lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuodesta 2016

Olin asettanut vuodelle maltillisen haasteen lukea 40 kirjaa ja loppusaldoksi tuli 43. Monelle kirjabloggarille se on varmasti naurettavan pieni määrä, ja ensi vuonna kyllä toivonkin, että ehdin lukemaan enemmän.
Puolustuksena voin todeta, että vuosi 2016 oli haasteellinen. Aikaa lukemiseen olisi ollut, mutta keskittyminen tuntui vaikealta. Kävin keväällä läpi melkoisen henkisen mellakan, jonka jälkeen järjestin elämäni uudelleen. Kevät usein on aikaa, jolloin tajuan tehdä muutoksia, ja silloin ymmärsin, että jotain rajanvetoja on tehtävä.
Tajusin kantapään kautta, että mun oltava itsekkäämpi, ja että kaikkia ei voi auttaa. Jotkut ihmiset vievät mukanaan pimeään, ja joskus on parempi ratkaisu ottaa etäisyyttä. Ja oppia sanomaan ei.
Tajusin muun muassa senkin, ettei työ saa olla koko elämä, ja että vapaa-ajalla on oltava oikeasti vapaa-ajalla. Siinäkin oli taustalla sama ongelma - en ollut osannut sanoa ei, en olla terveellä tavalla itsekäs.
Samalla kun puntaroin elämääni, ja sitä miten oikeasti tahdon kallisarvoisen aikani kuluttaa, tajusin senkin, että tarvitsen mielekkään harrastuksen. Aloitin sitten kirjabloggaamisen! Ja aika iloinen olenkin siitä, että aloitin.


Epävakava katsaus kirjavuoteen




Vuoden paras
Vuoden parhaimman arvosanan eli 5/5 annoin Stig Saeterbakkenin Läpi yön -kirjalle. Tulen ehkä bloggaamaan tästä vielä joku päivä. Luin kirjan kesällä ennen blogin aloittamista, ja siitä muodostui minulle henkilökohtaisella tavalla tärkeä. Viittä tähteä annan harvalle kirjalle. Silloin pitää jo mullistaa jotain.

Vuoden yllättäjä
Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät
on kirja jota ensimmäiset 300 sivua vihasin. Jätin kirjan kesken ja palasin asiaan myöhemmin. Viimeiset 300 sivua käännyttivät minut. Yllättävän mahtava kirja!

Vuoden sympaattisin
Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo saa kaikki sympaattisuuspisteeni. Valkoinen valo oli jollakin tapaa ahdistavaa luettavaa, mutta Sydänvarjon loppuratkaisu jäi mieleeni toiveikkaana.

Vuoden kiehtovin

Jennifer Eganin Sydäntornissa oli ripaus Edgar Allan Poeta, joka on minulle kuin toinen isä.

Vuoden "kunpa tällaisia kirjoitettaisin enemmän"
Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tätä en osaa edes perustella.

Vuoden vampyyrit
En olisi uskonut koskaan lukevani vampyyrikirjoja ! Olen vampyyrikirjarasisti. Stokerin Dracula vei sydämeni, mutta rakastuin myös Anne Ricen Veren vangit -kirjaan.
Vuoden kirjailija, jonka toivoisin saavan enemmän huomiota

Aino Kallas.


Tulevana vuonna tahdon lukea paljon. Erilaisia kirjoja. Haastaa itseni.

Ihanaa uutta vuotta!

torstai 29. joulukuuta 2016

Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Isä on ajanut parran, mutta minä näen mustat pisteet isän leuassa, sieltä parta kasvaa takaisin. Isällä on viikset kuin linnunsiivet.
"Isi, tee taas se haukka lentää..."
Minä kiherrän naurua ja seuraan isän kämmentä, se on haukka, joka liitää kasvojeni yli kaartaa, kohti vatsaa, minä laitan käden suojaksi, nauru katkeaa hetkeksi jännityksestä, alkaa taas uudestaan, kun haukka kaartaakin takaisin taivaalle.
Antoiko tämä kirja minulle muuta kuin pitkiä ja syviä huokauksia ja uusia viivoja otsapoimuihini? Ei. Antoiko tämä viisaita tai värikkäitä näkökulmia? Ei. Olin suorastaan raivostunut lukuprosessin aikana. Olen toki tietoinen siitä, ettei kirjan henkilöt aina toimi moraalisesti oikein, mutta tällä kertaa tuntui, että päähenkilö oli niin kertakaikkisen säälittävä tyyppi, että olin halkoa hiukseni.
No. Rauhoitutaas.

Kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä on mies jonka vaimo on jättänyt. Mies on sitten nyt lähtenyt kohtaamaan lapsuuden traumojansa. Sain jostain syystä kirjasta tosin käsityksen, että mies on itse jättänyt perheensä. Miksikähän. Kirjassa esiintyvistä sanamuodoista sain sellaisen käsityksen: hän kuitenkin kertoo haluavansa palata vaimonsa ja lapsensa luokse ja toki hän silti mainitsee vaimolleen, että hän tahtoo lähteä tapaamaan erästä toista naista. Hemmetin sekavaa. Tätä toista naista ei kuitenkaan koskaan enää mainita.
Kirja kertoo myös isyydestä, sillä tämä miespolo on niin hukassa tuoreen isyytensä kanssa. Hän mainitsee olleensa onnellinen vaimon kanssa, ja heti seuraavassa lauseessa hän alkaa muistella isäänsä, jota ilmeisesti rakasti enemmän kuin vaimoaan. Ei ihme että nainen lähti. Ja varmaankin häntä vaivaa huono itsetunto, sillä lapsuudenystävä Joona oli aina parempi kaikessa. Ja tietysti tämän miespolon isä oli tykännyt tästä Joona-kaverista enemmän kuin omasta pojastaan.

Ehkä piirun verran enemmän pidin toisella aikatasolla, 1930-luvulla liikkuvasta Heinosta, jonka elämäntyö oli trokata viinaa kieltolain aikaan. Heinollakin on yllättäen isäsuhdeongelma.
Parasta kirjassa on etukansi. Tykkään erityisesti siitä, että kultakirjaimin painettu teksti näyttää hautakiven kultakaiverrukselta. Etukannen taitteessa lupaillaan kahta kaunista ja kolmea hyvää: ilmeisesti tämän kaverin kirjoittama Nälkävuosi on ollut jotain parempaa? Ollikaisella on sana hallussa, sitä en kiistä. Kirjoittamisessa ei ole vikaa, vain itse tarinassa. Ja olisihan siitä maagisesta Tattarisuostakin varmaan saanut vähän enemmän irti. En oikein ymmärtänyt miten se suo liittyi tarinaan.
Anteeksi. Varmasti kirja on tosi hyvä. Ja vika lukijassa, eikö niin...

tiistai 27. joulukuuta 2016

Chuck Palahniuk: Fight Club (1996)

Ensimmäinen Fight Club oli yhtä kuin minä ja Tyler hakkamassa toisiamme.


Unettomuudesta kärsivä toimistotyöntekijä on turhautunut elämänsä pinnallisuuteen. Lääkäri ehdottaa häntä menemään kirkkoon, tai tapaamaan ihmisiä joilla on aivokasvain, katsomaan kuinka he taiteilevat elämän kaltevalla pinnalla. Niinpä hän menee. Hän alkaa käydä syöpäsairaiden tukiryhmissä. Kivessyöpäryhmässä, aivokasvainryhmässä, peräsuolisairaiden tukiryhmässä ja niin edelleen. Vain sillä tavoin hän saa iltaisin unta.
Muutaman vuoden kuluttua aivokasvainryhmässä tulee vastaan Marla, jolla ei myöskään ole syöpää. Marla, joka on yhtä huijari. Marlan kanssa he jakavat ryhmät puoliksi, kumpikin saa omat syöpäryhmänsä.
Kun päähenkilö saa ensimmäisen kerran turpaan Tylerilta, hän tietää heti sen olevan jotain, mikä tulee ratkaisemaan kaiken.  Mutta - kuin addiktoitunut narkkari, hän tarvitsee aina jotain kovempaa, aina enemmän kipua.
 ***
Olenpas iloinen että tulin lukeneeksi Chuck Palahniukin Fight Clubin. Olen katsonut myös David Fincherin ohjaaman elokuvasovituksen, mutta tämä fakta ei ottanut lukukokemuksesta mitään pois. Ehkä niin oli jopa parempi. En kokenut yhtään häiritsevänä että tarina oli pääpiirteiltään tuttu.
Pidin elokuvasta, mutta eri tavalla. Vaikka vertailu elokuvan ja kirjan välillä ei tietty ole välttämätöntä, teen sen silti: elokuva oli visuaalisesti kaunis ja taidolla ohjattu, pisteenä iin päälle oli hyvät näyttelijät, erityisesti muistan Edward Nortonin roolin, mutta ei Pitt huonommaksi jäänyt.
Kirja oli kuitenkin rakenteeltaan selkeämpi, pysyin tapahtumissa aika hyvin kärryillä. Muistaakseni elokuvaa katsellessani en nauranut, mutta lukiessa suu oli jatkuvasti toispuoleisella, ilkeällä hymyllä, tai nauroin jopa ääneenkin. Kirjassa kun useimmiten pääsee enemmän päähenkilön mielenmaailmaan sisälle, ja niin kävi tässäkin. Olen sen verran anarkistinen itsekin, että amerikkalainen itseironisuus kolahtaa aina. Kirjassa se tuotiin värikkäin sanankääntein esille. Pidin erityisesti siitä vertauskuvasta, että epäaito maailma olisi tuhottava, jotta aidompi voisi syntyä. Mistä tietenkin tuli mieleen vedenpaisumus.
Vaikka loppuratkaisu on nykyään aika käytetty juttu elokuva- ja kirjamaailmassa, ei se haitannut, tämä toimi todella hyvin. Elokuvan muistan vähän sekavana, eikä sen sanoma jäänyt mieleen. Muistan elokuvan pyörineen paljon Fight Clubissa, vaikka sen ympärilläkin tapahtuu paljon mielenkiintoista. Saatan muistaa väärinkin, ja kirja kyllä herätti halun katsoa elokuva uudelleen.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Kohti kirjakevättä 2017

