keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Vuoden 2017 luetut 1/4

Muitten kirjabloggareitten innoittamana teenpä itsekin ensimmäisen vuosineljänneksen kirjanlukusaldo-postauksen. Yhteensä tuli luettua aika kivasti: 21 kirjaa. Koska kieltäydyn vertaamasta itseäni muihin ihmisiin, vertaan itseeni: tulos on minulle erittäin hyvä! Näyttäisi että olen saanut lukuintoni nostatettua, sillä koko viime vuoden aikana luin vain 43 kirjaa, joka sekin on minulle paljon.

Kun katselee tänä vuonna lukemiani kirjoja, tuntuu että olen lukenut jo mahdottoman monta hyvää. Näistä kuitenkin erottuu viisi aivan mahtavan parasta. Nämä kaikki olivat niin minulle

Deborah Levy: Uiden kotiin
Kuuluisan englantilaisrunoilijan perheloma Ranskassa keskeytyy, kun huvilan uima-altaassa eräänä päivänä kelluu punatukkainen tyttö. Kukaan ei ymmärrä, miksi runoilijan vaimo kutsuu tytön perheen vieraaksi. Linnunluinen vieras änkyttää tarkkoja huomioita lomailijoista, eikä salaisuuksia voi pitää enää edes itseltään. Fabriikki kustannus

Selittämättömistä syistä hyvä kirja. Jotenkin uhkaava. Taiteellinenkin vaikka en sellaisesta normaalisti perusta, kun en taiteesta mitään ymmärräkään.

Blake Crouch: Pimeää ainetta
"Oletko tyytyväinen elämääsi?" ovat viimeiset sanat, jotka kvanttifyysikko Jason Dessen kuulee, ennen kuin naamioitunut sieppaaja kolkkaa hänet. Kun Jason tulee tajuihinsa, maailma tuntuu nyrjähtäneen sijoiltaan. Enää hän ei ole nukkavieru fysiikan professori vaan juhlittu nero, joka onnistui siinä missä luuseri-Jason epäonnistui. Paitsi että pian unelma osoittautuu painajaiseksi. Seuraa kiihkeä pakomatka rinnakkaistodellisuuden syövereihin, sinne missä odottaa Jason Dessenin pahin vihollinen.  WSOY
Yksinkertaisesti hyvä trilleri. Crouch osaa. Ei lisättävää.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Suolla surmattu tyttö. Mökkiinsä palanut mies. Metsä, joka hengittää.
Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen ja törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin – ja onko hän itse vaarassa? Metsän äiti on kertomus suvun painolastista, sovituksesta ja uhrista, joka on aina annettava. Atena
Muutkin kuin Mia Vänskä osaavat kirjoittaa kotimaista kauhua!

Hanna Hauru: Jääkansi

Jääkansi on 1950-luvun taitteeseen ajoittuva kertomus tytöstä, jonka elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottaa uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin, ja lopulta tyttö pakenee kotioloja pestautumalla työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta. Like
Minimalistisen mahtava!

Marisha Rasi-Koskinen: Vaalenpunainen meri
Vaaleanpunainen meri on kokoelma vangitsevia ja taianomaisia novelleja isistä ja heidän lapsistaan, rakkauden ja läheisyyden kaipuusta hajoavassa maailmassa. Entä sitten jos isää ei ole olemassa, ei edes sellaista sanaa.
WSOY
Tästä tuli kylmiä väreitä.


Sitten kuitenkaan aivan lähtemätöntä vaikutusta eivät tehneet nämä kirjat, vaikka aluksi luulin niin. Nämä ovat kaikki kauniita kirjoja, joita suosittelen kaikille.
 
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Helmi Kekkonen: Vieraat

Outoa viehätystä oli näissä kirjoissa, joita yhdisti se, että vastoin olettamuksiani antauduin tarinan valtaan tosi mielissäni. Jokainen näistä osasi hyvin kuljettaa tarinaa.
D.H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
Stephenie Meyer: Kemisti
Jessie Burton: Nukkekaappi
Nicci French: Ihon alla
Nämä varmaan unohtuvat pian. Muistojen kirjaa ja Kiintymyksiä yhdistää se, että molemmat olivat aika tunteita herättämättömiä kirjoja. Matilaisen ja Onkelin kirjat taas kertoivat raadollisesta maailmasta, johon Onkeli ei saanut minua eläytymään täysillä. Matilaisen kirjaan eläydyin, mutta kirja oli elossa vain lukuhetkensä, eikä mikään siinä jäänyt "vaivaamaan".
Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen
Petina Gappah: Muistojen kirja
Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Hasbún: Kiintymyksiä



Pieniä pettymyksiä olivat

Johathan Shaw: Narcisa (halusin niin tykätä tästä)
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja (kuten tästäkin)


