sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta (2016)

Rivi dominopalikoita, kieppuvia lautasia kepin nenässä, korttitalo. Kuluneita vertauskuvia riittää. Isä Bernard oli tajunnut sen, mitä olin tiennyt Äikästä jo pitkään - että jos yksikin kohta pettäisi, jos yksikin rituaali jäisi väliin tai tavanmukaisia menoja joskus käytännön syistä lyhennettäisiin, hänen uskonsa romahtaisi ja menisi pirstaleiksi.

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Hylätty ranta ei ole vain hyvä, se on suurenmoinen, sanoo ihailemani Stephen King. Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Hylätty ranta on ihmeellinen, ytimiään myöten kylmäävä ja runollinen. Siis ehkä niin on, kun niin sanotaan. Aloitan siis lukemisen hyytävää kauhua janoten.

Mutta ajatus karkaa tuon tuostakin. Andrew Michael Hurleyn maailmaan tuntuu olevan hirvittävän hankala päästä sisälle. Valittavasti ajatukseni kirjan luettua oli, että tässäkös tämä nyt sitten oli, ei tämän kummempaa, shokeeraavampaa. Voi kai sanoa, että jäin kylmäksi. Ainakaan edellä mainittuihin tunteisiin en päässyt kosketukseen, mutta sain jotain muuta.

Hylätty ranta yllättää katolilaisuudellaan. Sitä en kokenut mitenkään häiriöksi. Se jos mikä sopii hyytävän kauhujännärin teemaksi. Teemoissa ei muutenkaan ollut vikaa, ne loi loistavan maaperän. Hylätty ranta kertoo suljetusti elävästä, (tai voi kai sanoa että omassa kuplassaan elävästä,) pienestä uskonnollisesta yhteisöstä, johon kuuluvat Äikkä ja Taato, heidän kaksi nuorta poikaa Andrew ja "Tonto", herra ja rouva Belberboss, neiti Bunce ja miehensä David. Yhteisön pitkäaikainen pappi, isä Wilfred on vastikään kuollut ja seurakuntaan on astellut uusi ja nuorehko pappi, isä Bernard.

Kuten joka vuosi, yhteisö lähtee matkalle pääsiäisen aikaan hylätyn rannan lähimaastoon, Loneyhin. Kitkaa alkaa syntyä, kun matka ei suju kuten Äikkä tahtoisi. Isä Bernard ei olekaan sellainen katolisen kurin ja järjestyksen mies kuin isä Wilfred oli ollut. Äikälle usko on rituaalien suorittamista, vain siten hän uskoo pääsevänsä taivaaseen ja kurinalaisella sääntöjen noudattamisella myös hänen pienellä pojallaan Andrewillä on mahdollisuus parantua mykkyydestään. Äikkä vastaan isä Bernard on kirjan kiinnostavinta antia ja dialogia.

Pitkään kirjan luku sujuukin, mutta loppukohtaus ja sen paljastukset, ja ylimääräiset henkilöt hämmentävät. Mielenkiintoa kirja pitää koko ajan yllä, siinä on tiettyä maagisuutta. Kirjan lopun pitäisi nostaa karvat viimeistään pystyyn, ja ehkä aistinkin pientä sähköisyyttä ilmassa. Olin kuitenkin jo arvannut lopun etukäteen, ja se latisti tunnelmaa. Kirja ei tuntunut antavan minulle ajatusmaailmaan uutta, ja se pysyi etäisenä, muuttuen yhä etäisemmäksi, kun ymmärsin etten koskaan pääse siitä perille. Kirjasta tuntuu puuttuvan punainen lanka, tai ainakin niitä on useampia. Miten Andrewn kohtalo lopulta liittyy Äikän uskoon? Hurleyn kirjoitustapa tuntuu kylmältä, toteamuksilta, mutta osuvia pohdintoja uskosta riittää.

Pidin kirjan keskiössä olevasta pojasta, lempinimellä kulkevasta "Tontosta", ja isä Bernardia suorastaan janosin näyttämölle. Aina kun hän puuttui, puuttui kohtauksistakin jotain - viisautta kenties. Ehkä isä Bernard olisi sellainen pappi, joka saisi minutkin käymään kirkossa.