Halusin vilkuilla jo ensi kevääseen, joka muuten näyttää lupaavalta jälleen kerran. Tässä nostan muutamia suurimpien kustantamojen uutuuksia, bon appetit.


Tammi

Tammen kirjoissa katse osuu ensimmäisenä suljetun laakson salaisuuksista kertovaan Luca D'Andrean kirjaan Rotko. Ehkä siksi, että sitä verrataan Nesboon ja Kingiin. Nesbo ja King ovat kuitenkin aika erilaisia kirjoittajia... Noh, minulla on pieni kammo suljettuihin paikkoihin ja eristyksissä oloon, siksi kirja saattaisi upota minuun.
Wayward Pines kirjoista tuttu Blake Crouch puolestaan on kirjoittanut itsenäisen trillerin Pimeää ainetta. Mie tykkäsin Pines -kirjoista, joissa oli sujuvaa, hyvin koossa pysyvää tekstiä ja mikä parasta - yllätyksiä.
En osaa aivan perustella miksi minua kiinnostaa Amerikkaa järkyttänyt keltaisen kirjaston Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä, mutta onhan se kuitenkin ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista, näin vaatimattomasti kuvaillen.



Gummerus

Mikko Kamula, Ikimetsien sydänmailla. "Kuinka paljon tiedät suomalaisesta mytologiasta?" Vähän aikaa sitten ragesin miksei suomalaiset käytä mytologiaansa hyväkseen kirjallisuudessa, kun siinä on niin paljon aineksia hyvien tarinoiden taustaksi, niin nyt putkahtelee sitten tämmöisiä ulos. Voi kiitos kiitos, täytyy tutustua.
Anneli Kanto, Lahtarit. Kiinnostumiseni syyksi riittää, että tämä kertoo Suomen sisällissodasta, josta tiedän hävettävän vähän. PS sisällissota näyttäytyy kevään kirjoissa aika voimakkaasti. Ehkä aika nyt on kypsä.
Erika Vik, Hän sanoi nimekseen Aleia. Edelleen on kunnianhimoista ja riskialtista kirjoittaa suomalaista fantasiaa, tai siltä minusta tuntuu. Vikin romaani vaikuttaa tosi lupaavalta.
Han Kang, Vegetaristi. Ensin mietin, että onkohan tämä suomalaisen vegetaristin kirjoittama paatospuheinen kirja jossa haukutaan kaikki lihansyöjäihmiset, mutta huh, näin ei onneksi ollut. Kyseessä on korealaisesta kotirouvasta kertova kirja. Yeung-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien painajaisten vuoksi. Kirja käsittelee naisen oikeutta omaan ruumiiseensa ja kertoo nykypäivän Etelä-Koreasta, josta en myöskään tiedä tarpeeksi.
Tietokirjoista tutustuisin mielelläni tähän: Tuomas Hoppun Sisällissodan naiskaartit - suomalaisnaiset aseissa 1918.  Koska sisällissota.


