Chuck Palahniuk: Fight Club (1996)

Ensimmäinen Fight Club oli yhtä kuin minä ja Tyler hakkamassa toisiamme.


Unettomuudesta kärsivä toimistotyöntekijä on turhautunut elämänsä pinnallisuuteen. Lääkäri ehdottaa häntä menemään kirkkoon, tai tapaamaan ihmisiä joilla on aivokasvain, katsomaan kuinka he taiteilevat elämän kaltevalla pinnalla. Niinpä hän menee. Hän alkaa käydä syöpäsairaiden tukiryhmissä. Kivessyöpäryhmässä, aivokasvainryhmässä, peräsuolisairaiden tukiryhmässä ja niin edelleen. Vain sillä tavoin hän saa iltaisin unta.
Muutaman vuoden kuluttua aivokasvainryhmässä tulee vastaan Marla, jolla ei myöskään ole syöpää. Marla, joka on yhtä huijari. Marlan kanssa he jakavat ryhmät puoliksi, kumpikin saa omat syöpäryhmänsä.
Kun päähenkilö saa ensimmäisen kerran turpaan Tylerilta, hän tietää heti sen olevan jotain, mikä tulee ratkaisemaan kaiken.  Mutta - kuin addiktoitunut narkkari, hän tarvitsee aina jotain kovempaa, aina enemmän kipua.
 ***
Olenpas iloinen että tulin lukeneeksi Chuck Palahniukin Fight Clubin. Olen katsonut myös David Fincherin ohjaaman elokuvasovituksen, mutta tämä fakta ei ottanut lukukokemuksesta mitään pois. Ehkä niin oli jopa parempi. En kokenut yhtään häiritsevänä että tarina oli pääpiirteiltään tuttu.
Pidin elokuvasta, mutta eri tavalla. Vaikka vertailu elokuvan ja kirjan välillä ei tietty ole välttämätöntä, teen sen silti: elokuva oli visuaalisesti kaunis ja taidolla ohjattu, pisteenä iin päälle oli hyvät näyttelijät, erityisesti muistan Edward Nortonin roolin, mutta ei Pitt huonommaksi jäänyt.
Kirja oli kuitenkin rakenteeltaan selkeämpi, pysyin tapahtumissa aika hyvin kärryillä. Muistaakseni elokuvaa katsellessani en nauranut, mutta lukiessa suu oli jatkuvasti toispuoleisella, ilkeällä hymyllä, tai nauroin jopa ääneenkin. Kirjassa kun useimmiten pääsee enemmän päähenkilön mielenmaailmaan sisälle, ja niin kävi tässäkin. Olen sen verran anarkistinen itsekin, että amerikkalainen itseironisuus kolahtaa aina. Kirjassa se tuotiin värikkäin sanankääntein esille. Pidin erityisesti siitä vertauskuvasta, että epäaito maailma olisi tuhottava, jotta aidompi voisi syntyä. Mistä tietenkin tuli mieleen vedenpaisumus.
Vaikka loppuratkaisu on nykyään aika käytetty juttu elokuva- ja kirjamaailmassa, ei se haitannut, tämä toimi todella hyvin. Elokuvan muistan vähän sekavana, eikä sen sanoma jäänyt mieleen. Muistan elokuvan pyörineen paljon Fight Clubissa, vaikka sen ympärilläkin tapahtuu paljon mielenkiintoista. Saatan muistaa väärinkin, ja kirja kyllä herätti halun katsoa elokuva uudelleen.

Kommentit

  1. Tämä on ikuisella lukulistalla. Omasta hyllystä löytyy Palahniukin Tukehtuminen, mutta ehkä haluaisin lukea tämän ensin. Ensi vuonna varmasti :D
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tässä koko elämä aikaa (;
      Tuolla kirjastolla huomasin tosiaan että Palahniukilla on paljon muitakin kirjoja. Kiinnostaisipa lukea niistäkin joku.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Stephen King: Eksyneiden jumala (1999)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)