perjantai 21. heinäkuuta 2017

Stephen King: Jälkeen keskiyön (1999)

"Sumussa on jotan, joka vei John Leen ja minä kuulin kun hän huusi!"
Koska halusin lukea vanhaa kunnon Stephen Kingiä, lainasin Jälkeen keskiyön. Lähdin lukemaan korkein odotuksin. Tai ainakin tahdoin sellaista mielikuvituksekasta ja yliluonnollista jännitystä, jonka King osaa. Alkutekstien varoitussanat kuitenkin hieman laskevat odotuksia, sillä King epäilee itsekin, ettei lukijat pidä hänen novelleistaan kuten romaaneistaan. Pitkän, hyvän romaanin lukeminen on paljolti kuin pitkä, tyydyttävä suhde. Novelli on aivan eri asia - novellit on kuin suukko tuntemattomalta pimeässä.

Kokoelma sisältää novellit Usva, Täällä tiikereitä on, Apina, Kain karkasi kimppuun, Rouva Toddin oikotie, Jauntti, Hääkeikka, Vainoharhainen: Loitsu ja Lautta - eli melkoisen määrän. Kaikki novellit sijoittuvat aikavälille 1980-1986. Suomennettu kokoelma sisältää ensimmäisen kolmasosan englanninkielisestä alkuperäislaitoksesta, Skeleton Crew'sta. Novellikokoelma lähtee Usvalla lupaavasti käyntiin. (Alkuperäisnimeltään The Mist eli juuri se sama josta Frank Darabontin ohjaama elokuvasovituskin on olemassa) Tarina punoo heti alkuun hienosti pimeän myrsky-yön tunnelman. Pituuttakin on 150 sivua - eli samalla se on novellikokoelman pisin. Tarinalla on siis aikaa kasvaa.

Usva on novellikokoelman aina kirjamittainen tarina, loppujen ollessa parista sivusta pariin-kolmeenkymmeneen sivuun maksimissaan. Luin Usvan ristiriitaisella mielellä. Tarina usvasta tulevista, alien-tyyppisistä eliöistä on minulle tuttu elokuvasovituksesta ja tunnelma novellissa jäljittelee elokuvan harmaita maisemia. Hiljalleen kasvava usva, kauppakeskuksen ylle laskeutuva pimeys ja räjähtävä paniikki ovat inhimillisen uskottavasti, kuitenkin periamerikkamaisesti toteututettu. Novelli on ehkä nopeammin etenevä elokuvaan verraten, sillä muistan kun elokuvaa katsoessa meinasi pitkästyä. Usvan loppuratkaisu - varmaankin yksi elokuvahistorian shokeeraavimmista - on edelleen hyvin muistissani. Se herätti koko elokuvan eloon, vaikka kaikki katselijat eivät ratkaisusta ole olleet mielissään. Usvahan on tietysti jotain, joka jokaisen Kingistä pitävän on luettava. Se on legenda, mutta ei omassa mielessäni parasta tai ominta Kingiä.

Usva juonipainotteisena tarinana on kuitenkin ei-nyt-tylsää mutta ennalta arvattavaa, kun tarina on tuttu. Kahlasin malttamattomasti eteenpäin, sillä tahdoin tietää kuinka loppuratkaisu oli kerrottu - ja toisaalta olin varovaisen utelias lukemaan lyhytkertomukset, kun King ei ole minulle lainkaan tuttu muuten kuin täysmittaisista kirjoistaan. Hämmennys oli suuri, kun Usva päättyi aivan eri tapaan kuin elokuva, vaikka se oli siihen asti jäljitellyt juonenkulkua. Tarina tuntuu nyt jäävän ihan kesken.

Hahmoissa on usein pieniä poikia ja isiä, ja yliluonnollinen uhka. Ehkä jonkinsortin pelko, että ihminen keksii jotain älyttömän typerää, joka kääntyy ihmisiä vastaan. Scifitarinat eivät niinkään ole juttuni (kuten tulevaisuuteen sijoittuva novelli Jauntti) vaan enemmänkin puhdas kauhu, vaikka se olisi yksinkertaistakin (kuten Täällä tiikereitä on). Koin tekstit aika vaikeaselkoisiksi ja hankaliksi luettaviksi, ja monet lauseet luin kahteen-kolmeenkin kertaan. Enkä aina pysynyt henkilöissä kartalla.

Ei parhaimpia King-kokemuksia.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Jostein Gaarder: Appelsiinityttö (2004)

Isäni kuoli yksitoista vuotta sitten. Olin silloin vasta nelivuotias. En uskonut kuulevani hänestä sen enempää, mutta nyt me kirjoitamme yhdessä kirjaa.
Georg on viisitoistavuotias oslolaispoika, jolle tapahtuu jotain hyvin odottamatonta: eräänä päivänä löytyy pitkä kirje, jonka hänen isänsä Jan Olav on kirjoittanut pojalleen ennen varhaista kuolemaansa. Georgin äiti, isäpuoli ja isovanhemmat ojentavat kirjeen hänelle malttamattomina. Jokainen mielessään miettii, mitä Jan Olav on mahtanut kirjeeseen kirjoittaa. Entä saavatko he lukea kirjeen? Georg sulkee huoneensa oven ja avaa kirjeen, tunnekuohun vallassa hän yrittää muistaa isänsä jonka hän on nähnyt viimeksi nelivuotiaana. Muistot eivät tule helposti. Isä kertoo kirjeessä hänelle sadun, jossa on rakkaustarina, ihmeitä ja suuri kysymys. Kirja on isän ja pojan vuoropuhelua - sitä ei estä se, että toinen on kuolleena. Kirja sisältää kokonaan Jan Olavin kirjeen ja välillä Georgin huomautuksia: kommentteja ja muistoja isästä.

Norjalaisen Jostein Gaarderin 167-sivuinen nuortenkirja Appelsiinityttö tuntui niin sopivan lyhyeltä, että sen voisi napata illalliseksi, ja niin teinkin. Suuresta, lähes mullistavasta elämän ja kuoleman aiheesta huolimatta se ei mennyt ollenkaan ihon alle. Tämä on harmi, koska olen pitkään aikonut lukea Gaarderin Sofian maailman ja näillä eväillä sen lukeminen ei nosta sijaansa lukulistallani. Tunsin, että Georgin ajattelu oli puolessavälin kirjaa kehittymätöntä 15-vuotiaaksi pojaksi. Hahmot eivät tuntuneet aidoilta ihmisiltä vaan jonkun tekemiltä, ideoilta ihmisistä. Kuin joku ulottuvuus puuttuisi. Tärkeintä Gaardeirille varmasti onkin ollut filosofisen sanoman esille tuominen. Henkilönä pidin  eniten viattoman oloisesta Jan Olavista enkä tietenkään voinut olla miettimättä mielessäni, kuinka epäoikeudenmukaista oli, ettei hän saanut jatkaa elämää ja nähdä poikansa varttuvan.

Kiinnostavan kirjasta loppupuolella tekee elämän ja kuoleman kysymykset. Jan Olav kysyy ison kysymyksen Georgilta, mutta tätä pohtii totta kai myös lukija. En voinut olla miettimättä, että tätäkö paukkua tosiaan koko kirjan ajan oltiin odotettu... Kirja tuntui liian yksinkertaiselta, tai sitten jotain jäi huomaamatta. Parhaimmillaan kirja saa rakastumaan elämään uusin silmin ja huomaamaan pienet yksityiskohdat. Luonnon ihmeet, tuntemattoman avaruuden, ihmiselämän pienuuden ja henkilökohtaisen suuruuden samaan aikaan. Rakastumisen ihmeen, ja sen miten pienet asiat johtavat ihmisten kohtaamiseen, vaikkapa appelsiinien ostaminen torilta.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (2013)

That morning, in English, Park noticed that Eleanor's hair came to a soft red point on the back of her neck.
En ihmettele, että Eleanor & Park on listattu ilmestymisvuonnaan parhaimpien kirjojen kastiin. Tässä - sinänsä perin tavallisessa - kahden 15-vuotiaan nuoren rakkaustarinassa on jotain todella uniikkia, oman aikansa romeota ja juuliaa. Tein kuperkeikkaa jatkuvasti seuratessani näiden kahden nuoren viatonta rakastumista. Rakastuin näihin nuoriin itsekin. Yllätyin siitä toden teolla, koska kirja ei kansineen vetänyt kirjastossa heti puoleensa. Tahdoin vain lukea jotain englanniksi, ja koska asuinkuntani kirjastossa on aika pieni valikoima, otin-vain-jonkun, ja satuin ottamaan tämän, koska kirja vaikutti suhteellisen helppolukuiselta. En nimittäin aiemmin ole pahemmin lukenut englanniksi. Ehkä jos muunkielisiä kirjoja olisi enemmän saatavilla (kirjastossa), lukisin ulkomaaksi enemmän.

Kuinkahan paljon uskallan kertoa juonesta? Syvällä Yhdysvaltojen keskilännessä, Omahassa, Nebraskan osavaltiossa, elokuussa 1986 Eleanor aloittaa uudessa koulussa. Eleanor on misfit, sopeutumaton, huomiota herättävä erilaisen pukeutumisensa, laittamattomuutensa ja painonsa kanssa, aivan siinä missä sarjakuvista ja punk-musiikista innostuva, puoliksi korealainen Park. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tästä kombinaatiosta syntyy vuosisadan romanssi. Rainbow Rowellilla on taito huomata pienet yksityiskohdat, jotka kertovat lukijalle paljon. Rowell pukee sanoiksi sosiaalisten tilanteiden hämmentävyyden, ujouden, halun olla lähellä toista ja pelon toisen menettämisestä tai satuttamisesta. Aloitteen teon hankaluudesta, sillä entä jos toinen ei tunnekaan samoin? Park yrittää olla Eleanorin sankari niissä rajoissa, joilla 15-vuotias poika elää. Hän ei voi tehdä ihmeitä (vai toisaalta voiko). Jos jotain täytyy moittia, niin sitä, että Park on hieman liian täydellinen, mutta annettakoon anteeksi.