Teos

Maria Peuran Tunkeilijat kertoo Pohjois-Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista. Toivon eri näkökannat huomioivaa, analyyttistä kirjaa aiheesta. Toisaalta jo kirjan nimi on provosoiva...

WSOY

Miki Liukkosen O kertoo mm. olympialaisiin valmistautuvasta uimajoukkueesta ja taiteellisesti kunnianhimoisia liukumäkiä suunnittelevasta firmasta. O tutustuttaa meidät ujoon poikaan joka kommunikoi vain post it -lappujen avulla ja veneen alla asuvaan narkkariin joka näkee pohjan raosta taivaan jollaisesta me muut voimme vain kuvitella.
Liukkosen kirjasta on suuret puheet, se on jotain ennenkuulumatonta. Ehkä se on tuleva Finlandia-voittaja.
En tiedä.
Kiinnostuneempi olen seuraavasta. Juha Ruusuvuori on kirjoittanut kirjan Yksi näistä pienimmistä, joka kertoo Lappiin pastoriksi lähtevästä Jannesta, lastenpsykiatri Lailasta ja Leilasta jolla ei ole kaikki hyvin.
Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja kiinnostaa siitä yksinkertaisesta syystä että se on Rasi-Koskista, josta tykkää niiiiiin että halkeeeen.
Käännöksistä huomioni herätti Affinity Konarin Elävien kirja, vaikka sivulauseessa nyt pohdinkin, onko Auschwitch aiheena koluttu jo läpi. Antaako kirja jotain uutta?

Kaunokirjojen ulkopuolelta katseeni kiinnittyi ihanaan Jutta Gustafsbergiin, jolta on tullut uusi elämäntaito-opas. Naureskelen elämäntaito-oppaille, mutta tahtoisin antaa tälle mahdollisuuden. Jutta on tasapainoisen, elämäniloisen oloinen aikuinen nainen, jonka olemus viestittää itsensä hyväksymistä. Sellaisen henkilön sanoja voisin kuunnella. Mielen päällä on Jutan ja Harriet Piekkolan yhteistyötä.

Like
(en löytänyt näistä kuvia)
Liken katalogin kannessakin pällistelevä Mokoma-yhtyeen Marko Annala on kirjoittanut omakohtaisen teoksen Värityskirja, joka kertoo kasvusta, kivusta ja isyydestä. Epäilen kirjan olevan suunnattu jollekin toiselle, ei ehkä minulle.
Muistan epämääräisesti lukeneeni jotain hyvää Tiina Raevaaran Korppinaisista, siksi olen utelias romaania Veri joka suonissani virtaa kohtaan. Mystinen, salaperäinen ja kuolemantuntuinen (kuten kirjaa kuvataan) kuulostaa lievästi sanottuna minulta.
Katariina Vuori ja Vesa Ranta ovat kirjoittaneet tietokirjan Lottovoittajien pöydässä - tarinoita köyhyysrajan takaa. Kiitos tästä, ja kiitos myös Arman Alizad joka sait lumipalloefektin tavoin suomalaiset huomaamaan kotimaansa köyhät... Noh, edes vähän paremmin.
Kuparinen ja Poppius ovat kirjoittaneet kirjan Vanhojen tie, joka kertoo suomalaisista romaneista. Olen älyttömän kiinnostunut Suomen romaneista. Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu pari vuotta sitten oli vain hätäensiapua tähän tiedonnälkään.
Olen kuullut hyvää Hanna Haurusta ja siksipä Jääkansi herätti huomioni. (ps mikä on jääkansi..?) Jääkansi kertoo tytöstä, jonka isä on kaatunut rintamalla, ja äiti ottaa uuden miehen johon sota on jättänyt arpia. Mies tekee perheen elämästä maanpäällisen helvetin. Tytöstä kasvaa nainen jonka on myöhemmin kohdattava kokemuksensa.
Jonathan Shawn (seuraava Bukowski), Narcisa on synkeän hauska kuvaus kirotusta rakkaudesta, huumeriippuvuudesta ja pakkomielteisestä seksistä. Olisiko tämä hyvää viihdettä, mahdollisesti. Musta huumori on parasta huumoria, mutta se on vaikea laji.

Rodrigo Hasbún Kiintymyksiä kiinnostaa, koska Boliwia ja Toinen maailmansota kiinnostaa. Aina on hyvä matkustaa jonnekin oman lähikorttelinsa ulkopuolelle.


