lauantai 16. syyskuuta 2017

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit (2013)


"Minä menen sänkyyn", Hughes sanoi.
"Mitä suotta." Nick haroi tukkaansa. "Sinähän olet jo unessa."


Punaisen sään tiikerit tarjoaa kauhallisen girlpoweria. Se muistuttaa, ettei 40-luvun Amerikastakaan puuttunut naisvoimaa, eikä todellakaan jokainen avioitunut nainen ollut syntynyt soppakauha sormissaan, äidillisiin tehtäviin räätälöitynä. Nick on tulisieluinen nuori nainen avioituessaan komean Hughesin kanssa. Hän odottaa avioelämältä mitä jokainen - rakkautta, mutta sodasta palaa poissaoleva, vaikkakin kaikinpuolin täydellinen, elämänsä järjestyksessä pitävä mies. Vaikka Hughes on komea kuten ennenkin, on mies luonteeltaan enemmän pakenija kuin taistelija, kun taas Nick tahtoisi läimäyttää miestään avokämmenellä, jotta saisi edes jonkinlaisen reaktion, särön täydellisyyteen ja miehen avaamaan silmänsä sille mitä hänellä on.

Kulisseissa kuohuu, mutta naapuruston silmin ovat Nick ja Hughes unelmapari. He järjestävät juhlia ystävilleen, jotka eivät tosin ole oikeita ystäviä, joitten kanssa puhuttaisiin rehellisesti, vaan saman elintason jakavia statussymbolisia seurapiirikavereita. Kulisseissa kumotaan hieman liian reippaasti gin toniceja tyhjään vatsaan, koska elämä on yksinkertaisesti niin teeskenneltyä, että mitta alkaa olla täynnä.

Nick on kirjan tiikeri. En oikein voinut olla ihailematta ruuanlaittokyvytöntä ja hissukkanaisten täyttämälle naapurustolle pyllistävää, neuvokasta naista, joka saa kaiken mitä haluaa, mutta ei surukseen sitä, mitä kaikkein eniten tahtoisi. Hiukan etäisempi on pitkän matkaa serkku Helena, joka jää usein tulisemman Nickin jalkoihin. Ystävykset ovat kuitenkin kuin paita ja peppu ja jakavat avioelämän salat toisilleen.

Vaikka harvoin luen tämäntyylistä (enkä edes tiedä millä tavalla tätä tyyliä kuvaisi) olin nopeasti myyty Klaussmannin miellyttävälle, taitavalla, ihastuttavalle kädenjäljelle, osuvalle ja hauskalle dialogille ja särmikkäille henkilöhahmoille. Kirja ei ole liian raskatekoinen, se on viihdyttävä, ja kuitenkin syväluotaava, eikä henkilöt jää ilman kosketuspintaa.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 388
Kustantaja: WSOY

perjantai 15. syyskuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (2016)

Koulussa minusta yritettiin tehdä tyhmää vain siksi, etten puhu. Nyt tiedän että on olemassa sellaisia opettajia kuin Saastamoinen, jotka vihaavat kaikkein heikompia ja turvattomampia, haavoittuneita, silmälaseja pitäviä, päänsärkyä potevia, ontuvia ja puhumattomia. Niin kuin vammat tekisivät ihmisestä niin tyhmän, että hänet voitaisiin sivuuttaa tai nöyryyttää ja kulkea ohi ylimielisesti.

Eletään 40-luvun lopun Suomessa. Sodat ovat juuri raiskanneet Suomen maan, ja sen tuntee painavasta ilmapiiristä. Sodasta puhutaan kuiskien, vasta kun makuuhuoneitten ovet ovat kiinni. Inga on 9-vuotias tyttö, joka on näki liian paljon. Hän asuu isovanhempiensa Annan ja Abrahamin kanssa. Isä ja äiti ovat kuolleet sodan uhreina, vaikka kirja ei heti paljastakaan missä olosuhteissa. Inga tuntee, että hänellä on kaksi omituisuutta: vaakasuora (ylimääräinen varvas, jonka takia hän nilkuttaa) ja se, ettei Inga saa sanaakaan suustaan. Ei ole saanut viiteen vuoteen, ei sen jälkeen kun jotain kamalaa tapahtui Vanhatalon edessä, ja Inga näki.

Erikoinen, yksinäinen, kirjoista ja avaruudesta kiinnostunut, nilkuttava tyttö paistaa kaikkien silmiin ja on koulussa kiusaajille helppo kohde. Nilkku-Inkku huutaa kylän pojat ja kun läksyjä kysyy kuuluu haista paska. Kesäloma onneksi häämöttää, mutta loman jälkeen on palattava taas susien syötäväksi. Hyötyä ei ole ollut muista aikuisista tai edes opettajasta, jotka kaikki tuntuvat näkevän kiusan ansaittuna. Miksi tyttö on lakannut puhumasta, kun on kerran joskus osannut? Heidän on hankala ymmärtää, ettei Inga sitä tahallaan tee. Huuto vei tytön sanat, ja ne katosivat.

Isovanhemmat ja kotiapulainen, Alma, tekevät kaikkensa jotta Inga tuntisi olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi, jotta tyttö saisi rauhassa olla hiljaa tai mahdollisuuden tulla ulos kuorestaan, kun siihen on valmis. Heilläkin alkaa keinot olla vähissä, kun tyttö pelkää niin, että sulkeutuu yhtä enemmän. Koti on kuitenkin turvasatama, ja sieltä Inga alkaa vähitellen ponnistaa, rikkoo kuorensa.

