lauantai 9. joulukuuta 2017

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)

Miten koirilla tehdään bisnestä ja kuka käärii rahat? Kasvattaako suosio jo sairaita koiria? Miten varmistaa, että oma lemmikki on eettinen valinta ja saa arvoisensa elämän?

Kaikenkarvainen kansa on ehdoton hankinta koiran hankintaa suunnittelevalle, mutta myös koiran jo omistavalle. Kuulun itse molempiin. Poden koirakuumetta vaikka vieressä jo tuhisee! Yritän malttaa mieleni, sillä toisiin koiriin tottumaton omakoirani luultavasti stressaantuisi uudesta perheenjäsenestä, eikä kodin neliötkään anna myöten.

Kaikenkarvaisen kansan luettua tuli viisaampi olo. Sain vihdoin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä pentukauppa monimuotoisuudessaan voi olla ja minkä kaiken suhteen on oltava varuillaan. Pidin kirjan otteesta: se on koiria ehdottomasti rakastava, mutta myös ihmisten koirarakkautta ymmärtävä. Se tuo esille monta ajatusta, jotka ovat olleet minunkin mielessäni. Pitäisikö olla yli-ihminen, että pärjää koiran ruokinnan kanssa? Olenko huono koiranomistaja kun en syötä raakaruokaa? Mitä on oikeaoppinen koirankoulutus? Pitääkö koiran kanssa välttämättä harrastaa?

Kirja alkaa vaikeimmasta aiheesta, koirien jalostamisesta. Se vetää mielen matalaksi. Olemme ihan kamalia, olemme frankenstainin luojia. Olemme itsekkäitä. Olemme egoisteja. Vihaan ihmisiä.

Kirja jatkuu pentukauppaa käsitellen. Tässä vaiheessa jätin kirjan muutamaksi viikoksi lojumaan. En pystynyt. Meni ihmisten julmuus ihan sieluun. Parin viikon päästä palasin asiaan. Kovetin sydämeni ja ajattelin, että sehän on vain kirjaimia, ei se voi satuttaa.
Luoja varjelkoon eläimiä niiden ystäviltä, toteaa kirjakin.

Kohdassa 3 - Koirabisnes: Kun koira sairastaa,  alkaa lukeminen jo sujua. Teksti käsittelee koiravakuutuksia, tauteja jotka tulevat maailmalta, eläinlääkärimaksujen kasvua. Saan paljon uutta tietoa. Haastateltavia on runsaasti. Jokainen kolo on käännetty.
Kohta 4 - Koulutus ja harrastaminen: Koiranelämää, on kirjan kiinnostavin. Enpäs tiennytkään, että Suomessa on jo koirapäiväkoteja, joissa vietetään koirasynttäreitä!

Tunnistin itseni monesta kohdasta. Tietysti tahdon, että koirani syö sitä parasta ja terveellisintä koiranruokaa. Ja - voi kamala sentään - olen jopa miettinyt koirani hautapaikkaa etukäteen. Olen turhamaisesti ostellut koiralleni villapaitojakin, vaikka eihän se niitä välttämättä tarvitse. Ajokoiran turkissa tarkenee. Olen miettinyt rescue-koiran hankintaa, myös pennun hankintaa, mutta luin tämän kirjan onneksi ensin. Maltan vielä.

Kirjan lukemisen jälkeen olo on hämmentynyt. Miksi meillä on koiria? Harva "tekee" niillä mitään. Elääkö oma koirani varmasti hyvää, täysipainoista koiranelämää? Pitääkö minun tuntea syyllisyyttä, kun omistan ajokoiran, eikä se saa toteuttaa riistaverisyyttään? Koira, totta kai, tekee ihmisilleen hyvää, mutta teemmekö me koirillemme tarpeeksi hyvää?
Kirjan ovat kirjoittaneet Päivi Kerola, Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen ja  Annina Vainio.