Arvio:  ★★★

Sivuja: 427
Kustantaja: WSOY

lauantai 14. lokakuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2016)

Ainoat repliikit liittyivät asioiden ojentamiseen ja kiittämiseen, ja Lewisin teki mieli nauraa, sillä hän kaipasi vankilaruokailun valtavaa meteliä: nuo ateriat eivät olleet hirveästi eronneet kouluruokailuista, ja ne olivat olleet rentouttavia, mutta tämä oli ainoastaan itsetietoista ja kireää, ja kaikkea sitä, mitä Lewis oli kodissaan aina inhonnut. Hän ajatteli, että henkilössä joka oli mieluummin Brixtonin vankilassa kuin omassa kodissaan täytyy olla jokin todella pahasti vialla.

Kotiinpaluu on yksi tämän vuoden parhaita lukemiani. En tosin uskonut kirjaan heti. En usko useinkaan, jos kirjasta kerrotaan het takasivulla ylisanojen kuorruttamana, että riipaiseva ja uhkaa huokuva menestysesikoinen. Olin skeptinen. Kirja tuntuikin pitkään tasaisen hyvältä, korrektilta, laadukkaalta, vakavalta ja vakavasti otettavalta, hyvältä kirjalta. Harkitut sanat etäännyttivät tapahtumista, kaikki oli niin paikallaan ja täydellistä ja aloin jo toivoa, että kertojaan tulisi säröä, tarinaan tulisi vinksahtuneisuutta. Kirja henki samaa laatua kuin Emma Clinen Tytöt, samaa oli myös kertojan surumielisyys ja 60-70 -lukujen henki. En uskonut, että tulisin lopulta rakastumaan tähän kuten Clineen. Lopussa tuntui, että pakahdun kaikkiin niihin tunteisiin joita kirja  herättää! Riemu ja toivo jäivät päällimäisiksi.

Lopetus lämmitti kaiken. Pussailin kirjan kanttakin. Olin helpottunut ja onnellinen. Nämä potkitut sielut, joiden elämää olin vuosia seurannut ja jotka olivat tulleet lähelle kuin seinään kasvanut muratti saivat vihdoin ravinteita. Totuus tuli julki ja oli hellän syleilyn aika.

Kirjassa parasta on Lewis, jonka elämästä kirja kertookin, aina lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Lewis, joka on ensin äitinsä silmäterä. Lewis, joka kokee elämässään käänteen, joka muuttaa pojan persoonallisuutta ja tekee isänsä silmissä täyskäännöksen. Lewis, joka ei koskaan saavuta etäistä isäänsä. Lewis, joka kulkee maailmaa halki surua kantaen, muiden murheen kyllästämien keskellä, mutta pysyy silti kirkkaana ja valoisana, pitää silmänsä auki, pysyy jollain tapaa rikkoutumattomana kaikessa rikkinäisyydessäänkin.
Jokainen on omassa vankilassaan. Brixtonin vankilassa istunut Lewis vapautuu kirjan alussa, heti ei kerrota miksi hän istunut. Kohta jo kirja palaa Lewisin lapsuuteen ja punoo koko elämän auki. Ja kun Lewis alkaa kirjan myötä kasvaa ja tulla tutummaksi, on häneen henkilönä hankalaa olla samaistumatta, tai rakastumatta. Lewis istuu kotonaan vankilassa, jonka perhe on luonut salaisuuksilla ja välttelyllä, eikä koskaan onnistu samaistumaan isänsä maailmaan, jossa tärkeintä on ulkokultaisuus. Poika yrittää löytää jotain rehellistä epärehellisestä yhteisöstä, jotain mikä on oikein. Ja vihaa itseään, koska ei pysty olemaan mitä vaadittaisiin, eikä ole henkilöä jolle purkaa lapsuudessa koettua traumaa, kaiken käännettä. Isä odottaa, että pojan kotiinpaluu on kuin tuhlaajapojan paluu, mutta se jonka pitää oppia jotain, ei olekaan Lewis vaan ihmiset ympärillä.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 355
Kustantaja: Otava

