keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Luca D'Andrea: Rotko (2017)

Silloin minä näin. Kun olin jäänyt yksin, näin ajan ja paikan tuolle puolen.
Näin pimeän.
Syvimmän pimeyden. Mutta en ollut kuollut. Ehei, Peto vain leikki kustannuksellani. Se jätti minut henkiin. Peto, joka oli alkanut kuiskia: "Jäät luokseni ikuisiksi ajoiksi, ikuisiksi ajoiksi..."
Eikä se valehdellut.

Italialaisen Etelä-Tirolin eksyttävät luolastot ja petolliset vuoristot antavat maaperän Rotkolle, jonka nimi todella on enne. Fiktiivinen esikoistrilleri kuvaa dokumentaristi Jeremiahin silmin varsin uskottavasti elämää Tirolin pienessä, sisäänpäin kääntyneessä matkailukylässä ja rakentaa myös kiinnostavan murhanratkomiskuvion.

Jeremiah on kunnianhimoinen, aiemmilla filmiprojekteillaan nimeä saanut dokumentaristi. Hän on kuvannut ystävänsä Miken kanssa rock-konserttien taustajoukkoja, roudareita. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Yhtäkkiä rock on kuollut ja Jeremiah ei enää tunne paloa tehdä roudareita. Idea on väsynyt. Myös mies itse tuntee halua asettua aloilleen puolison, Annelisen, ja perheen muutaman vuoden ikäisen tyttären kanssa. Niinpä tuntuu olevan hyvä idea lähteä yhdessä vähäksi aikaa kauas, Annelisen synnyinkotipaikkakunnalle, Etelä-Tiroliin, jossa Annelisen isä edelleen asuu.

Jeremiah, utelias luonne kun on, ei meinaa malttaa pysyä pois filmiprokkisten suunnittelemisesta. Annelise tietenkin toivoo miehensä nostavan etusijalle hänet, perheen, ja näin mies on kunnianhimon ja perhe-elämän tuulitunnelissa. Itse ehkä koin, että Annelise oli vähän itsekäs. Saahan miehellä olla työnsä? Joillekin se on tapa pitää pää selvänä. Kuitenkin. Kirja etenee syventäen parin suhdetta, keskittyen paljolti siihen, millainen isä Jeremiah on mutta pohtimatta, millainen äiti Annelise on. Tuntuu monikin asia olevan vain miehen syytä.

Ehkä aihetta kritiikkiin kuitenkin on, sillä Jeremiah ottaa paikkakunnan vanhat tarinat pakkomielteenomaisesti selvitettäväkseen. Ja ratkottavaa riittää. Lisää pökköä pesään heittää Annelisen isä, Werner, vanhoilla muisteluillaan. Itse en ollut niinkään kiinnostunut parin suhteesta ja heidän riitojensa selvittely vei (mielestäni) turhia rivejä kirjasta, mutta ymmärränhän, että näin henkilöistä tuli tutut kuin vanhoista villasukista. Parastahan oli - ja juuri tätähän lähdin hakemaan - jännitys, hiljalleen asioiden selvittely. Alun epäolennaisuuksien setvittelyn (niin pitkä alustus roudareista ja Jeremiahin muista entisistä puuhista) jälkeeen tästä kasvoi kelpo trilleri, jonka luki loppuun mielellään. Olisin tahtonut enemmän jännitystä, mutta sehän on aivan makuasia. Vielä mainittava, että vaikka sivumäärä on ihan kunniakas (536) kirjan luki oikeasti hujauksessa.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (2017)

Nel Abbot oli itse ryhtynyt leikkimään tulella  - kiinnostunut pakkomieleenomaisesti joesta ja sen salaisuuksista, eivätkä sellaiset leikit koskaan päättyneet hyvin. Nickie ei missään vaiheessa ollut usuttanut Neliä kerjäämään hankaluuksia, hän oli vain osoittanut tälle suunnan, josta niitä löytyisi.


Tummiin vesiin on voimakas, henkilöihin painottuva trilleri. Se kertoo tapahtumaketjusta pienessä joenvarsikaupungissa. Ketjusta, jolla on alku ja loppu, mutta joka keriytyy auki vähä vähältä ja ripotellen aina väliin uusia solmuja tielle. Lukija lähtee matkaan Julesin kanssa - naisen sisko, Nel, on kuollut pudotessaan jyrkänteeltä. Tapahtumaa pidetään kummastelematta itsemurhana. Nelillä kun on ollut pakkomielle hukkuneiden mutkasta, suositusta itsemurhapaikasta. Jules joutuu, paino sanalla joutuu, palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa, jonka nuoruudessa koetut traumaattiset tapahtuma hän jättäisi mielellään uudelleen läpikäymättä. Nuo tapahtumat kuitenkin hyökyvät Julesin niskaan, ja hänen on samalla yritettävä olla aikuinen teini-ikäiselle siskontytölle, omatoimiselle Lenalle, ja käsiteltävä oma nuoruuden kipuilunsa. Jules ja Lena eivät kuitenkaan ole ainoat kipuilijat, vaan surunsa on jokaisella. Tuntuu, että jokainen henkilö jotenkin yhteydessä kuolleiden mutkaan - onhan se vienyt kylästä jo useamman tytön tai naisen. Onko nämä naiset kävelleet mutkaan itsemurhatarkoituksissa vai onko heidät sysätty alas?