Rowellilla on myös kyky tehdä ihmiset eläviksi, myös taustalla olevat, vaikka he eivät paljon esiintyisi kirjassa, esimerkiksi sivuroolissa olevat Parkin vanhemmat, sotaveteraani ja hänen Korean sodassa tapaaamansa vaimo. Myös jokainen sivuroolissa oleva elää omaa elämäänsä samaan aikaan, ja usko tai älä - heilläkin on tunteensa ja Rowell muistaa sen. Tarinat itse-tarinan takana olivat myös niin tosielämämäisen erilaisia (esim juuri Parkin vanhempien tarina), että niistä tuli aidompia. Eleanorin perhesuhteet, redneck-isäpuoli ja masentunut äiti, yllätti pohjattomalla surullisuudellaan. 
Viisi viidestä.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kishwar Desai: Postimyyntilapset (2013)


Ja hän aikoi saada tämän lapsen, tapahtui mitä tahansa.
Kishwar Desain Postimyyntilapset tarttuu Intian polttavaan, ja ristiriitaisiakin tunteita herättävään yhteiskunnalliseen ongelmaan, sijaissynnyttämiseen. Siellähän sijaissynnytys on joillekin tapa rikastua. He antavat kohtunsa useimmiten länsimaalaisten käyttöön, toki joskus myös intialaisille. Kirjassa sosiaalityöntekijä Simran Singh tutkii hylätyn, sairaan vastasyntyneen tapausta. Vauvan vanhemmat ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa, eikä vauvalle näin ollen ole huoltajaa, kun ei monikaan tahdo vakavasti sairasta lasta huostaansa.

Kirja käsittelee lapsettomuuden surua, lapsen menettämistä ja tuo ilmoille ison kasan eettisiä kysymyksiä: onko Intian "sijaissynnytysteollisuus" oikein, vaikka laillista onkin. (On ollut ainakin kirjan kirjoittamisvuonna, mutta en ole varma onko enää? Yle uutisoi 2015, että Intian hallitus pyrkii asettamaan sen laittomaksi. Jos jollain on tietoa, niin kommentoi?) Postimyyntilapset onnistuu käsittelemään trilleriä punotessaan kysymystä monilta kanteilta, intialaisten ja länsimaalaisten silmin. Kirja on minulle täynnä uutta tietoa, koska aihe on ennestään täysin tuntematon. Kirjoittamistyyli oli ehkä vähän sentimentaalinen minun makuuni, ja lopetus suoraa bollywoodista mutta teksti oli sujuvaa ja selkeää ja juoni jännittävä ja tapahtumarikas.

Jollain tapaa tunsin, että en ihan ollut tämän kirjan kohdeyleisöä, koska biologinen kelloni ei ole vielä alkanut tikittämään, ja totta puhuakseni en usko koskaan hankkivani omia lapsia. Siinä mielessä näiden lapsettomien nahkoihin meneminen tuntui hankalalta, kun lapsettomuus kuitenkin oli yksi kirjan avainasioista, eettisten kysymysten lisäksi. Sijaissynnyttämistä on myös puolusteltu, sillä intialaiset naiset ovat rikastuneet siitä saamillaan rahoilla, voineet ostaa talon tai jättäneet huonon avioliiton. Postimyyntilapset esittää myös, että naisille ei anneta tarpeeksi tietoa synnyttämisen riskeistä, synnyttämään hakeutuu myös alaikäisiä ja muulla tavoin epätoivoisessa tilanteessa olevia. Synnyttäjä luonnollisesti myös kokee äidillisiä tunteita lapseen, jonka joutuu myöhemmin luovuttamaan pois. Bisneksessä tietenkin myös pyörii miljoonia, kuinkas muutenkaan.

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset (2007)

Hän ottaa minun käden ja iskee sen niin lujaa vihollisen päähän että tuntuu kuin sähkö menee ihan koko minun ruumiin läpi. Mies huutaa: AEIII kovempaa kuin luodin ujellus ja nostaa sitten käden päähän mutta eihän se auta kun pää halkeaa ja verta roiskuu kuin maitoa kookospähkinästä. Minä kuulen miten minun ympärillä nauretaan kun minä katson kun se mies yrittää pitää päätä kasassa. Hän alkaa käydä minun hermolle ja minä heilautan viidakkoveitsen ylös ja alas ja ylös ja alas ja kuulen joka kerta TUNKS TUNKS ja näkyy vain vaaleanpunaista ja kuuluu nauru KIÄH KIÄH KIÄH minun joka puolelta.

Nigerialainen lapsi, Agu, pakenee kotikylästään. Sisällissota on syttynyt. Isä on vangittu, hän on käskenyt Agun juosta pois ja piiloutua. Äiti on viety pois, ehkä turvaan? Sissit löytävät myöhemmin Agun tajuttomana, hänet virvoitetaan ja värvätään mukaan lapsiarmeijaan. Vaihtoehtoja Agulla ei ole, vain henkiinjäämistä. Joko tappaa, tai kuolee itse. Agu oppii elämään näillä ehdoilla, tekemään mitä pitää. Yrittää vakuuttaa itselleen, että minä en ole paha poika, minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa.

Ei kenenkään lapset vie pimeään paikkaan, yhteen pimeimmistä joissa olen käynyt. Kirja on ollut 24-vuotiaan Uzodinman lopputyö Harwardin yliopistossa. Hän on haastatellut Nigerian 1960-luvulla käydyn sisällissodan veteraaneja, ja saanut siitä kimmokkeen kirjaan. Ei kenenkään lapset on hankala kirja arvosteltavaksi, kun ei sitä halua arvostella alkuunkaan. Eihän tämä lukukokemuksena nautinto ole, tunsin kuitenkin että tämä on tiedettävä, meidänkin, täällä kaukana, vaikka lukeminen tuntui väliin niin pahalta, että oksetti, ja olin kiitollinen, kun kirja viimein loppu, vaikka se oli niin lyhytkin, 150-sivuinen isoilla kirjaimilla.

Kirja on kirjoitettu ajatusmaisesti ja välillä pitää lukea kahteen kertaan että menee perille. Se on ainoa moite, mitä keksin. Kirjan ääni tuntuu lapsen ajatuksilta ja puheelta, kuten on tarkoitus. Väkivaltaa ei ole liiemmin sensuroitu, ja se sopii, nyt pitääkin järkyttyä. Kyse on edelleen ajankohtaisesta aiheesta.

Lapsisotilaita olen kuullut olevan kymmeniä, ehkä satoja tuhansia, ja siinä on tuntemukseni asiasta. En varautunut lukemista aloittaessa tämmöiseen tunnemyrskyyn. Se miten Agu opetettiin ja pakotettiin tappamaan, raiskaamaan ja riistämään, meni ihon alle. Onko sen jälkeen enää mahdollista saada elää "normaalia" elämää, tuntea nautintoa, rakastaa, olla iloinen? Onko mahdollista antaa itselleen anteeksi? Jatkaa koulua, kasvaa mieheksi, perustaa perhe. Onnistuuko se, ainakaan ilman että jälkipolvi tuntee sodan painon aina äideissään ja isissään. Lapsisotilaat ei ole menneisyyden murhe ja siksikin koen, että tämä kirja on tärkeä ja antaa länsimaalaiselle globaalissa maailmassa vähän perspektiiviä. On tämäkin maailma, huh.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja (2017)

Onko nyt turvallista olla elossa? hän kuiskasi.
Kirosin häntä, kun hän nosti päänsä lumesta. Mitä jos joku katsoi taakseen ja näki?
Kukaan ei katso taakseen. Hän naurahti katkerasti.
Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut.

Elävien kirja kertoo 12-vuotiaiden puolanjuutalaisten kaksosten elämästä toisen maailmansodan aikaan Puolassa, Auschwitzissä, kuolemanenkeli Josef Mengelen koekaniineina. Moni kirjan tapahtuma pohjaa keskitysleiriltä selvinneiden henkilöiden muistelmiin (selviää kiitosten ohesta). Identtiset kaksoset Pearl ja Stasha kiidätetään junalla keskitysleirille äitinsä ja isoisänsä kanssa, ja päätepisteessä heidän erotetaan toisistaan. Kaksostytöt "pääsevät" samaan aitaukseen. Kirja valottaa kaksosten välistä ymmärrystä, sitä miten toinen on puolet toisesta. Elävien kirja kuvaa säästelemättä keskitysleirillä tehtyjä kokeita ja vallinneita oloja.

Kirjan raskaus yllätti, vaikka tiesinkin mistä on kyse. Siitä on aikaa, kun jokin on oikeasti järkyttänyt. Johtuen varmaan siitä, että nykyään on liikaa mistä voisi järkyttyä. Luin kirjaa kuivin silmin loppuun asti, mutta kirjan sulkeuduttua en pystynyt enää pidättämään, tuntui että olin rohmunut kipua itseeni, lukenut kirjaa kuin unta. Pystyin melkein kuvittelemaan, millaista on, kun on rikottu niin ettei tulevaisuutta voi kuvitella. Minulle tämän kirjan kiinnostavimmaksi aiheeksi nousi se, kuinka pitää kiinni ihmisenä olemisesta, inhimillisyydestä, tunteista, ja se kuinka jälleenrakentaa elämää keskitysleirin jälkeen. Sen voi kuvitella olevan mahdotonta. Tietysti pohdin, kuinka niin iso joukko ihmisiä saatiin mukaan kansanmurhaan - mutta sen pohtiminen on turhaa. Meiltä ihmisiltä voi odottaa mitä vain. En erityisemmin pidä arvossa lukiouudistusta, joka voi vähentää historian kurssien määrää. Jokaisen on hyvä lukea historiaa.