Suuria pettymyksiä sen sijaan olivat nämä. Näissä ei oikein ollut mitään minulle. Mutta sinnillä mentiin loppuun asti.
Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Jari Tervo: Matriarkka

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (1969)

"Luulen, että kirjan huippukohdaksi tulee vanhan Edgar Derby-paran teloitus." minä sanoin. "Ironia on niin suuri. Kokonainen kaupunki palaa, ja tuhannet ja tuhannet ihmiset kuolevat. Ja sitten tämä yksi vaivainen amerikkalainen jalkaväen sotilas pidätetään raunioilla teekannun ottamisesta. Ja hänelle pidetään asianmukainen oikeudenkäynti ja teloitusryhmä ampuu hänet."
Voi Kurt. Voisinpa sanoa sulle, että - you nailed it! Onnistuit kaikessa mihin pyritkin. Tässä todella on sotakirja, jonka pääosassa ei nähtäisi johnwayneä. Heräsin myös ajattelemaan, miksi oikeastaan katsomme sotaelokuvia. Enkä vieläkään tiedä. Kuuluun siihen ihmistyyppiin, joka toivoo, että kaikki voitaisiin vaan olla ystävällisiä toisillemme.

Alle 200-sivuinen Teurastamo 5 kertoo sotavankina viruvasta amerikkalaisesta sotilaasta, Billy Pilgrimistä, joka selvisi Dresdenin pommituksesta vuonna 1945 - tai piti kertoa, mutta ei kerro, tai kertoo se mutta... Ei sittenkään. Oikeastaan Teurastamo 5 kertoo avaruusolioiden sieppaamasta, aikamatkustavasta Billy Pilgrimistä, joka tietää elämänsä tapahtumat alusta loppuun, ja on siitä syystä kummallisen rauhallinen ja eriskummallisen tunteeton, sillä hän tietää ettei kukaan koskaan kuole, kaikki elävät aina, ovat olemassa aina. Billy matkaa kirjan läpi matkaten ajassa eteen ja taakse, vieraillen välillä avaruusolentojen luona Trafalmadoressa, jotka ovat enemmän Billyn kaltaisia kuin Maan asukkaat. Sillä Billy on hidasjärkisen oloinen Maassa, mutta ymmärtää filosofisena miehenä trafalmadorelaisia. Billy ei kysele, vaan ottaa asiat kuten ne tulevat.
Billy muistuttaa hahmona Forrest Gumpia - erotuksena, että tästä tarinasta puuttuu kyyneleet. Billy väistelee onnekkaasti maailmansodan maamiinoja samalla kun muut aseveljet kaatuvat ympärillä. Samanmoisen onnenpotkun kautta hän solmii sodan jälkeen mukavan avioliiton, rikkaan suvun naisen kanssa, ja päätyy tahkomaan rahaa optikkona.
Ymmärrän, ettei kirja olisi Teurastamo 5 jos se olisi yhtään erilainen, mutta tunteen puuttuminen johti siihen, että kirjasta tuli varsin pitkästyttävää luettavaa, lopulta. Kirjan johdanto puolestaan oli kuin eri kirjasta, ja nautin sen lukemisesta. Ilman johdantoa kirja tosiaan olisi ollut vieläkin kaottisempi, koska en olisi saanut minkäänlaista selitystä sille, miksi se oli niin kaoottinen. En olisi ymmärtänyt mistä lasten ristiretki oikein kertoo.
Haluan antaa kirjalle kolme tähteä. Yhden siitä, että Vonnegut todella selvisi Dresdenin pommituksesta, siinä missä kymmenettuhannet muut eivät. Yhden siitä, että kirjassa onnistutaan vittuilemaan niin taitavasti rivien välistä kaikkia sotaa ihannoivia tahoja kohtaan. Ja yhden tästä alla olevasta kohtauksesta, joka oli kirjan johdannossa.
Päällimmäisenä jäi mieleen tämä, ja se, että sota tekee hulluksi. Jotkin kirjan kuvaamat kohtaukset ovat niin raadollisia että kirjan päähenkilön tunne-elämä on syystäkin lakkautettu, on pakko jos aikoo kokea sen ja jatkaa jotenkuten elämäänsä. Oikeastaan arvostus tätä kirjaa kohtaa nousee koko ajan.