Otava

Otavan kotimaiset eivät nyt oikein sytyttäneet, mikä on sääli. Käännöksistä eniten kiinnostaa Jessie Burtonin Nukkekaappi. "Nuoren vaimon erikoinen häälahja tuntuu vihjaavan ylellisen kotitalon synkkiin salaisuuksiin." Eli: salaisuuksia, mysteerejä, synkkyyttä, siinä on jo perustelua kerrakseen.
Twilight -kirjoistaan tutulta Stephenie Meyerilta putkahtaa ulos Kemisti. Vaikka en ole vakuuttunut naisen kaunokirjallisista taidoista, Twilightit olivat cliffhangereita pullollaan, eihän niitä keskenkään voinut jättää.


Mitä ensi kevään kirjoista te odotatte eniten?

torstai 22. joulukuuta 2016

Reidar Palmgren: Sudenmarja (2012)

 Lisää ihmisiä tarkoitti lisää polkuja. Lisää polkuja tarkoitti yhä lisää ihmisiä ja vähemmän tilaa muille. Lisää ihmisiä tarkoitti lisää mukavuuksia, lisää suoria ja tasaisia polkuja mutkaisten ja kuoppaisten sijaan, lisää parkkipaikkoja ja leveämpiä pururatoja, lisää viittoja, penkkejä, kuntoilutelineitä ja näköalapaikkojen tauluja, lisää jäteastioita ja niiden tyhjentämistä, lisää pyöriä ja autoja ja parkkiruutuja, lisää soraa, betonia ja asfalttia, lisää tukehtuvaa maata.
 
Reidar Palmgrenin Sudenmarja kertoo vaitonaisesta, kolmekymppisestä puistonhoitajasta Tuulasta, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita laisinkaan. Hän keskustelee mieluummin villieläinten tai puiden ja muun kasviston kanssa.
Vaitonaisuus juontaa juurensa lapsuusajasta. Tuula on ollut jo tuolloin näkymätön, ja kun kukaan ei ole häntä huomannut, Tuula on oppinut kulkemaan varjoissa. Äitikään ei paljon puhunut, mutta ymmärsi kuitenkin Tuulaa ikäänkuin sanattomasti. Äidin kuoltua ei Tuulalla ole ollut ymmärtäjää ihmiskunnassa.
Tuula tekee hellyydellä työtään kaupungin puisto-osastolla. Hän hoitaa omaa palstaansa suurella ymmärryksellä luontoa kohtaan, hän jättää lehtikasat maahan koska siilit talvehtivat niissä eikä liioin välitä karsia kasvistoa – ei edes niitä myrkyllisiä sudenmarjoja pois polkujen reunoilta, niitä joista koululaisryhmät valittavat. Tuula tuntee aina piston sydämessä, kun hänen täytyy katkoa oksia.
Ylimääräiseksi jääneen ruohomatonkin hän kuljettaa kotiinsa kuin sylivauvan ja huolehtii. 
Kaikki eivät Tuulan tapaa työskennellä ymmärrä. Toimiston juoruakkojen mielestä puisto-osaston pomo, Holopainen, on suojellut Tuulaa liian monta vuotta, antanut liian monen valituksen mennä läpi sormien. Eihän puisto-osasto silti mikään suojatyöpaikka voi olla, tuollaiselle heikkolahjaiselle.

Aistikasta!
Palmgrenin vahvuus on kerronnan elävyydessä. Luin kirjan kaikilla aisteilla, tunsin kylmää, kuumaa, vaivautuneisuutta, maistoin koivunlehdet, raudan makuisen veren, kuulin koiran murinat ja näin mielessäni Tuulan kasvien täyttämän asunnon ja hoitaman puistoalueen. Kieli ei hienostele eikä versoile turhaan. Sanasto on todella aistirikasta.
Tuulan huomiot ympäröivästä yhteiskunnasta ja ihmisistä ovat napakoita. Kenties Palmgren on tarkkailijaluonne ja tietää ulkopuolisuuden tunteen. Kirja etenee hyvin selkeästi, kikkailematta. Kikkailla ei tarvitse, kirja etenee kuin elokuvan käsikirjoitus. Johtuneeko siitä, että Palmgren on myös näyttelijä? Kirja ei kerro vain luonnosta, vaan itsensä löytämisestä, heräämisestä, erilaisuuden ymmärtämisestä, itsensä hyväksymisestä - tässä on monia elementtejä.
Kirja moittii aiheellisesti ihmisiä, olemme ulkokultaisia, keinotekoisia, itsemme pallille nostaneita. Haluamme laittaa luonnon meille sopivaan muotoon ja muottiin.
Tuulian luontosuhteen kuvaus on valtavan upea. Tuula on kuin eläin itsekin. Kiitos Reidar!