Olin aluksi skeptinen, en halunnut lukea arvailuja tai väritettyä, paisuteltua kirjaa todellisesta aiheesta. Rauhoituin, kun aloin lukemaan, sillä Affinity Konar on ottanut faktoista selvää. Konar teki kirjaa varten vuosien taustatyön Auschwitzin kuoleman enkelinä tunnetun Josef Mengelen pseudolääketieteellisistä kokeista, joiden keskiössä olivat identtiset kaksoset, kertoo kansiteksti. Konar ei ole valinnut aihetta helpoimmasta päästä ja uskonpa että kirjoittajalle itselleenkin on ollut raskasta tämän prosessointi.

Kirjan alkuperäinen nimi on Mischling. Wikipedian mukaan: Mischling was the German legal term used in Nazi Germany to denote persons deemed to have both "Aryan" and Jewish ancestry.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Luca D'Andrea: Rotko (2017)

Silloin minä näin. Kun olin jäänyt yksin, näin ajan ja paikan tuolle puolen.
Näin pimeän.
Syvimmän pimeyden. Mutta en ollut kuollut. Ehei, Peto vain leikki kustannuksellani. Se jätti minut henkiin. Peto, joka oli alkanut kuiskia: "Jäät luokseni ikuisiksi ajoiksi, ikuisiksi ajoiksi..."
Eikä se valehdellut.

Italialaisen Etelä-Tirolin eksyttävät luolastot ja petolliset vuoristot antavat maaperän Rotkolle, jonka nimi todella on enne. Fiktiivinen esikoistrilleri kuvaa dokumentaristi Jeremiahin silmin varsin uskottavasti elämää Tirolin pienessä, sisäänpäin kääntyneessä matkailukylässä ja rakentaa myös kiinnostavan murhanratkomiskuvion.

Jeremiah on kunnianhimoinen, aiemmilla filmiprojekteillaan nimeä saanut dokumentaristi. Hän on kuvannut ystävänsä Miken kanssa rock-konserttien taustajoukkoja, roudareita. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Yhtäkkiä rock on kuollut ja Jeremiah ei enää tunne paloa tehdä roudareita. Idea on väsynyt. Myös mies itse tuntee halua asettua aloilleen puolison, Annelisen, ja perheen muutaman vuoden ikäisen tyttären kanssa. Niinpä tuntuu olevan hyvä idea lähteä yhdessä vähäksi aikaa kauas, Annelisen synnyinkotipaikkakunnalle, Etelä-Tiroliin, jossa Annelisen isä edelleen asuu.

Jeremiah, utelias luonne kun on, ei meinaa malttaa pysyä pois filmiprokkisten suunnittelemisesta. Annelise tietenkin toivoo miehensä nostavan etusijalle hänet, perheen, ja näin mies on kunnianhimon ja perhe-elämän tuulitunnelissa. Itse ehkä koin, että Annelise oli vähän itsekäs. Saahan miehellä olla työnsä? Joillekin se on tapa pitää pää selvänä. Kuitenkin. Kirja etenee syventäen parin suhdetta, keskittyen paljolti siihen, millainen isä Jeremiah on mutta pohtimatta, millainen äiti Annelise on. Tuntuu monikin asia olevan vain miehen syytä.

Ehkä aihetta kritiikkiin kuitenkin on, sillä Jeremiah ottaa paikkakunnan vanhat tarinat pakkomielteenomaisesti selvitettäväkseen. Ja ratkottavaa riittää. Lisää pökköä pesään heittää Annelisen isä, Werner, vanhoilla muisteluillaan. Itse en ollut niinkään kiinnostunut parin suhteesta ja heidän riitojensa selvittely vei (mielestäni) turhia rivejä kirjasta, mutta ymmärränhän, että näin henkilöistä tuli tutut kuin vanhoista villasukista. Parastahan oli - ja juuri tätähän lähdin hakemaan - jännitys, hiljalleen asioiden selvittely. Alun epäolennaisuuksien setvittelyn (niin pitkä alustus roudareista ja Jeremiahin muista entisistä puuhista) jälkeeen tästä kasvoi kelpo trilleri, jonka luki loppuun mielellään. Olisin tahtonut enemmän jännitystä, mutta sehän on aivan makuasia. Vielä mainittava, että vaikka sivumäärä on ihan kunniakas (536) kirjan luki oikeasti hujauksessa.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (2017)

Nel Abbot oli itse ryhtynyt leikkimään tulella  - kiinnostunut pakkomieleenomaisesti joesta ja sen salaisuuksista, eivätkä sellaiset leikit koskaan päättyneet hyvin. Nickie ei missään vaiheessa ollut usuttanut Neliä kerjäämään hankaluuksia, hän oli vain osoittanut tälle suunnan, josta niitä löytyisi.


Tummiin vesiin on voimakas, henkilöihin painottuva trilleri. Se kertoo tapahtumaketjusta pienessä joenvarsikaupungissa. Ketjusta, jolla on alku ja loppu, mutta joka keriytyy auki vähä vähältä ja ripotellen aina väliin uusia solmuja tielle. Lukija lähtee matkaan Julesin kanssa - naisen sisko, Nel, on kuollut pudotessaan jyrkänteeltä. Tapahtumaa pidetään kummastelematta itsemurhana. Nelillä kun on ollut pakkomielle hukkuneiden mutkasta, suositusta itsemurhapaikasta. Jules joutuu, paino sanalla joutuu, palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa, jonka nuoruudessa koetut traumaattiset tapahtuma hän jättäisi mielellään uudelleen läpikäymättä. Nuo tapahtumat kuitenkin hyökyvät Julesin niskaan, ja hänen on samalla yritettävä olla aikuinen teini-ikäiselle siskontytölle, omatoimiselle Lenalle, ja käsiteltävä oma nuoruuden kipuilunsa. Jules ja Lena eivät kuitenkaan ole ainoat kipuilijat, vaan surunsa on jokaisella. Tuntuu, että jokainen henkilö jotenkin yhteydessä kuolleiden mutkaan - onhan se vienyt kylästä jo useamman tytön tai naisen. Onko nämä naiset kävelleet mutkaan itsemurhatarkoituksissa vai onko heidät sysätty alas?

Henkilöitä vaan on hirveä määrä. Jules, Nel, Lena, Robbie, Nickie, Jean, Erin, Sean, Helen, Patrick, Louise, Alec, Josh, Mark ja Katie. Jouduin tekemään mindmapin jotta pysyin henkilöhahmoissa kärryillä. Kartan tehtyäni aloin kuitenkin päästä jyvälle. Ja onhan pieni muistiharjoitus silloin tällöin hyvästä? Melkein aloin kirjoittamaan ylös vihjeitä kustakin henkilöstä. Jos olisin tehnyt niin, ehkä olisin silloin arvannut loppuratkaisunkin? Ehkä oli kuitenkin tarpeellista, että hahmoja oli näinkin monta - saatiin nimittäin punottua mutkikas juoni, iso kasa mysteerejä - eikä vain yhtä. Sattumoisin pidin näistä hahmoista, lopulta jokaisesta jollain tavoin - eniten kuitenkin rääväsuisesta ja älykkäästä teinityttö Lenasta, kuin myös epäsovinnaisesta Markista, salailevasta Seanista ja - jopa - Julesista, jonka lähelle pääsin Robbien hahmon kautta.

Niin ikään pidin siitä, miten Hawkins kuvasi tapahtumat. Lukija on päästä pyörällään ja jatkuvasti varuillaan. Ollaanko nyt yhtäkkiä murhaajan kanssa naamatuksin? Erityisen hyvin mieleen jäi Markin pohdinta: kun yrittää ottaa jostain kiinni ja se paljastuukin niljakkaaksi vesiheinäksi, joka ei kannattele. Niin etenee tämän kirjan tapahtumat, mihinkään ei voi luottaa. Aivan kaikkea ei ehkä saatu irti vesi-teemasta. Se ei upottanut minua, ei tullut ikkunoista asuntooni. Parhainta tässä olivat henkilöt itse, tapahtumien kulku, menneisyys ja nykyisyys vastakkain ja ne mysteerit, jotka vähitellen aukeavat. Lukukokemuksena viihdyttävä, viimeisen päälle ajateltu trilleri, jossa sivut kääntyi vauhdilla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (2007)