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depresssiopäiväkirjat (2017)

Tyhjän naurajat ja valittajat ovat huonoja ihmisiä, ja kaikki on tyhjän valittamista, ellei ole kuolemaisillaan. Ja vaikka olisikin, pitäisi silti jaksaa tehdä töitä kuolinvuoteeltaan, leipoa pikkuleivät omiin hautajaisiinsa, tilata kukkalaite ja valita hautakivi ja arkku ja pääruoka. Pitäisi itse ajaa haja-asutusalueelta lähimpään sairaalaan, kun saa sydänkohtauksen tai aistii aivoinfarktin oireet.

Anni Saastamoisen ihana esikoiskirja Depressiopäiväkirjat on vapauttava lukukokemus - tai ainakin mieleni oli kevyt ja vapaa lukemisen jälkeen. Ehkä monen muun tavoin (?) pelkäsin aloittamista, sillä entä jos kirja ajaa masentuneen mieleni vielä syvemmälle suohon kuin se on jo ennestään? Mutta jotenkin minulla onnistui olemaan hauskaa kirjan kanssa, joka kai oli tarkoituskin. Riemastuttavaksi masennuskirjaksihan tätä on tituleerattu!

Depressiopäiväkirjat kertoo Annin omasta masennuksesta. Siitä kun se alkaa, vaikka ei osaa kertoa mistä se sai alkunsa. Miten se vaatii itsensä avaamista ihan kokonaan, vaikka sinne ei osaa tai tahdo sukeltaa. Ja jotta paranisi, pitää pystyä kuitenkin itse kokoamaan perseensä ylös sohvalta ja kävellä terveempää itseään vastaan. Anni näyttää käytännön dialogien kautta, miten muut ihmiset, ne eheät ihmiset, eivät pysty ihan täysin koskaan ymmärtämään masentunutta, ainakaan jos masentuneella on kiva työ ja kiva mies ja menee mukavasti elämässä. Anni selittää masennusta kuten se hänen elämässään näkyy, väsymisenä, itsesyytöksinä ja pelkoina. Ja eipä ole parantuminen helppoa, vaikka apua on tarjolla. Entä kun esimerkiksi terapeutin kanssa ei kemiat kohtaa? Jos nyt terapeuttia koskaan saa, kun sille pitäisi uskaltaa puhelimella soittaa.

Kun edelliset sukupolvet ovat selviytyneet sodasta ja sen aiheuttamista traumoista, meillä ei ole oikeutta olla henkisesti haavoilla. Koulukiusatut, hakatut, haukutut ja rakkaudetta jätetyt, kaikkien kuuluisi kantaa taakkansa ja hymyillä tervehtiessä, kuten kunnon ihmisen. Kuolemat keskenmenot, pahoinpitelyt, autokolarit, konkurssit - ne pitäisi kantaa selkä suorana, vaikka välilevyt painuisivat kasaan. Pitää olla sisukas  ja pärjätä.
Kirjassa on muutama kohta jotka tulen muistamaan varmasti pitempään. Luku Ei meillä päin on kokonaisuudessaan yksi niistä. Se on osuva selotus siitä, miten meillä päin ei kertakaikkiaan osata kohdata tai hyväksyä masennusta ja kun masentuminen vieläkin nähdään yksilön heikkoutena eikä vanhoja juttuja saisi alkaa kaivamaan, vaan pärjätä menemään eteenpäin, reippaasti lapsesta asti. Anni tuntee itsensä oman elämänsä huijariksi, teeskentelijäksi, ja siihen tunteeseen samaistuin.

On mahdollisuus, että tästä tulee mulle tosi rakas kirja, johon vielä palaan. Ainakin aion suositella tätä tuttavilleni. Joitain voi ärsyttää Annin CAPSLOCK, mutta minä en kokenut sitä rasittavana. Kirjasta voisi olla ihan mahdottoman paljon sanottavaa, mutta en halua sanoa liikaa, lukekaa itse. Tämä sopii kaikille, ja kirja olisi tärkeä lukea myös niiden, joille aihe ei ole omakohtainen.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 157
Kustantaja: Kosmos