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Maija Muinonen: Mustat paperit (2013)

Rakas Luc, 
Minä kirjoitin tämän kirjeen sinulle silloin kun sinä et vielä osannut lukea. Mutta tiesin, että pian sinä osaat, että pian sinulla on näppärät sormet, joilla avaat kuoren ja taitavat silmät, joilla seuraat käsialani koukeroita, sillä ihan oma taitonsa on lukea kirjaan painettuja kirjaimia tai jonkun vapaalla kädellä kirjoittamia tulkintoja niistä kirjaimista ja sinä osaat lukea molempia yhtä etevästi.
 
Ann Miel tietää kuolevansa, ja alkaa siksi kirjoittaa kirjeitä erityisesti muutaman vuoden ikäiselle pojalleen sekä hänen tuleville huoltajilleen Rosalle ja tämän miehelle Paulille.

Kirjeet ovat aluksi kohteliaita, mutta ahdistuksen syventyessä ne mustenevat. Ann suunnittelee poikansa tulevaisuuden, ammatin, vaimon ja lapset. Ann näkee poikansa maailman etevimpänä poikana, hän on luokkansa priimus, hän opiskelee lääketiedettä ja tähtitiedettä samaan aikaan ja onnistuu aivan kaikessa mitä yrittää. Luc on komein mies maan päällä, Luc ansaitsee vain parasta, Ann ajattelee. Ann tahtoo Rosan ja Paulin rakastavan Lucia kuin omaa poikaansa, mutta hän ei tahdo Lucin rakastavan Rosaa kuin omaa äitiään. 
Ann pelkää Lucin  unohtavan oikean äitinsä. Hän pelkää, ettei Luc tule olemaan onnellinen. Ann ei näe poikansa kasvavan.

Mustat paperit lähti kirjastosta matkaan muun muassa upean kantensa ja erilaisen ideansa vuoksi. Tämä palkintoja kahminut kirja on taatusti ansainnut huomionsa; se uskaltaa olla erilainen ja kokeileva. Muinonen kirjoittaa kuin olisi kirjoittanut aina, eikä kirjaa meinannut uskoa esikoiseksi. En kuitenkaan saanut sydäntä mukaan tähän lukuprosessiin, tunteet jäi kauaksi. Annin ahdistuksen ja sen syvenemisen kyllä koin, mutta rakkaus poikaan jäi etäiseksi.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Elias Koskimies: Ihmepoika (2014)

Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi. Minulle ei ole 80 miljoonaan dollarin omaisuutta vaan äskettäisen lomamatkan kuihduttama säästötili, jolla saisin sinnitellä - ehkä loppuelämäni!
Mutta ei hätää: Aion karata New Yorkiin. 


Elias Koskimiehen Ihmepoika kertoo pienessä kylässä asuvan, erilaisen pojan, nuoruudesta. Yläasteella kaverit ovat kaikki kaikessa, ja poika on hukassa kun ei saa kavereiltaan hyväksyntää omana itsenään; poikana, joka pukeutuu kimaltaviin vaatteisiin ja korkokenkiin. Mitä enemmän poika löytää itseään, sitä vähemmän hän saa hyväksyntää. Hänestä tulee poika jota ihmetellään, vältellään, jolle naureskellaan. Paras ystävä Sutu kääntää selkänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmepoika kuoriutuu täysin omana itsenään kotelostaan.
Pojalla on vilkas mielikuvitus. Hän rakastaa mielikuvitusmatkoja ja suuria haaveita. Hän tahtoo tunkkaisesta pienestä kylästä ison maailman meininkiin, hän tahtoo olla Madonnan kaltainen - yhtä ihailtu. Tahtoo näyttää selkänsä kääntäneille, että hänestä tulee vielä jotain suurta. Ehkä isommissa ympyröissä häntä ei tuijotettaisi kuin sirkuseläintä! Henkilökohtaista kasvuprosessia vahingoittaa entisestään isän kuolema. Isoveli, pikkuveli, äiti, kaverit ja kouluympäristö - kukaan ei korvaansa loksauta tai osaa käsitellä poismenoa pojan kanssa. Jokainen perheenjäsen käpertyy itseensä, hiljaisuuteensa. Äidistä tulee jopa syyttelevä. Miksi keskimmäinen poika ei tahdo tulla mieheksi vaan leikkii edelleen nukeilla? Perheen toiset pojat urheilevat ja ovat turvallisen tavallisia.
Ihmepoika on kirjana nopea, nuortenkirjamainen lukuelämys. Luulin kirjan kertovan vain itsensä löytämisestä, ja isäsuhdeasiat/isän kuolema tuli minulle yllätyksenä. Tämä isäsuhteen pohdinta haukkaa kirjasta oikeastaan isomman osan. Kirjan kieltä en ylistä, se hyppi liikaa silmille. Kirjassa on suuria aiheita, mutta toteutus raapaisee vain pintaa.
Elias Koskimies on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Suomessa hänet tunnetaan parhaiten Presidentin kanslia -satiirin ohjaajana ja yhtenä sen käsikirjoittajista.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia (1995)