Arvio: ★★★★½
Sivuja: 254
Kustantaja: WSOY

maanantai 27. marraskuuta 2017

Clive Barker: Veren kirjat #1 (1989)

Kuolleilla on valtatiensä.
Ne kulkevat, aavejunien, univaunujen erehtymättömät linjat, elämämme jälkeisen autiomaan poikki, kuljettaen ajasta eronneiden sielujen loputonta liikennettä.
Brittiläisen ohjaajan, kuvataiteilijan ja kirjailijan kuusiosaiseksi venähtäneestä Veren kirjat -kauhunovelli-sarjasta on tullut kuuluisa ihan syystä. Nämä novellit ovat omaperäisiä, hävyttömän seksuaalisia, sairaita, verisiä, mustanhauskoja, karmivia, päättömiä, yliampuvia ja sitten kuitenkin ihan paikallaan. Nautinnollisia, jos tykkää splatterpunkista.

Veren kirja -nimikkonovelli aloittaa novellien jatkumon. Veren kirjoissa näyttämöllä ovat ne, jotka aavejunassa kulkevat. Ne joiden tarinat ovat kirottujen valtatielle, veren kirjaan kirjoitetut. Jokaisessa novellissaan Veren kirjat esittelee yhdenlaisen pahuuden ruummiillistuman. Keskiyön lihajunassa se on tavallinen toimistotyöntekijä, jolla on öinen salaisuus. Supatuksessa perheenisä. Sianveren bluesissa nuori rikoksentekijä. Seksiä, kuolemaa ja tähtien loistetta -novellissa huono näyttelijä. Ja Kukkoilla kaupungit - novellissa, tavallinen homoseksuaali, joka näkee kaupunkien taistelevan.

On hankala selittää Clive Barkeria. Barker on vähän erilainen kuin muut, tarkoituksella. Vaikea sanoa, onko miehessä halu shokeerata, vai kumpuaako epätavalliset ideat miehestä ihan kuin itsestään. Ja saako näistä väkivaltatarinoista nauttia? Osa Clive Barkerin novelleista on niin sekopäisiä että tuntuu lähes pahalta rakastua niihin.

Mutta jytyä riittää. Näitä novelleja lukiessa ei tuntunut, että ne olisivat tylsistyneet ajan hampaitten pureskelussa. Ei näitä tarvinnut lukea siksi, että kun "kaikkihan ovat lukeneet ja kun se on klassikko". 

Olen jo aimmoisista ajoista halunnut tutustua Poeta rakastavaan Barkeriin, ja tein sen jostain syystä vasta nyt. Ehkä nuorempi minä olisi ollut vielä enemmän innoissaan. Nyt ehkä kuitenkin ymmärsin korneimmatkin vitsit, jotka olisin ohittanut muutamia vuosia sitten. Ja aion jatkaa tällä matkalla, mihin se valtatie viekään.

Barkeria tuntuu kiehtovan elämän mysteeri, miksi me täällä olemme ja mitä tekemässä. Ja onko tämä kaikki tässä vai onko jossain salainen maailma? Kamppaileeko jumala ja saatana keskenään? Jos ihminen antaa itsensä saatanalle ja liityy kuolleiden valtatiehen, onko se toisaalta hullumpaa? Voihan siinäkin porukassa olla ihan mukavaa. Barkerilla on varmasti mielessään monta salaliittoteoriaa, niin jumalasta kuin hallituksesta. Terveyden merkki on se, että osaa muodostaa niistä vitsejä.

Parasta kai oli se, että Barker osaa luoda fantasiamaailmaan, johon solahtaa helposti kuin Stuart Gordonin Re-Animatoriin (1985) tai George A. Romeron Creepshow'hun (1982).  1980-luvun kauhuscifi-elokuvissa on jotain kummallisen kivaa, mistä juuri minä pidän. 80-luvun elokuvat tuovat ihanan nostalgisen olon ja todellisuus karkaa tosi kauas.