Hiljaisuus yllättää lyhyydellään, yksinkertaisuudellaan ja lempeänlämpöisellä pullantuoksullaan.  En ole aiemmin lukenut Hirvisaarta, ja tämä pieni kirja tuntui turvalliselta tavalta lähteä testaamaan mitä ajattelisin. Hirvisaari on kirjoittanut historiaan sijoittuvia kirjasarjoja, ja kun en ole sarjojen ystävä, tämä itsenäinen kirja sopi minulle. Ingasta tuli nopeasti elävä, ja hänelle tahtoi niin paljon hyvää, vaikka rutistaa oikein lujaa, mutta kuitenkin niin ettei pieni säikähdä. Kärsivällinen Tuomas-lääkäri ja hänen urhoollinen Joel-poikansa olivat kirjan sympaattisimmat hahmot, vaikka tavallansa kaikki olivat symppiksiä. Sodalla on roolinsa kirjassa, kaiken taustalla. Hiljaisuuskin laskeutui monin tavoin, muuallekin kuin tytön mieleen. Tämmöisiä kirjoja tarvitaan opettamaan meille empatiaa kun maailmassa paukkuu, kiitos.
Arvio: ★★★½

Sivuja: 239
Kustantaja: Otava

torstai 14. syyskuuta 2017

Satu Lepistö: Lintutarha (2017)

Me kaikki synnymme himosta. Tai en tiedä, synnymmekö kaikki. Ehkä jotkut meistä syntyvät vasta vihasta. Syntyvät vihasta ja himoitsemaan.
Lintutarha vetää hiljaiseksi rohkealla ja mustalla tavallaan. Minulle se oli mielensisäinen tutkielma nelikymppisestä poliisista, Anssi Ilmari Heinosta, joka vähitellen valuu tavallisesta harmaasta arjen pyörityksestä, koossa pysymisestä rajoja rikkovaan syvään mustaan. Lukijana tunsin, että seuraan tikittävää aikapommia ja kello käy. Kokemus oli yksi ahdistavimmista. Elokuussa julkaistua kirjaa ei olla vielä ehditty lukea blogeissa kuin harvakseltaan. Jonna riemastui kirjan vahvasta ilmaisusta, Arja tuumaa Lepistön kirjan olevan osoitus kotimaisen kirjallisuuden korkeasta laadusta, vaikka ei Anssia ihan täysin sympannutkaan.

Minulle tuli vahvasti mieleen elokuva American Beauty, jossa seksuaalisesti turhautunut lähiö-isä hullaantuu tyttärensä parhaasta ystävästä keski-iän kynnyksellä. Tosin sillä erotuksella, että Anssi ei ihan jaa Kevin Spaceyn karismaa, ja siinä missä American Beauty on täydellisyyttä tulvillaan ja leikkaa virheet pois, Lintutarhassa osataan olla rumia ja rosoisia kotimaiseen tyyliin vittua säästämättä. Kauniisti sanoen, Lintutarha on psykologinen romaani poliisin ja nuoren tytön epäsovinnaisesta suhteesta, mutta rumasti sanoen, mies menettää kontrollin ja käyttää hyväkseen, henkisesti ja seksuaalisesti herkässä ja haavoittuvassa tilanteessa olevaa 14-vuotiasta tyttöä. Asetelma on kuin sadusta Punahilkka, ja Lepistö tekee siitä oksettavan - sitä kai sitten on tässä tapauksessa vahva ilmaisu. Ajoittain, en tosiaankaan tiedä miten suhtautua kirjaan, miten pidellä sitä, mikä on sen opetus, mitä kertoja yrittää viestiä. Kirjoittajan maailma on jollain perustavanlaatuisella tavalla musta.

Mutta sitten kuitenkin.
Lepistö tekee Anssista tarpeeksi inhottavan, jotta kirja on kiinnostava. Liiallista sentimentaalisuutta on silti havaittavissa ja korostuksia. Pitäisin, että ne karsittaisiin. Lyhyet, vertausten täyttämät lauseet ovat hitaita lukea, enkä kaiken kauhisteluni ohessa osannut näitä vertauksia itselleni suomentaa. Anssin ylitsevuotava seksinhalu tuntui surulliselta. Miten seksistä on tullut ainoa asia josta nautintoa haetaan, jokin joka vie miehen paratiisiin. Kai se on vertauskuvallista - Anssi kaipaa yhteyttä ja yhtymistä, täyttymystä, hakee jatkuvasti jotain, mitä on ehkä aina ollut vailla. Mitä se on mitä Anssi hakee?

Ymmärrän nelikymppisen miehen halun nuoreen tyttöön. 14-vuotias tyttö kuvastaa Anssille kaikkea mitä hän etsii elämältä. Puhtautta, rehellisyyttä, kauneutta, aitoa kommunikaatiota, paratiisia, sitä kun saa pitää jostain huolta. Kun Anssi on epäonnistunut omasta mielestään kaikessa, parisuhteessa ja poliisina. Niini ei tahdo enää koskettaa ja poliisina hän ei osaa pelastaa tai olla turvallinen. Lepistö oikeastaan palautti mieleeni vanhan ajatukseni: taiteessa ihanaa on se, kun saa hullutella. Satuttaakin jotakuta, eikä keneenkään satu. Luoda varjokuvia. Jotain ihan pimeää. Tutkia omaa mieltään ja antaa sen vapaasti luoda. Anssin maailma ja tytön maailma kuitenkin ovat eri. Se mikä Anssille on puhdasta, on tytölle sotkuista. Ja kuten usein, kun satuttaa, sattuu satuttajaankin.

Varoituksena: Jos taustalla on seksuaalista hyväksikäyttöä/raiskaus, en suosittele lukemaan tätä kirjaa. Liikaa triggereitä.
 Arvio: ★★★½

Sivuja: 310
Kustantaja: Gummerus, elokuu 2017