Te olitte pelkkiä lapsia silloin" hän sanoi.
"Mitä?" minä sanoin.
"Te olitte pelkkiä lapsia sodassa - sellaisia kuin nuo tuolla yläkerrassa".
Nyökkäsin että tämä oli totta. Me tosiaan olimme olleet tyhmiä ja kokemattomia sodassa, lapsuutemme lopulla.
"Mutta et sinä siitä kylläkään sillä tavoin aio kirjoittaa."
Tämä ei ollut kysymys. Se oli syytös.
"En - en tiedä", minä sanoin.
"Mutta minä tiedän", hän sanoi. "Sinä uskottelet että te olitte miehiä ettekä lapsia ja elokuvassa sinua näyttelee Frank Sinatra ja John Wayne tai joku muu noista komeista, sotaintoisista, saastaisista vanhoista miehistä. Ja sota näyttää olevan niin suurenmoista, joten me saamme niitä paljon lisää. Ja niissä sotivat lapset, sellaiset kuin nuo tuolla yläkerrassa."

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen (2017)

Mitä siitä tulee, jos sallitaan yhdessä asiassa otettavan laki omiin käsiin? Kohta sama käytäntö leviää kaikkeen muuhunkin, ja vaikea on silloin vetää rajaa lain ja laittomuuden välille.

Pekka Matilaisen omakohtainen dekkarityylinen romaani 60-70 -lukujen Helsingin alamaailmasta tuo pääkaupungit kadut eläviksi. Erityisesti  juuri alamaailman kadut, joissa kokoontuvat iltaisin pimeän viinan myyjät, juopot ja huorat. Viinaa kiskotaan aamusta iltaan. Töissä käydään satamalla. Nukutaan milloin missäkin. Välillä ollaan vankilassa.
Kirjan alkaa, kun mies herää tiputuksessa. Hän on juuri päässyt vankilasta istumasta jostain pikkurikoksesta (en muista mistä rikoksesta, enkä miehen nimeä ja voi olla ettei niitä kirjassa edes mainita) Itse asiassa mies on istunut linnassa jo muutamaan otteeseen. Rikoskierre on alkanut lapsuudessa kun on tullut tutustuttua samalla kadulla asuviin vääriin tyyppeihin. Äidistä ei mainita juuri sanallakaan, ja isä on tullut sodasta ankarana ja kolhittuna, pysyen aina etäisenä.
Viina on aina maistunut miehelle. Mitäpä muutakaan sitä elämällään olisi tehnyt? Koulut jäi kesken. Naissuhteista on ollut hankala pitää kiinni vankilasta käsin. Mielessä on kuitenkin erityisesti Helena, entinen tyttöystävä, nuori tyttö jota mies on koko vankila-aikansa ajatellut. Kun hän kuulee Helenan raiskauksesta, mies saa tehtävän. Kännääminen saa jäädä, kun hän alkaa ratkoa Helenan raiskausta. Tyypit on löydettävä ja heitä on rangaistava. Pian kannoilla ovat kuitenkin myös poliisit.
Mies löytää itsensä ratkomasta raiskaustapausta, oman käden oikeutta käyttäen. Pikkurikollisena hän tietää oikeat tyypit, osaa kysyä oikeat kysymykset. Juoda ehtii myöhemminkin - rikos on selvitettävä nyt.
Matilaisen kirjan parasta antia on sen todennäköisyys. En alkanut selvittämään, ovatko kaikki kirjassa mainitut kadut ja baarit oikeasti olleet olemassa, mutta sain ainakin käsityksen, että näin on ollut. Pienet yksityiskohdat (vaikka välillä tuntuu, että niitä on liikaakin, kun jokainen kadunnimi ja kuppila ja julkinen rakennus pitää mainita) tekevät kirjasta hyvin elävän. Voin kuvitella että sen ajan Helsingissä asunut saa kirjasta paljon enemmän.
Aikansa kuvaus tuntuu onnistuneelta. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun luin, että tuohon aikaan homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia. Alkoholilaki on vähän erilainen. Viinaa ostettiin viinakortilla: Ilmankos trokareita oli kadunkulmat pullollaan. Tämmöiset pienet faktat ja niiden auki selittäminen tekivät kirjasta kiinnostavan.
Mies ei päähenkilönä ole samaistuttava tai edes sellainen johon haluaisi samaistua. Mies on toteava ja harvasanainen. Ei mikään vuoden poikaystävä. Ei sellainen johon haluaisi oikeassa elämässään tutustua. Mies ei itse tunnu kantavan kirjaa, eikä välttämättä edes sen tapahtumat, mutta kirjan kieli ja tuon ajan Helsinki vei mennessään. Olin myös vähän pettynyt, kun itse Helena ei missään vaiheessa kirjaa päässyt näyttämölle. Hän oli vain miehen mielessä.
Dekkarien ystävät - älkää epäröikö tarttua tähän, kuten minä epäröin. Kirjan kansi ei suoraa sanoen ole mielestäni kauhean houkutteleva. Ei ole takakannen tekstikään. Siksi jäi melkein lukematta.