Harva mäntymetsä oli katkeillut ja savusi. Maassa ammotti valtavia kuoppia. Maailmanloppu oli varmaankin kulkenut tästä eilen. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Veri kohosi punaisena höyrynä harmaalle taivaalle, joka alkoi idässä lopulta värittyä karmiininpunaiseksi.
Alku ja muut ajat on hankala, kiinnostava, kaunis ja etäinen. Se avaa kuvitteellisen puolalaisen kylän tapahtumia sen päätyessä sodan reitille toisen maailmansodan aikana. Kylään astuvat omistavin elkein saksalaiset ja venäläiset yhtä aikaa. Sillä mitä kylän puolalaiset asukkaat ajattelevat, mitä he ovat sukupolvien ajan rakentaneet ja rakastaneet ei ole mitään merkitystä kun sota astuu kylään, ja maata aletaan käyttää pelikenttänä. Alku ja muut ajat ei kuitenkaan katso asiaa "tavallisin" silmin, vaan ihmiselämän pienuuden hyväksyen. Oikeastaan Alku ei kerro sodasta, vaan elämästä kylän asukkaiden silmien kautta. Sodalla on myös aika vähän merkitystä, loppujen lopuksi, varsinkaan kasveille.
Minulle mieleen tuli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Tässä kirjassa on samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua - siis aivan todella, tässä kasvit ja ihmiset ovat jopa sukupuoliyhteydessä. Kaikesta mielettömyydestään huolimatta Alussa oli selittämätöntä kiehtovuutta. Se oli niin sen pohdiskelevassa ideassa kuin myös tavallisesta poikkeavassa kirjoittamisessa ja tavassa nähdä asiat. Ensihätään olin varma ettei tämä ole "minulle", ja etten saa tästä mitään irti - etten ymmärrä! Ja ehken ymmärtänytkään kaikkea. Aivan kaikkeen Alku ei antanutkaan vastausta. Sellaista on ihmisenä oleminen - ei saa tietää kaikkea, ainakaan ennen kuolemaa.
Kylässä nimeltä Alku asuvat huoraksi päätyvä Tähkä, hulluuteen taipuva Linnanherra Popielski, Genowefa ja Pawel, myöhemmin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ja naapurinsa. Siellä asuvat myös Paha mies, Sienirihmasto, Hedelmätarha, Omenapuu, Kahvipannu ja haamut - aivan yhtä elossa. Tässä kirjassa jokaiselle on aikansa, eikä vain ihmisille. Kirjassa on muutamia tähtihetkiä, joiden aikana tajusin että lukeminen ei mennyt hukkaan. Olen kuin puulla päähän lyöty. Tokarczuk on viisas. Hän lyö ilmoille ajatuksia ihmisenä olosta, luontosuhteesta, ajasta ja jumalasta, jotka jäävät pesimään mieleen. Ihmiselämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus yhtä aikaa ja se kuinka nostamme itsemme luonnon yläpuolelle tuli viehättävästi esiin rivien välistä. Meillä ihmisillä on pahoja vaikeuksia hyväksyä asioita kuten ne ovat. Ja elää sopusoinnussa tai edes rauhaa tavoitellen. Tulen prosessoimaan tätä vielä, kunhan ensihämmennys laskeutuu.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Agatha Christie: Kaikki päättyy kuolemaan (2017, alkup. teos 1944)

Ulkoapäin tulee pahuutta joka hyökkää niin että koko maailma voi sen nähdä, mutta on toisenlaistakin turmelusta joka saa alkunsa sisältäpäin - josta ei näy mitään ulkoisia merkkejä. Se kasvaa hitaasti, päivä päivältä, kunnes koko hedelmä on lopulta mätä - taudin syömä.

Agatha Christien alkuperäisteos Death Comes as the End ilmestyi 1944, ja lukemani Kaikki päättyy kuolemaan on 2017 alkuvuonna julkaistu BON-pokkari. Egyptissä 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Niilin varrella Thebassa asuu Ka-pappi Imhotep kolmen poikansa, heidän  vaimojensa, äitinsä ja palvelusväen kanssa. Impotepin tytär Renisenb palaa lapsuudenkotiinsa kahdeksan vuoden jälkeen miehensä Khan kuoltua. Kaikki on niin kuin ennen, Renisenb huoahtaa tyytyväisenä, ja tuntee hetkeksi surun helpottavan. Naisväki kinastelee ja tekee kotitöitä, miesväki jahkaa viljestysten ja muun liiketoiminnan parissa. Kaikki kuitenkin mullistuu, kun Imhotep tuo taloon kauniin ja viekkaan jalkavaimon Nofretin, joka tuntuu kylvävän eripuraa aina sinne missä liikkuu. Talon väki alkaa asettua toisiaan vastaan ja lähes jokaista epäillään vuoronperään.

Jotkut ovat hyviä siinä, että arvaavat syyllisen jo pienistä vihjeistä kirjan alkupuoliskolla, ja minä en kuulu niihin. Sain todella kääntää sivuja ihan viimeiseen asti ennen kuin totuus valkeni. Juoni tuntuu hyvin yksinkertaiselta, hämäävän yksinkertaiselta, ja sain hyvää aivopähkinää, kun yritin pohdiskella, mitä oikein en tajua. Täytyyhän tässä olla jotain salaisia viestejä rivien välissä? Muka-yksinkertaisuus vähenee loppua kohden ja viimeiset sata sivua ovat sellaista pyöritystä, että kirjaa ei malta laskea alas. Siinä sai koira vartoa vieressä ja odottaa tovin aamulenkkiä - hyvä jos maltoin kahvia käydä kuppiini lisäämässä, niin tiiviisti pidin silmät näillä sivuilla.

Olen tavallaan harmissani, että päädyin lukemaan aivan erilaista Christietä, kun olen jo pitkään halunnut perehtyä tähän klassikkokirjoittajaan - siihen Agathaan, joka paremmin tunnetaan Hercule Poirotistaan ja muista "nykyaikaisemmista" etsivätarinoistaan. Takakannen mukaan "tämä poikkeaa täysin Christien muista teoksista". Mutta millä tavoin, se jäi minulle arvoitukseksi. Agathan hulppeassa tuotannossa on mistä valita kun mietin seuraavaa teosta luettavakseni. Kesäpokkarina tämä oli hyvä, mutta olisin valmis vielä pyörteisempään juoneen jossa lukijaa ei säästellä.

Iso plusmerkki sijoittumisesta Thebaan. Kun tahtoo lukea jotain varmasti erilaista niin tässä avot.  Voisin kuvitella että lukujumista kärsiessä tässä olisi hyvä kirja josta aloittaa.
PS. Oli muuten hankala lukea ISIS-jumalasta ja olla samalla pohtimatta nykyistä maailmantilaa...

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Emma Cline: Tytöt (2016)

Jos koti olisi tarjonnut heistä kenellekään sen, mitä he tarvitsivat, olisivatko he täällä päivästä toiseen, olisivatko he viipyneet ranchilla loputtomiin?
Evie on 14-vuotias kalifornialainen tyttö, perheensä ainoa lapsi. 70-luvun nuori. Perheen, jonka vanhemmat ovat eronneet. Isä on muuttanut puolta nuoremman, suoraa sanoen ihan tyttösen kanssa pois. Äiti tuo jatkuvasti uusia vaihtoehtoasioista kiinnostuneita miehiä käymään. Kuten äitikin, Eviekin yrittää kasvaa naiseksi, jota voisi rakastaa, mutta se ei tunnu olevan heidän käsissään.

Luin kirjan, jolle tiesin suoralta kädeltä pystyväni antamaan viisi viidestä, ja päätös oli helppo. Tytöt ei itkettänyt, sydämiä ei särkynyt. Tässä oli sellaista hiljaista, väsynyttä surua, kun kauan sitten tapahtunutta on pidetty pitkään itsellä, varmana ettei sitä mikään itku helpota.

Tämän kirjan jälkeen olen vain katsellut pitkään hiljaisuuteen. Melkein en haluaisi rikkoa nautintoa kirjoittamalla tätä auki. Olin yhdessä Evien kanssa nuori, vihasin hänen äitiään kuten helppoa oli, olinhan itsekin 14-vuotias. Odotin aivan yhtä sydän syrjällään, että Evie saisi mielenkiintoisia kokemuksia, jaion anarkistiset ajatukset kultalusikka suussa syntyneistä nuorista, lapselliset odotukset tulevaisuudesta ja rakkaudesta, ja muutuin yhtä vähän kun hän, kun hän kasvoi aikuiseksi - muuttuen vähän, tullen herkemmäksi huomaamaan ihmiset, erityisesti pojat, jotka saavat aina kaiken ja tytöt, jotka alistuvat siihen, mutta ovat aina silti kovempia.

Evie nolaa itsensä halutessaan miellyttää, näytellessään jotain muuta kuin on. Kuinka paljon hän lopulta vetää roolia, ja kuinka paljon on häntä itseään? Varakkaassa perheessä ei ole puutetta rahasta, mutta huomiosta kyllä, tai pikemmin häneen kohdistuvasta ymmärryksestä.

Sattui olemaan sitä aikaa, kun oli kultteja - hippiaikaa. Marisätkien aikaa, kitaramusiikin aikaa, leirinuotioiden aikaa, pitkien hiusten aikaa. Jossain toisessa ajassa Evie olisi löytänyt itsensä erilaisesta kovien tyttöjen joukosta, kävellyt siihen ansaan aivan yhtä lauhkeana lampaana. Nuoruushan on sellaista, syyntakeetonta aikaa.

Kirjasta jää ymmärrys. Olisinhan minäkin tehnyt juuri noin, kuin Eviekin teki, ajattelin. Ihminen janoaa kokemuksia, erityisesti rakkautta, ja kun sen rakkauden vielä verhoaa jännitykseen ja himoon, padum-tss, sehän on vastustamatonta. Kuinka monta kertaa itsekin olen ollut tieten tahtoen huomaamatta asioita, ja tajunnut vasta myöhemmin, että olin ymmärtänyt, mutta olin sulkenut silmäni?

Toiseksi tästä jää käteen tyttöys. Niin ihana tyttöys, voimakas tyttöys. Rakkaus omaan tyttöyteen. Kaverityttöjen kanssa vaihdetut pusut. Ja edelleen, ymmärrys, tyttöjen välinen ymmärrys.