Minua sytytti kaikkien novellien erilaisuus. Vielä tässä avausosassa ei ollut toistuvia kaavoja, mutta tietysti jokaisella kirjailijalla on omat tavaramerkkinsä. Tässä ei ollut riivattuja lapsia tai perhettä joka ostaa talon joka onkin kas kummaa historiallinen kummitustalo, thank lord. Annan viisi tähteä mielikuvituksen käytöstä, mutta jos jotain nurisisin, sanoisin, että osa tarinoista yökötti yhtä paljon kuin kiehtoikin. Se oli tietysti tarkoitus. Ja olkaa eri mieltä, mutta minusta tässä oli jotain kaunista.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 159
Kustantaja: Jalava

lauantai 18. marraskuuta 2017

Diane Guest: Kauhujen talo (1993)

"Minä hyppään". Ajatus tuli mieleen niin selkeäni aivan kuin joku olisi lausunut sen ääneen. "Olen menettänyt järkeni ja tapan itseni.".
Vähän aikaa hän seisoii lamaantuneena ja kuuli vain sydämensä sykkeen ja maininkien pauhun alhaalta. 
- Mutta miksi? hän kuiskasi. - Miksi?
Barbadoksen saarella on kauhujen talo. Mahtipontinen ja kylmänkalsea kartano Cristobel. Siellä asuvat pariskunta Marcus ja Justine, Marcuksen entisen avioliiton pojat 10-vuotias Jean-Claude ja 12-vuotias August sekä poikien kotiopettaja Amalie.

Perheidylliä ei nähdä. Marcus on aina ollut isoveljensä Stefanin vastakohta, yhtä kylmä kuin linnassa vallitseva tunnelma. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä ja nyt onkin jo menossa kolmas vuorossaan. Justineen Marcus tuntuu olevan aidosti rakastunut. Kun Justinea alkavat riivaamaan elävän tuntuiset painajaiset, joissa ilmestyy valkohameinen nainen, joutuu Marcus nielemään hetkeksi ylpeytensä ja soittamaan terapeuttina työskentelevälle veljelleen Stefanille.

Jalomielinen mies kun on, Stefan kiiruhtaa veljensä avuksi ja yrittää parhaansa mukaan selvittää Justinen kuulo- ja näköharhojen mysteeriä. Onko Justine tulossa hulluksi, vai liittyykö harhat taloon?

Augustille ja J.C.:lle haitilainen opettaja-kotihoitaja Amelie on läheisin ihmiskontakti, ellei jopa ainoa. Justine on vasta tullut taloon ja Marcus ei välitä pojista tuon taivaallista. Kuninkaallisesti käyttäytyvästä Ameliesta kulkee juttuja, että hän pystyisi taikomaan miehet sammakoiksi niin halutessaan, hän kun tuntee ikiaikaisen haitilaisen voodoon taiat.

Amelie on tietysti kirjan kiinnostavin henkilö. Jostain syystä minua kuitenkin huvitti ajatus talonväestä joka yrittää ratkoa naishaamun mysteeriä, kun samaan aikaan pikkupojat tepasteli Amelie-noidan vanavedessä ympäri kartanoa kuin kanalauma, ja keskittyivät voodootaikoihin.

Kun lukee kauhukirjaa nimeltä Kauhujen talo, odottaa tietysti veretseisauttavaa kauhua, ja pettymys on melkoinen kun sitä ei tule. Kauhukirjaan oli kyllä oikeat ainekset, mutta tunnelma lässähti. Minulle jäi epäselväksi, mihin aikaan kirja sijoittuu. Se on ilmestynyt 1993, mutta kirjan henki tuntuu vanhemmalta, käytöstapoineen ja repliikkeineen. Sekään ei pelastanut kirjan tunnelmaa. Tekstiä vaivaa myös mielikuvituksen puute, se on liikaa toisinto niin monista kummituskartano-tarinoista.

Kirjan nimeä ei olisi minun mielestäni tarvinnut lainkaan suomentaa, ja nykyisin se ehkä jätettäisiinkin Cristobeliksi. Kauhujen talo kuulostaa B-elokuvan nimeltä, anteeksi. Harmillista kirjassa oli myös kirjoitusvirheet ja jopa tönköiksi jätetyt lauseet. Pisteiden puuttuminen ja repliikkien ja kerronnan epäselvä erottelu söivät lukunnautinnosta palan pois.

Kirja on hyvää junalukemista eikä minulla ollut ongelmaa päästä loppuun asti. Tarinan mielenkiinto pysyi yllä. Kuiskailevan naishaamun arvoitus säilyi, ainakaan minä en sitä arvannut kuin lopussa.

Arvio: ★★½

Sivuja: 259
Kustantaja: Book Studio, Gummerus