Henkilöitä vaan on hirveä määrä. Jules, Nel, Lena, Robbie, Nickie, Jean, Erin, Sean, Helen, Patrick, Louise, Alec, Josh, Mark ja Katie. Jouduin tekemään mindmapin jotta pysyin henkilöhahmoissa kärryillä. Kartan tehtyäni aloin kuitenkin päästä jyvälle. Ja onhan pieni muistiharjoitus silloin tällöin hyvästä? Melkein aloin kirjoittamaan ylös vihjeitä kustakin henkilöstä. Jos olisin tehnyt niin, ehkä olisin silloin arvannut loppuratkaisunkin? Ehkä oli kuitenkin tarpeellista, että hahmoja oli näinkin monta - saatiin nimittäin punottua mutkikas juoni, iso kasa mysteerejä - eikä vain yhtä. Sattumoisin pidin näistä hahmoista, lopulta jokaisesta jollain tavoin - eniten kuitenkin rääväsuisesta ja älykkäästä teinityttö Lenasta, kuin myös epäsovinnaisesta Markista, salailevasta Seanista ja - jopa - Julesista, jonka lähelle pääsin Robbien hahmon kautta.

Niin ikään pidin siitä, miten Hawkins kuvasi tapahtumat. Lukija on päästä pyörällään ja jatkuvasti varuillaan. Ollaanko nyt yhtäkkiä murhaajan kanssa naamatuksin? Erityisen hyvin mieleen jäi Markin pohdinta: kun yrittää ottaa jostain kiinni ja se paljastuukin niljakkaaksi vesiheinäksi, joka ei kannattele. Niin etenee tämän kirjan tapahtumat, mihinkään ei voi luottaa. Aivan kaikkea ei ehkä saatu irti vesi-teemasta. Se ei upottanut minua, ei tullut ikkunoista asuntooni. Parhainta tässä olivat henkilöt itse, tapahtumien kulku, menneisyys ja nykyisyys vastakkain ja ne mysteerit, jotka vähitellen aukeavat. Lukukokemuksena viihdyttävä, viimeisen päälle ajateltu trilleri, jossa sivut kääntyi vauhdilla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (2007)

Harva mäntymetsä oli katkeillut ja savusi. Maassa ammotti valtavia kuoppia. Maailmanloppu oli varmaankin kulkenut tästä eilen. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Veri kohosi punaisena höyrynä harmaalle taivaalle, joka alkoi idässä lopulta värittyä karmiininpunaiseksi.
Alku ja muut ajat on hankala, kiinnostava, kaunis ja etäinen. Se avaa kuvitteellisen puolalaisen kylän tapahtumia sen päätyessä sodan reitille toisen maailmansodan aikana. Kylään astuvat omistavin elkein saksalaiset ja venäläiset yhtä aikaa. Sillä mitä kylän puolalaiset asukkaat ajattelevat, mitä he ovat sukupolvien ajan rakentaneet ja rakastaneet ei ole mitään merkitystä kun sota astuu kylään, ja maata aletaan käyttää pelikenttänä. Alku ja muut ajat ei kuitenkaan katso asiaa "tavallisin" silmin, vaan ihmiselämän pienuuden hyväksyen. Oikeastaan Alku ei kerro sodasta, vaan elämästä kylän asukkaiden silmien kautta. Sodalla on myös aika vähän merkitystä, loppujen lopuksi, varsinkaan kasveille.
Minulle mieleen tuli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Tässä kirjassa on samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua - siis aivan todella, tässä kasvit ja ihmiset ovat jopa sukupuoliyhteydessä. Kaikesta mielettömyydestään huolimatta Alussa oli selittämätöntä kiehtovuutta. Se oli niin sen pohdiskelevassa ideassa kuin myös tavallisesta poikkeavassa kirjoittamisessa ja tavassa nähdä asiat. Ensihätään olin varma ettei tämä ole "minulle", ja etten saa tästä mitään irti - etten ymmärrä! Ja ehken ymmärtänytkään kaikkea. Aivan kaikkeen Alku ei antanutkaan vastausta. Sellaista on ihmisenä oleminen - ei saa tietää kaikkea, ainakaan ennen kuolemaa.
Kylässä nimeltä Alku asuvat huoraksi päätyvä Tähkä, hulluuteen taipuva Linnanherra Popielski, Genowefa ja Pawel, myöhemmin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ja naapurinsa. Siellä asuvat myös Paha mies, Sienirihmasto, Hedelmätarha, Omenapuu, Kahvipannu ja haamut - aivan yhtä elossa. Tässä kirjassa jokaiselle on aikansa, eikä vain ihmisille. Kirjassa on muutamia tähtihetkiä, joiden aikana tajusin että lukeminen ei mennyt hukkaan. Olen kuin puulla päähän lyöty. Tokarczuk on viisas. Hän lyö ilmoille ajatuksia ihmisenä olosta, luontosuhteesta, ajasta ja jumalasta, jotka jäävät pesimään mieleen. Ihmiselämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus yhtä aikaa ja se kuinka nostamme itsemme luonnon yläpuolelle tuli viehättävästi esiin rivien välistä. Meillä ihmisillä on pahoja vaikeuksia hyväksyä asioita kuten ne ovat. Ja elää sopusoinnussa tai edes rauhaa tavoitellen. Tulen prosessoimaan tätä vielä, kunhan ensihämmennys laskeutuu.