En keksi mitään huonoa tästä.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

KESÄN JA SYKSYN KIINNOSTAVIMMAT 2017

KESÄ


Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. WSOY

ELO




Nix voi ottaa monta muotoa. Nathan Hillin romaanissa se on mitä vain tärkeää ja rakasta, mikä katoaa yhtäkkiä ja vie palan sydäntä mukanaan. Samuel Andresen-Andersonille se on hänen äitinsä, Faye. Samuel ei ole nähnyt Fayea sen jälkeen kun tämä hylkäsi hänet pienenä. Yhtäkkiä äiti päätyy uutisiin, mutta median maalaama kuva hänestä – radikaali ex-hippi – ei vastaa alkuunkaan Samuelin näkemystä.
Gummerus


”Suurempaa kirousta ei ole kuin synnyttää kauniita tyttöjä maailmaan, jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria”, ajattelee indonesialainen prostituoitu Dewi Ayu saatuaan jälleen tyttären, kietoutuu käärinliinaan ja ryhtyy odottamaan kuolemaa. 21 vuoden päästä hän nousee haudastaan ja kohtaa entistäkin armottomamman maailman. Mutta Dewi Ayun elämänvoimaa ei voi enää nujertaa.
Gummerus

Anssi Ilmari Heino on poliisi, joka päätyy rikkomaan luottamuksen, jonka varassa ihmiset elävät. Laura on vasta 14-vuotias, kun hänen äitinsä ottaa itseltään hengen. Sosiaaliviranomaiset vievät Lauran isälleen, sillä lapsi tarvitsee huoltajan. Heino säälii Lauraa ja haluaa auttaa tyttöä parhaansa mukaan. Laura päätyy oman ratkaisuunsa, sillä hänen on päästävä pois vankilastaan – isänsä lintutarhasta.
Gummerus



Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon – perheen, kaksi omaa jazzklubia – ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, sielunkumppaniaan. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla.
Tammi

Jeffrey Lockhartin isä Ross on yli kuusikymppinen miljonääri, jolla on nuorempi vaimo, vakavasti sairas Artis. Ross on sijoittanut ison summan rahaa kaukaiseen, salaiseen tutkimuslaitokseen, johon tullaan kuolemaan kontrolloidusti. Ruumiit säilötään tulevaisuutta varten, jotta ne voidaan kehittyneen teknologian avulla parantaa ja herättää eloon. Jeff matkustaa Rossin ja Artisin luo hyvästelläkseen äitipuolensa. Tuossa syrjäisessä aavikkolinnoituksessa hän joutuu samalla määrittelemään oman suhteensa elämään ja kuolemaan. Jäljittelemättömällä taituruudellaan DeLillo asettaa vastakkain maailman pimeyden – terrorismin, tulvat ja nälänhädän – sekä ihmiselämän arkisen kauneuden.
Tammi

SYYS

Talvi koettelee Aanaarin saamelaisperheitä, joista jokaisesta on tapettu isä, veli tai aviomies. Pirkkalaisten verilöylyn jälkeen kyläläiset ovat hajaantuneet, ja Soruia kantaa siitä syyllisyyttä. Hänen näkijänkykynsä voimistuvat, ja hän perii isältään tietäjän osan. Avuntarvitsijoita saapuu kaukaa, kun Soruian nimi kiirii ja alkaa herättää kunnioitusta, pelkoa sekä kateutta. Mutta Soruia ei saa rauhaa, sillä kuolleen Kaukomielen avoimiksi jääneet silmät vainoavat ja hän pelkää miehen palaavan tuonpuoleisesta. Gummerus
Edevanen perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut. Kesäkuu 2003. Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow lähetetään pakkolomalle pahasti pieleen menneen rikostutkimuksen takia. Sadie vetäytyy rakkaan isoisänsä luo Cornwalliin, mutta löytää pian itsensä tuuliajolla, toimettomana. Kunnes eräänä päivänä hän löytää umpeenkasvaneen puutahran keskellä olevan hylätyn talon.
Bazar


Murha joka ei koskaan selvinnyt. Kirja jota ei koskaan kirjoitettu loppuun. Arvoitus joka edelleen odottaa ratkeamistaan. Kirjallisuusagentti Peter Katz saa käsikirjoituksen, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha vuosien takaa. Tarina kuitenkin päättyy juuri ennen murhaajan paljastumista.
Otava


LOKA


Ilkka Taipaleen muistelukset kertovat 57 vuoden ajanjaksosta keskittyen mielisairaalakokemuksiin. Hän on viettänyt 14 vuotta elämästään mielisairaalassa ja 11 vuotta eduskunnassa. Siinä ei ole paljon eroa, hän tokaisi potilailleen. Taipaleen toiminta-aikana Kellokosken sairaalasta tuli Itämeren alueen tunnetuin mielisairaala ja Kellokosken kylästä maamme kuuluisimpia kyliä.
INTO


Ihan vain muutaman mainitakseni.

Haruki Murakami: Sputnik, rakastettuni (1999)

Olipa menetys kuinka kipeä ja lopullinen tahansa, meiltä riistetty asia kuinka tärkeä hyvänsä, ja vaikka olisimme sen jälkeen muuttuneet niin täysin ettei jäljelle ole jäänyt kuin ulkokuori, me vain näyttelemme vastaan panematta elämäämme loppuun saakka.
Haruki Murakami. Jos tähän nyt pitäisi keksiä kolme adjektiivia takakansitekstiksi, niin lottoan sanoilla yllättävä, hymyilyttävä ja pohdiskeleva. Minulla ei ollut mitään etukäteiskäsitystä siitä, millaisia kirjoja Murakami kirjoittaa, mutta jälleen blogikehujan siivittämänä ja tietysti uteliaisuuttani halusin aloittaa jostain, ja valitsin sitten aika lyhyen Murakamin. Ainakin jos niihin supersuuriin 1Q84-teoksiin vertaa. Nyt tosin tuntuu, että voisin lukea nekin. Niin, Murakami olisi voinut jatkaa tätäkin tarinaa loputtomasti, ja olisin lukenut.

En heti suunapäänä yllättynyt. Sputnik - rakastettuni lähti liikkeelle, kuten olin voinut kuvitellakin sen lähtevän. Se maalasi kuvan 22-vuotiaasta Sumiresta toivottomana romantikkona, joka tuntee suurta paloa kirjoittamiseen, ja tuntee vain ja ainoastaan päämääräkseen tulla kirjailijaksi. Hän, luovien ja lahjakkaiden tapaan, vihaa koulua, joka opettaa ajattelemaan valmiiden kaavojen kautta.

Sumirella on kuitenkin editointiongelma. Hän ei pysty hahmottamaan teksteissään mikä on oleellista. Niinpä hänellä on suuri kasa aloituksia ja lopetuksia, mutta ei yhtään kokonaista tarinaa.

Tarinan läpi mennään kertojan silmin. Sumiresta kertoo hänen korkeakouluystävänsä, suunnilleen samanikäinen poika. Kertoja laskee kaiken ylle rauhallisen viisautensa ja pohdintansa. Hän tekee tarkkoja huomioita Sumiresta. Hän tuntee ihmiset.

Hetken voisi kuvitella että tarina kertoo Sumiresta, ja kertookin, mutta ei pelkästään. Taustalla oleva kertoja tuo hiljalleen esiin asioita itsestään, ja kolmantena henkilönä tarinassa on Miu, varttuneempi nainen, johon Sumire rakastuu.
Suurinpiirtein puolessa välissä tarinankuva muuttuu salaperäiseksi. Kirja ei missään vaiheessa ole ennalta arvattava, mutta tuossa main voi kuvitella melkein mitä vain tapahtuvaksi. Se tuntuu hetken oudolta, kun alussa kirja on ollut pohdiskeleva, muttei sentään todellisuuttahajottava.

Eipä ole helppo tehtävä tiivistää, mistä kirja kertoo. Rakkaudesta joka ei saa vastakaikua? Se tuntuu liian tavalliselta tavalta kuvata tätä kahden hyvin eri-ikäisen naisen suhdetta. Jotain jokaisella kolmella jää saavuttamatta. Rakkautta kuitenkin on, se vain on ystävyyden tai muun määrittelemättömän kiintymyksen muodossa.

Ihmettelen sitä, kuinka kummallisista asioista Murakami onnistuu tekemään kiinnostavia. Voima on tapahtumien kuvailussa. Ehkä Sputnik - rakastettuni on filosofinen kuten takakansi väittää, minulle se oli kuitenkin enemmän psykologinen tutkielma näistä kolmesta. Välillä Murakami heittäytyy lapsellisen hauskaksi, ja siitä sulavasti vakavaksi ja yllättää viisaudellaan.

lauantai 27. toukokuuta 2017

BANDI: Syytös - 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (2017)

Jos selviäisi, että propagandatoimiston palveluksessa olevan jidowonin pojalle tuli paha olo Marxin kuvasta, seuraukset voisivat olla dramaattiset koko perheelle, vaikka lapsi olikin vasta kaksivuotias.

Kirjablogeissa törmäsin hiljattain salanimellä kirjoitettuihin kertomuksiin Pohjois-Koreasta ja kiinnostuin siltä istumalta. Kirjan houkuttelevuutta vain lisäsi, kun tiesin sen olevan ensimmäinen pohjoiskorealainen teos, jonka kirjoittaja yhä asuu maassa. Kirjailija käyttää salanimeä BANDI, Tulikärpänen, kiinnijäämisen pelossa.

Seitsemää kertomusta yhdistää se, että jokaisessa ihmiset saavat kokea Pohjois-Korean järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden. Ihmiset elävät virheiden tekemisen pelossa, ja on aina parempi, jos ei kyseenalaista - silloin on itsekin helpompi elää. Osassa tarinoista tuntui, kuin olisi pikemmin lukenut dystopiaa, kuin tosikertomuksia. Tämä tunne tulee jo ensimmäisessä kertomuksessa, kun korttelivastaava ottaa Kyon-huin puhutteluun, koska hänellä on erilaiset ikkunaverhot kuin muilla korttelissa.

Syytöstä ymmärtää paremmin, jos on kartalla Pohjois-Korean historiasta, mutta vaikeaselkoinen se ei ollut minullekaan, joka keräsin tietoa vasta myöhemmin. Suomentaja on myös ystävällisesti tarkentanut alaviitteissä joitain kulttuuriseikkoja, jotta lukeminen olisi sujuvampaa.

Syytös sijoittuu     1990-luvun yhteiskuntaan, eli Kim Jong-ilin aikakauteen. Pohjois-Korea on kuitenkin maa, johon huolestuneet katseet edelleen suuntaavat. Mitättömistä rikoksista, kuten vaikkapa riisin kuivahtamisesta parvekkeelle ei kärsi pelkästään henkilö itse, vaan hänen koko sukunsa.