"Avioliitto tarjoaa sinulle mahdollisuuden oikeaan elämään."
"Minulla on oma elämä", Dorrie sanoi.


Vuoden 2013 Nobelilla palkittu Alice Munro jätti novellikokoelmallaan Julkisia salaisuuksia jälkeensä hämmentyneen tunteen. En osaa sanoa tästä oikein mitään. Sanattomuuteni ei johdu siitä, että kirja olisi ollut huono, sillä se oli todella hyvä. Ei ikimuistoinen, (olen jo nyt unohtanut mitä muutamissa novelleissa tapahtui) mutta tosi fiksu kirja, ehkä minulle liiankin fiksu... Vaikka en joka asiaa ymmärtänyt, nautin suurimmaksi osaksi. Aina välillä jotkin lauseet kolahti.

Munron novellit sijoittuvat Kanadaan, josta kirjailija itsekin on kotoisin. Munro kirjoittaa 1850-1900-luvun alun Ontarion arjesta ja ihmisistä hätkähdyttävän yksityiskohtaisesti, ottaen huomioon, että Munro ei tietenkään tuohon aikaan ollut vielä syntynyt. (Munro on syntynyt 1931).

Novelleissa tuli vahvasti esille naiset, erilaiset ja samanlaiset. Jokaisella kuitenkin on haasteensa rakkausrintamalla, aviopuolison tai rakastajan kanssa. Hyvin tuttua tänäkin päivänä. Naiset jahkaavat, ollakko vai eikö. Osa naisista on tullut karusti miehen jättämiksi. Munro on viisas kertoja, ei syyllistä ja ymmärtää naista ja toisinaan miestäkin, ihmisiä ja niiden heikkoutta. Monta kertaa mietin mielessäni, että "aivan niin, juuri tämmöisiähän me ihmiset ollaan". Tykkään siitä, kun joku on kirjoittanut sen, mitä olen aina tietämättäni ajatellut.

Julkisia salaisuuksia sisälsi novellit Tuulentupia, Oikea elämä, Albanialainen neitsyt, Julkisia salaisuuksia, Jack Randa Hotel, Paikka korvessa, Vierailu avaruudesta ja Vandaalit.
Yksi mieleenpainuneimmista oli ahdistusta ennen avioliiton satamaan astumista kokenut Dorrie novellissa Oikea elämä. Ihana, miesmäinen, erikoinen, paljain jaloin häihinsä saapuva Dorrie sulatti sydämeni. Mieleen jäi myös Paikka korvessa -novellin orpotyttö Annie joka sotkeutuu erilaiseen kolmiodraamaan, ja kirjoittaa kirjeitä vankilasta, ja hieno loppuratkaisu novellissa Vandaalit.

Osa novelleista oli upeasti rakennettu, ja osa tuntui liian vaikeaselkoisilta. Ainakin ensimmäinen novelli, Tuulentupia, meni ihan alkujännityksessä, ja unohtui samantien. Oli hieman hankalaa pysyä kartalla.
Munroon ymmärsin tarttua #novellihaasteen kautta, ja koska minulla on kunnianhimoinen tavoite lukea Tammen keltainen kirjasto läpi. 

torstai 1. joulukuuta 2016

Kirjat, jotka odottavat ja rakastavat

Kirjablogi Rougen innoittamana lähdin mukaan #kirjakuvapäivässä -haasteeseen (Rougen twitter-sivulla siitä enemmän) mutta aika näyttää, pysynkö haasteessa mukana, sillä työt vie aikansa enkä välttämättä aivan joka päivä ehdi twitteriä tai blogia päivittää. Nyt on kuitenkin siitä onnellinen ilta, että saan sen kirjaharrastukselleni pyhittää. 
Aioin ensin kuvata vain kirjat, jotka ovat rakkaiden kirjojen top-listallani, mutta Rougen twitter-päivityksen nähtyäni halusin minäkin kertoa, minkä kolmen kirjan lukemista odotan tällä hetkellä eniten. Aloin niistä. (Olen valikoinut kirjat vain oman kirjahyllyn teoksista tai kirjastolainoista... Muuten menisikin iänpäivät, kun alkaisin jaamailla, mitkä ovat niitä kaikken rakkaimpia.)

