Anna-Kaari Hakkarainen, Purkaus (2014)



"Miksi sinä haluat Vigdis tulla?" Kjarri kysyi.

"Minä haluan, että me kolme elämme onnellisina pienessä punaisessa talossa ja että makuuhuoneen ikkunasta näkyy vuori ja että iltaisin me kaikki keräännymme saman pöydän ääreen syömään."

Kjarri ja Birk istuivat hiljaa, nyökkäsivät ehkä.
Anna-Kaari Hakkarainen, Purkaus



Purkaus on Islannin saarelle sijoittuva melankolinen kolmiodraama. Veljesten Kjarrin ja Birkin lapsuus saa käänteen, kun eräänä päivänä saarelle ilmestyy kaunis Vigdis. Lapsista muodostuu erottamaton kolmikko, joka nähdään aina yhdessä. Iän myötä jännite kolmikon välillä alkaa kasvaa, kunnes se on purkauduttava jollain tavalla. Kukaan ei tahtoisi pilata sitä mitä heillä on, mutta ihastuksia tulee. Veljekset tekevät sopimuksen, sovitaanko että kumpikaan meistä ei saa Vigdistä. Mutta onko hyvä niinkään, saako kukaan lopulta heistä sitä, mitä tahtoo? 
Veljeys on tämän tarinan suola. On Vigdiskin hyvä hahmo, sitten kun hän saa oman kertojaosuutensa, mutta veljeydestä tämä kirja saa minulta ne kaksi tähteä, jotka annan. Turhanpäiväinen naljailu on jätetty pois ja veljesten välinen rakkaus on niin kaunista, että lukijana minua ihmetytti, miten se ei koskaan mennyt fyysiseksi. Islannin saaren Hakkarainen saa mieleeni piirtymään satumaisesti ja pidän siellä olostani. Kuulen lunnien laulun soivan korvissani. Veden loiskuvan kallioita vasten. On kaunista katsella tulivuoren purkautumista. Huomaa, että Hakkarainen on viettänyt Islannissa aikaa, ja rakastunut maahan. Kirja ei paljasta mitään liian aikaisin, ja jännite pysyy hyvin yllä - ihan viimeiseen sivuun asti. Juuri niin, että tämä on luettava heti.
Jokainen saa oman kertojaosuuden ja samalla se jakaa kirjan kolmeen osaan. Se kantaa kirjaa hyvin eteenpäin. Tuo syvyyttä, kun päsee jokaisen pään sisään. Kirjan isoimmat tapahtumat voi lukea ja kokea kolmelta tasolta, ensin Kjarrin, sitten Vigdiksen ja lopulta Birkin sanoin. En pitänyt siitä, että Kjarrista tehtiin tylsä ja koiranpentumainen hahmo, josta olisi ollut enempäänkin. Valitettavasti koin jotkut sivuhahmot mielenkiintoisempina ja persoonallisempina - esimerkiksi Säveltäjän tai Kjarrin ja Birkin äidin. Vigdiksen perhesuhteet  olivat odotettua monimutkaisemmat, mikä puolestaan teki hänestä lopulta inhimillisemmän, kun alkuvaikutelma oli, että vitsit mikä piloillehemmoteltu pomottava lettipää tuokin nyt on. Lopulta en pysty vihaamaan Vigdiksen hahmoa, vaikka ensin siltä tuntuikin.
Kirjassa on enemmän hyvää kuin huonoa, mutta. Olisin kai halunnut enemmän raadollisuutta, rehellistä dialogia, balladimainen lyyrinen kauneus ei kai ole juttuni.

Kommentit

  1. Kiinnitin huomiota tuohon kirjailijanimeen. Häneltä on nyt tullut uusi kirja Kristallipalatsi. En ole vielä sitä lukenut, mutta aion lukea sen ennen Helsingin kirjamessuja, kun olen ilmoittanut Hakkaraisen lukupiiriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavia hetkiä Hakkaraisen parissa. En usko, että petyt!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Stephen King: Eksyneiden jumala (1999)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)