Kertomuksten ihmiset olivat auttavaisia, jopa uhrautuvaisia toisiaan kohtaan. Moni, totta kai, salasi todelliset tunteensa. Sukunsa ja perheensä eteen ollaan valmiita tekemään mitä vain. Kertomuksista lempparikseni nousi Pako, jossa kuolemankin uhalla lähdetään tukahduttavaa ja pelottavaa yhteiskuntaa pakoon. Jonnekin paikkaan, jossa rakkaudelle ja "tavalliselle" perhe-elämälle ei olisi esteitä.

Kerrassaan luettava kirja. Kertomukset olivat tarpeeksi pitkiä, jotta henkilöitten elämään pääsi oikeasti sukeltamaan.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tiina Raevaara: Veri joka suonissani virtaa (2017)

"Teo?", kysyn taas.
"Mmmm", hän vastaa. "Täällä on pimeää."
"Missä?"
"Täällä mummolassa."
"Sytytä lisää valoja", sanon. "Tai käske äitiä sytyttämään."
"Äiti haluaa olla pimeässä", hän vastaa.
"Miksi?", kysyn ällistyneenä.
"Se ei halua että kukaan näkee."
"Mitä? Mitä se ei halua kenenkään näkevän?"


Veri joka suonissani virtaa, alkaa lupaavasti kun romanialainen nuorukainen ilmestyy henkihieverissä Johanneksen kelloliikkeeseen. Pian selviää, että nuorimies on Constantin ja Johanneksen ystävän, kelloliikkeen entisen omistajan Teodorin veljen pojanpoika. Constantin hourii olleensa laitoksessa, jossa hän on luovuttanut paljon verta.

Tapahtuma sysää Johanneksen pysähtyneen elämän rullaamaan väistämättömästi ja nopeasti eteenpäin. Kotona on ollut hiljaista, Hanna on kääntynyt surussa itseensä, ja niin Johanneskin. Perheen esikoisen, Aaron, kuolemasta on vierähtänyt aikaa, ja asiasta on kasvanut muuri parin välille. Siinä välimaastossa elintilastaan kamppailee muutaman vuoden ikänen Teo. Johanneksen selvitettäväksi kasvaa mysteeri niin kotisuomessa, omassa perheessä kuin mantereiden takana Romaniassa.

Raevaara tuo jotain virkistävän erilaista genreen. Kahden eri maan välillä matkustelu lisää kiinnostavuutta. Ketäpä ei myös kiinnostaisi salaperäiset ihmiskokeet syrjäisessä munkkiluostarissa? Samalla Raevaara leikittelee elämällä ja kuolemalla. Entä jos olisi mahdollista elää ikuisesti? Mitä hyvää tai huonoa se toisi?

Keikuin kahden vaiheilla. Luin kiinnostuneena mutta väliin ärsyyntyneenä. Jo melko pian sain harmaita hiuksia Johanneksen vuoksi: "Hanna on onnistunut elämään suojassa. Ehkä Aaron kohtalo on siksi ollut suurempi järkytys hänelle. Minulle maailma on ollut jo valmiiksi julma ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla." Onhan aivan kohtuutonta ajatella, että toiselle oman lapsen kuolema aiheuttaa suurempaa surua, kuin toiselle? Eihän suruun totu? Eihän mikään koettu kauhuus voi valmistaa ketään lapsen kuolemaan?

Koin myös, että Teo-poikaa kasvatettiin välinpitämättömästi, väsyneesti ja ilottomasti, ettei Hannalla ja Johanneksella ollut valmiuksia vanhemmuuteen surunsa vuoksi. Teon kohtalo on olla jatkuvasti verrokkina kuolleelle veljelleen - ja onpa siinä melkoinen lähtökohta.

Pidin kuitenkin siitä, miten tarina alkaa vähitellen muistuttaa hollywood-elokuvaa, Hannan ja Johanneksen kääntyessä toisiaan vastaan, lapsen ollessa herkkä aistimaan kuollut veljensä. Asetelma on ilmiömäinen! Parasta olikin se, että tässä mentiin todellisuuden ja yliluonnollisen rajalla, matkustaen siinä yhtä suvereenisti kuin maasta toiseen.

Raevaaran kirjoittamistyyliin totuttelussa meni hetkonen, sillä lauseet ovat todella lyhyitä. Se teki lukemisesta hitaampaa. Koin, että osa hahmoista ei antanut tarinaan paljon lisää. Tätä Aalo-hommaa en ihan ymmärtänyt. Että mikä siinä naisessa niin viehätti?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901)

Mutta kolmen uhmapäisen juomarin hiuksia ei nostanut pystyyn hänen ruumiinsa näkeminen eikä edes Hugo Baskervillen ruumis, joka makasi hänen vieressänsä, vaan se, miten Hugon yllä ja hänen kurkkuansa hamuten seisoi hirmuinen otus, suuri musta peto, koiran muotoinen mutta suurempi kuin yksikään koira, jonka kuolevaisen silmät ovat koskaan saaneet nähdäksensä.

Iäkäs, rahakas, sydänvaivoista kärsinyt linnanherra Sir Charles Baskerville on heittänyt henkensä syksyisenä yönä pihansa läheiselle marjakuusikujalle, ja ruumiin viereltä löytyy ison koiran jalanjälkiä. Kerrotaan, että hurja Baskervillen koira viilettää nummilla ja vainoaa erityisesti Baskervillen sukua sen tekemän rikoksen vuoksi. Ja niin näyttää, että jo useita Baskervilleja on menettänyt vuorollaan henkensä epämääräisissä olosuhteissa.

Salapoliisiromaanien isä yllätti viihdyttävyydellään. Nokkela Holmes, analyyttinen tohtori Watson, sumuinen nummimaisema (minulle voi myydä mitä vain jos se tapahtuu nummilla <3), sukupolvia riivaava kostonhenki, herrasmiesmäisyys, mahtipontinen kieli, aina askeleen edellä käyvä juoni: tästä kaikesta on tehty Baskervillen koira. Vaikka luin Doylea ensimmäistä kertaa, miehen teoksessa on paljon tuttua. Yhtymäkohtia Draculaan on vaikka millä mitalla (lähes eristyksissä seisova linna, herrasmiesmäiset tavat ja puheet, mysteerin selvittäminen) mutta Draculassa kiehtonut piinallinen suljetun paikan tuntu, pimeys ja tapahtumies raskaus tekivät siitä piirun verran kiehtovamman, kun sen sijaan Doylen teksti on kevyttä ja väliin ärsyttävänkin viisastelevaa Holmesin kommenteissa. Ehkä oli jopa hyvä, että Holmes antoi päänäyttömän tässä kirjassa avustajalleen tohtori Watsonille. Tekstin sujuvuus on verrattavissa enemmänkin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaan, kuin Stokeriin, Bradleyn silti ollessa Holmeasiakin nokkelampi.

Omat mittapuuni olivat kai ehtineet kasvaa liian korkealle, sillä vaikutuin yllättävän vähän Holmesista, ja pidin Watsoniakin laimeana hahmona, joka ei laittanut Holmesille yhtään kampoihin. Kuitenkin juoni onnistui pyörittämään minua karusellissaan ja loppu oli yllättävä. Se sai minut sättimään itseäni: miten en ollut osannut laskea yksiplusyksi ja huomannut aivan päivänselviä asioita!

Jos etsit kiinnostavaa, viihteellistä ja mukaansatempaavaa luettavaa ajankuluksesi, niin  salapoliisiromaani Baskervillen koira on vahva valinta. Odotin vaikealukuista historiallista teosta ja sainkin helpon, nopealukuisen ja virkistävän, melkein hyvänmielen teoksen.

Toivottavasti Doylea luetaan vielä tälläkin vuosisadalla, koska en näe yhtää syytä miksei. Itse taidan lukea koko sarjan, Lukemani teos on vuoden 2008 uusintakäännös, joten en osaa sanoa, onko vanhempaan käännökseen tehty paljon muutosta, esimerkiksi tehty kielestä nykypäiväisempää.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)

Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut siihen viimeiseen paikkaan jonka luulen turvalliseksi nyt. Ainoa asia joka sinun täytyy minusta tietää, on, että olet rakas, lahja hirveyksien äärellä. Teen niin kuin jokainen äiti tekisi tässä tilanteessa.

Yöperhonen ehti aikailla hyllyssäni lähes vuoden ennen kuin se laskeutui käsiini. Kettun kekseliäs kielenkäyttö ihastutti minut Surujenkerääjässä, enkä ymmärrä miksi meni näin pitkään lukea lisää Kettua - tai ymmärrän - lukukokemus oli nimittäin niin näännyttävä (hyvällä tavalla) etten nytkään Kettua pystyisi lukemaan heti peräjälkeen. Siihen pystyvät vain minua paksunahkaisemmat.

Juoni oli minulle suuri yllätys. Johan jo Surujenkerääjässä oltiin Suomen historian tunnelmissa, mutta nyt Kettu ottaa maailmanluokan tapahtumat taiteilijan vapaudella omiin käsiin. Se onnistuu, ja lukijana tuntuu, kuin pääsisi kärpäseksi kattoon Neuvostoliiton hämäriin salaliittopöytiin, Stalinin ja Leninin vehkeilyihin.

Yöperhonen kertoo toimittaja-Vernasta, jonka isä on kuollut Venäjällä. Verna lähtee Venäjälle selvittämään käytännön asioita, kuten kuinka isän ruumiin saa kuljetettua Venäjältä Suomeen. Hän majoittuu Lavran kylässä Elna-nimisen kylmäkiskoisen vanhan naisen hoteissa, sekä tämän huonomuistisen puolison.