Kirjat, jotka odottavat

Ensimmäinen on kirjastolaina: Maija Muinosen Mustat paperit
Anna Miel tietää kuolevansa. Viimeisenä tekonaan hän alkaa kirjoittaa kirjeitä, ennen muuta pienelle pojalleen, jolle hän haluaa näin jättää hyvästit. Äidilliset neuvot ja muistot alkavat kuitenkin muuttaa muotoaan, kun Ann kuvittelee ja samalla määrää poikansa tulevaisuuden.

 Muinosen vain 167 sivuinen pienoiskirja on harmillisesti vielä lukematta, mutta asia korjaantuu pian. Kirjassa on erottuva idea, ja pienellä vilkaisulla huomasin, että teksti on aika rujoakin. Hyvä.

Toisena on omasta kirjahyllystä, Katja Ketun Yöperhonen
Minä olen kaikukoppa sinun kielesi soida.

Olen säästellyt tätä kirjaa... Rakastuin Ketun kieleen ja luovuuteen Surujenkerääjässä, joka oli minusta suorastaan ilmiömäinen. En ole sen jälkeen uskaltanut lukea Kettua. Aion kyllä. Mutta en halua pettyä. 

Ja kolmaskin omasta hyllystä, Vuokko Sajaniemen Pedot
Pieni maalaispitäjä metsien keskellä, itärajan tuntumassa. Nuori Maria, ortodoksisen papin tytär, kohtaa näyn, jota ei suostu käsittämään. Isä Lassen elämässä on vain työ ja tytär. Kunnes tulee kolmas, joka rikkoo tasapainon.

Tämä on tuntematon minulle. Kirja, jonka sain lahjaksi, ja jota myös säästelen oikeaa hetkeä varten, kirja jota rakastan jo siksi jo nyt että se on lahja rakkaaltani.



Kirjat, jotka rakastavat minua

 Michael Cunnigham, Koti maailman laidalla
Koti maailman laidalla kertoo 70-lukulaisista, jotka olivat liian nuoria joutuakseen Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja ihastuakseen hippiaateeseen ja -musiikkiin. Heidän mekkansa oli Woodstock. Heidän nuoruutensa meni pilvessä. 

Puolihuolimattomasti, vuosia sitten, tein tämän löydön kirpparilla. Rakastuin ja minua rakastettiin. Tämä on parasta, mitä olen koskaan lukenut Cunninghamilta, jonka kaikki kirjat ovat hyviä. Tässä kirjassa kuitenkin on niin paljon enemmän tunnetta.

Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö
Anna ja Elena, tytär ja äiti. Kiinni toisissaan, hyvässä ja pahassa. Anna on oppinut jo ennen kansakoulusta pääsemistä, miten skitsofrenia kirjoitetaan. Hän tietää mitä on Diapam ja mitä itsemurha on latinaksi. Yhtä lailla hän tietää miltä tuoreet kirjat tuoksuvat ja mitä kielikuva tarkoittaa. Hän elää psyykkisesti sairaan kirjailijaäitinsä kanssa.

Toivon, ettei tätä kirjaa unohdettaisi. Itsekin mielenterveysongelmaisen läheisenä, tyttärenä, sain tästä kirjasta paljon. Joskus joutuu olemaan vanhempi omalle vanhemmalleen. Siitäkin voi kuitenkin selvitä selväpäisenä, ja antaa kokemusten vahvistaa, ja tuoda erilaista näkökulmaa.

Mia Vänskä, Saattaja
Kaikki alkoi, kun Lilja palasi entiseen kotitaloonsa. Kellarin valot räpsyivät ja keskelle lattiaa ilmestyi yhä uudelleen tyhjästä lätäkkö.

Vänskän Saattaja on upein ja pelottavin kotimainen kauhukirja, jonka olen koskaan lukenut. Suomalaisessa kansanperinteessä ja luonnossa on lukemattomasti ainesta kauhuun, ja Vänskä hyödynsi sitä niiiiin hyvin.