Vernan aikeissa ei ole jäädä pitemmäksi aikaa anti-vieraanvaraiseen kylään. Varsinkaan kun tuntuu, ettei Verna ole laisinkaan tervetullut. Ihmiset eivät tahdo vastata ihmettelyyn - ketä ovat esimerkiksi miehet, jotka pitävät kylää silmällä, ja miksi heitä pelätään?
Vernan isä on ollut Venäjällä selvittämässä sukunsa tarinaa, mukanaan vain isoäitinsä säilyttämä synnyintoditus poikalapsesta. Verna ei ole aiemmin loksauttanut juuri korvaansa isänsä sukuselvityksen suhteen, mutta nyt häntä alkaa kiinnostaa, millaisia mysteerejä isä on saanut ratkotuksi. Oliko isän kuolemakaan lopulta onnettomuus, vai murha?

Toisessa aikatasossa kerrotaan Vernan sukuhistorian tapahtumia. Niiden väkivaltaisuus ja koetut kärsimykset tuntuivat fyysisesti pahalta myös täällä kirjan toisella puolella. Vernan isoäiti oli kuin olikin suomalainen, joka oli joutunut Neuvostoliittoon Vorkutan vankileirille.

Kirja kutoo pehmeästi melkoisen mytyn kysymyksiä, mutta lopussa kaikki kerätään auki. Kaiken kärsimisen jälkeen olin iloinen kohtuu-onnellisesta lopusta.

Surujenkerääjään verraten, tämä on historiankulussaan yksityiskohtaisempi, mutta se sopii. Minulle, joka jostain kummasta syystä rakastan venäläisiä nimiä, sen kielen soimista, salaisuuksia ja suljettuja kyliä, tämä oli lumoavaa luettavaa. Rakastuin myös suorasukaisiin venäläishahmoihin. Tätä kirjaa tuntui verhovan jokin selittämätön vetovoima. Aionpa vain lukea lukemattomatkin Ketut, Piippuhyllyn ja Kätilön nyt ainakin.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (2017)

Poikani, tiedän nyt, että pahuus synnyttää pahuutta. Se lisääntyy. Se muuttaa muotoaan, joten toisinaan on mahdotonta nähdä, että maailman pahuus oli alkujaan omaan kotiin pesiytynyttä pahuutta. Olen pahoillani kärsimyksistäsi. Pahoillani siitä, että ne varjostavat elämääsi, varjostavat naista, jota et vielä ole ottanut vaimoksesi, ja lapsia, joita et ole vielä saanut.

Kirjalla on ovela juoni: Sisarpuolet Effie ja Esi päätyvät toisistaan tietämättä brittilinnoitukseen 1700-luvun Afrikassa, toinen vaimoksi ja toinen orjaksi. Effie jää valkoisen kuvernöörin jalkavaimoksi Ghanaan samalla kun Esi lastataan orjalaivaan nokka kohti Yhdysvaltoja. Romaani kertoo sisarusten elämästä ja heidän lapsiensa elämästä, monessa polvessa eteenpäin. Lopussa päädytään nykyhetkeen samalle paikalle - jossa satojen vuosien jälkeen toisiaankin vastaan sotineet sukulaiset kohtaavat ja ympyrä sulkeutuu. Kirjasta muodostuu suuri, kun lukija tietää lopulta hahmoistaan enemmän kuin hahmot tietävät itsestään.

Yaa Gyasi on ottanut esikoiskirjaansa valtavan aiheen, rotusorron ja -erottelun. Muistan alkaneeni lukemaan tätä ajatuksella voiko tästä aiheesta saada enää mitään uutta irti, ja nyt päädyn samaan ajatukseen kuin kauneuslehti Vogue kirjan taitteessa - yksikään romaani ei ole kuvannut paremmin sitä, miten rasismi juurtui Yhdysvaltoihin. Kirjan aikajänne on tavattoman pitkä näin harvasivuiseen kirjaan, eikä siis yhteen ajankohtaan jäädä sivutolkulla kuppaamaan - silti kirja on yllättävän juureva, painava ja virkistävä.

Juureva, koska jokainen uusi henkilö on aina jonkun sisko, veli, poika, äiti, isä tai tytär - ja siinä kirja fiksusti kiteyttää ajatuksensa. Sodassa saatat kaataa veljesi, joka on lapsuudessaan päätynyt toiselle puolelle rajaa. Raja on niin hiuksenhieno, veteen piirretty, eikä väri paljasta, oletko sukua.

Painava, koska Gyasin esiin nostamat tapahtumat ovat niin valtavia, rotuerottelu, orjalaivojen lastaaminen, raiskaamiset, syrjintä - puolin ja toisin, orjuuden lakkauttamisen päivä.

Virkistävä, koska Gyasi ei jää kylpemään tuskissaan, vaan siirtyy jouhevasti eteenpäin - rikkomatta kirjaa. Gyasi ei yritä provosoida, tai myydä kirjaa rasismi-kortilla vaan pohtia mustien ja valkoisten edelleenkin vaikeaa suhdetta menneisyyden tapahtumien valossa. Kirja on helppolukuinen, ymmärrettävä, lähestulkoon realistinen, mutta hieman tarinamainen. 

Tavallaan erottelusta on syntynyt kierre, josta on hankala hypätä pois.
Kenenkään kädet eivät ole puhtaat, ja vaikka iloitseminen on väärä sana, en löydä parempaakaan, kun tahdon ylistää sitä, miten Gyasi löytää rasismia niin mustista kuin valkoisista - kuin myös empatiaa ja rohkeutta. Kirja jää huokumaan elämänviisautta. Lukijalla kiehahtaa viha sortajia kohtaan ja sitten sammuu - koska jos tällä kirjalla jokin opetus on, niin se, ettei vihaamalla saa aikaan kuin lisää vihaa.

Gyasin kirja on tavattoman tärkeä, sitä olisi syytä luetuttaa kouluissa ja pohtia yhdessä. Menneisyyttä ei saa unohtaa. Omiin juuriinsa kannattaa tutustua. Vaikka kirja hetkittäin masentaa - vääryys ja ihmisten mielettömyys - niin se osoittaa silti valoa päin. 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Huhtikuusta ja vähän muusta


Kuukausista vaikein on takana. Mieli on ollut maassa.

Koska kirjoittaminen on parasta terapiaa, jaan nyt teidän kanssanne, mikä erityisesti potuttaa.

  • Nälänhätä maailmalla. Se että suomalaiset jaksaa siihenkin vetää 'turvapaikanhakijat'-kortin ja 'huolehditaan ensin oman maan köyhistä' -kortin. Jos Kirkon ulkomaanavulla yms muilla on vapaaehtoinen keräys - onko se kenenkään pussista pois?

  • Kotimaan ja maailman politiikka. Joka saa mut vetämään facepalmeja toisensa perään. Olen lakannut lukemasta iltalehtiä. Masennun niistä. Haluaisin silti olla kartalla mitä maailmassa tapahtuu.
     
  • Se etten tunnu viihtyvän missään vaikka kuinka laittaisin kotia. Ostin uuden kaapin. Nyt se ei sovi yhteen muun sisustuksen kanssa. Aloin mäkättää puolisolleni. Haluaisin ostaa uuden maton ja osakkeen. Haluaisin ostaa ostaa ja ostaa. Luulen olevani onnellisempi sitten-kun.
  • Sote-uudistus, jossa yhä enemmän vahditaan, kuinka paljon missäkin kunnassa ja maakunnassa sairastellaan. Minkä ihmiset sairastavuudelleen mahtavat, eihän sitä kukaan toivo osalleen? Politiikkaa seuratessa (ja laitoksissa vieraillessa) alkaa vanhuus pelottaa vaikka olen vasta 25. Saanko koskaan edes eläkettä? Huoltosuhde muuttuu niin rajusti. Millä ne meidät elättäis? Näitä juttuja mietin.

  • Homeiset koulut ja päiväkodit, joitten kunto ei ketään kiinnosta, maalia pintaan vaan niin home ei näy, terveys on yks lysti. Nimimerkillä homekoulussa vuosia viettänyt. Sitä itsekin vaan mitään ajattelematta söi kolme antibioottikuuria peräjälkeen miettimättä yhtään miksi tulehdusarvot on aina koholla, eikä siitä laske. Monta opettajaa on nyt kuollut syöpään. Surettaa lapset ja työntekijät.

  • Se että läheiseni on psykoosissa. Kuten joka kevät. Eikä häntä saa hoitoon. Mielenterveystyö on lapsenkengissä ja erityisesti pienillä paikkakunnilla. Töihin otetaan teekoolääkäreitä, jotka eivät tiedä mikä on skitsofrenia. Kuin se olisi flunssa joka paranee buranalla. Tuu uudestaan jos vielä jatkuu.

Oon yrittänyt miettiä mikä auttais: vapaaehtoistyö, kiitollisuuden opettelu, jooga, kierrättäminen, luomuruuan ostaminen, kemikaalien välttely, buddha-patsaat kaappien päällä?
Olen päätynyt popittamaan autolla ympäri kyliä tukka hulmuen ja sidukkaa juoden, roskaten ja tuhlaten - koska aivan sama. Tehden heräteostoksia, keskittymättä mihinkään, haluamatta olla kotona ja tuntenut huonoa omatuntoa kun haaskaan luonnonvaroja ja saastutan maapalloa olemisellani ja elämiselläni. Välillä tekisi mieli rakentaa oma kivamukava kupla ja kuvitella ettei muuta maailmaa ole olemassa.

Kirjoja olen tietenkin lukenut vähän vähemmän, koska kaikki aika on mennyt itsesäälissä vellomiseen.


Luin huhtikuussa kuitenkin seuraavia: Piper Kerman: Orange is the new black, Han Kang: Vegetaristi, Hanya Yanagihara: Pieni elämä ja Ruusuvuori: yksi näistä pienemmistä. Koska kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, käsittelen nämä nyt vain päällisin puolin.




Piper Kerman: Orange is the new black

Juoni on tuttu Netflix-sarjasta. Tositapahtumiin perustavassa kirjassa kolmekymppinen Piper joutuu nuoruuden rikoksestaan, huumerahojen kuljettamisesta, vuodeksi vankilaan.

Katsoin jonkin matkaa sarjaa aikoinaan, mutta kesken se jäi. Vaikka sarjasta on hatarat muistikuvat, osaan silti väittää että kirjassa on ihan eri tunnelma. Sarja oli katsojalle shokeeraavaampi, tapahtumat olivat paisutellumpia. Kirjassa pääsi lähemmäksi Piperin ajatuksia. Itse asiassa, sarja oli mielestäni vähän sekavaa katsottavaa, ja kirjassa pysyin hyvin perillä.

Kirja oli ihan viihdyttävä. Olin elävästi mukana Piperin tuskassa, kun hän aloitti vankilatuomionsa. Siinä meni omakin vatsa mutkalle ja heräsi väistämättä ajatus, tarvitseeko nyt noin vanhaa rikosta edes istua, ja eihän nyt noin hyveellistä valkoista rouvaa voi linnaan laittaa kaikenmaaliman hullujen sekaan (!).

Olin utelias tietämään, millaista vankilassa on, millaisia muut naiset ovat ja pitääkö Piperin olla varuillaan koko ajan. Se tekee psyykeelle jotain, kun intiimiä tilaa ei juuri ole, puolisoaan ei saa tavata kuin aina liian vähän aikaa. Tulipa mieleen, ettei ihme että moni nuori mies flippaa armeijassa.

Tykkäsin tosi paljon kirjan persoonallisista naishahmoista, ja heitä oli paljon. Itse Piper oli tosi vahva nainen, mutta tuntui että hän vähän liikaakin korosti omaa fiksuuttaan ja vahvuuttaan. Siitä jäi huono jälkimaku.

Tositarina ei itkettänyt, mutta väliin nauratti. Kirjaa voisi sanoa kevyeksi kesälukemiseksi, vaikkapa auringonotollisiin hetkiin. (Toisekseen mietin, onko tästä Piperin kirjasta saanut alkunsa se, että nyt on tositelkkari pullollaan sarjoja: naiset vankilassa, raskaana ja vankilassa, 90 päivää vankilassa........ Ja että ketä nämä sarjat kiinnostavat? Onko vankilassa olosta tullut jotenkin vihteellinen juttu?


Han Kang: Vegetaristi
Etelä-Korealaisessa suvussa kuohuu, kun Yeong- hye lakkaa syömästä lihaa. Jo se yksistään on kuin hulluutta suvun silmissä, ja kun Yeong-hyen sairaus etenee, suku kääntää selkänsä.

Vegetaristia lukee kuin katsoisi tummasävyistä, hiljaisesti etenevää, vähäpuheista, taidolla leikattua taide-elokuvaa. Niille on aikansa ja paikkansa ja juuri sellainen kannattaa varata tätä lukiessa. Kirja on nopeasti ohi, ja loppui mielestäni vähän töksähtäen.

Kirjan ihanuus on täysin sen tunnelmassa, joka on yhtä punainen kuin kannetkin. Kaunista oli se kuinka Yeong-hye astelee hiljalleen hulluutensa, antaa sen vapauttaa itsensä. Muut ovat niitä jotka kärsivät. 

Kirjaa viikkoja pohdittuna, en tiedä vieläkään mitä ajattelen. Oliko tämä minulle etäinen? Kyllä. Oliko kirja kaunis? Kyllä. Saiko kirja pohtimaan lihansyönnin lopettamista? Kyllä.
Erityisen hienoja olivat Yeong-hyen verenpunaiset painajaiset, vau.

Kirjaa lukiessa ei tuntunut että sen taustalla olisi motiivi saada ihmiset lakkamaan syömästä lihaa. Se nyt vain on luonnollinen ajatus, joka tulee mieleen lukiessa. Hankala sanoa mikä olisi kirjan motiivi, tuntuu että se on läpileikkaus korelaisesta hulluudesta, uskomuksista ja avioliitoista - jotka varmasti käyvät läpi isoa muutosta uusien sukupolvien kautta.

Suositeltava kirja.


Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

Yksi näistä pienimmistä on kirja, joka antoi minulle vähiten. Sen roolihahmoissa ei tuntunut olevan mitään uutta: kapakoissa istuva pappi ja pääkaupungin hälinään kyllästynyt nuorinainen joka kaipaa hiljaisuutta. Ja totta kai lappalaiset ovat karskeja ja härskejä kyttääjiä, jotka paskan kuskaamisen ohessa vaan ehtivät eukkoja sänkyyn kaajettavaks!
Jopa minulle, joka aina tilaisuuden tullen tahdon arvostella lestadiolaisuutta, tuli mieleen, että eikös lestadiolaisuuden arvostelu ole jo mennyt pois muodista. Siirryttäsiinkö johonkin muodikkaampaan, vaikka helluntaiherätykseen tai jehoviin? Minua kiinnostaisi henkilökohtaisista syistä karismaattinen liike, torontolaisuus, joka villitsi helluntailaisia syntymäni aikoihin 90-luvulla. Siitä on hyvin vähän tietoa.

Ja jos kerran halutaan teemoittaa kirja lestadiolaisuuteen / uskontoon, voisko sitä uskontoa tuoda vähän lähemmäs kirjaa. Miksi kirjan avainasiaa pidettiin jatkuvasti kirjassa etäällä?

Kirjan miljööstä en myöskään löytänyt hirveästi hyvää - tokkopa kirjailijat itsekään tykkäsivät siitä? Tuppukylä, kaukana kaikesta, kaikki ovat kiinnostuneita kaikkien liikkeistä, kaikki puhuvat jotain selän takana kaikista. Ja tässä maaperässä tietysti vanhoillislestadiolaisella liikkeellä on rehevä maaperä johon istuttaa siementään, mihinkä ihmiset sieltä voisivat lähteä pakoonkaan.


Hanya Yanagihara: Pieni elämä 
Tämä oli huhtikuun helmi. Ai että. Pieni elämä tulee olemaan mun muistoissa pitkään. Itkin aivan käsittämättömän paljon tämän kirjan kanssa. Se osui minussa johonkin.

Pieni elämä kertoo neljästä ystävästä, jotka kirjan alussa ovat gollegen päättämisvaiheessa. Komeasta Williamista, joka haluaa näyttelijäksi. Kunnianhimoisesta JB:sta joka tahtoo taidemaalariksi, hiljaisesta Judesta joka valmistuu lakimieheksi - ja ehkä etäisimmäksi jäi Malcolm, josta tuli - en muista enää mitä Malcolmista tuli!

Olen salavihkaa lukenut muitten mielipiteitä ja kirja on kuulemma tiivistämisen tarpeessa ja liian raakaa tekstiä. En allekirjoita. Oli ihanaa, että kirja päästi lukijan niin lähelle. Tämä kirja tutustutti minut neljään ihanaan ihmiseen, joista tuli minulle läheisiä kuin ystävistä. Elin jokaisen matkassa mukana nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen, ja tunnistin omia ajatuksiani jokaisessa.

Tuntuu että kirja on, yrittämättä olla mitään. Se kertoo ystävysten tarinaa ja lukijana nautin siitä, että sain oivaltaa yhdessä henkilöitten kanssa. Nautin siitäkin, että Yanagihara oli luonut henkilönsä viimeistä piirtoa myöten, kertaakaan en huomannut epäjohdonmukaisuutta, vaan pikemminkin ällistyin siitä, miten hyvin kirjoittaja muisti ja tunsi ja loi hahmonsa. Esimerkkinä vaikkapa Williamin etäinen suhde vanhempiin ja sen vaikutukset aikuisuuteen.


Tässä kirjassa on niin paljon, ja se iskee salakavalasti. Rakastin Yanagiharan ajatusvirtamaista tyyliä kirjoittaa. Hän antaa tekstin tulla.

Jos kirjassa jokin teema on, se on vanhemmuus. Sitä käsitellään joka kantista - tuodaan ystävysten erilaiset lapsuudet esille, käydään läpi isäksi tuleminen, pojaksi tuleminen, ja lapsen menettäminen, vanhempien menettäminen. Tässä kirjassa menetetään paljon.
Isoin rooli tuntuu olevan vanhemmilla, jotka puuttuvat. Koska oma lapsuuteni oli juurikin tätä vanhempien puutetta, tuli kirjasta henkilökohtaisesti merkityksellinen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Vuoden 2017 luetut 1/4

Muitten kirjabloggareitten innoittamana teenpä itsekin ensimmäisen vuosineljänneksen kirjanlukusaldo-postauksen. Yhteensä tuli luettua aika kivasti: 21 kirjaa. Koska kieltäydyn vertaamasta itseäni muihin ihmisiin, vertaan itseeni: tulos on minulle erittäin hyvä! Näyttäisi että olen saanut lukuintoni nostatettua, sillä koko viime vuoden aikana luin vain 43 kirjaa, joka sekin on minulle paljon.

Kun katselee tänä vuonna lukemiani kirjoja, tuntuu että olen lukenut jo mahdottoman monta hyvää. Näistä kuitenkin erottuu viisi aivan mahtavan parasta. Nämä kaikki olivat niin minulle

Deborah Levy: Uiden kotiin
Kuuluisan englantilaisrunoilijan perheloma Ranskassa keskeytyy, kun huvilan uima-altaassa eräänä päivänä kelluu punatukkainen tyttö. Kukaan ei ymmärrä, miksi runoilijan vaimo kutsuu tytön perheen vieraaksi. Linnunluinen vieras änkyttää tarkkoja huomioita lomailijoista, eikä salaisuuksia voi pitää enää edes itseltään. Fabriikki kustannus

Selittämättömistä syistä hyvä kirja. Jotenkin uhkaava. Taiteellinenkin vaikka en sellaisesta normaalisti perusta, kun en taiteesta mitään ymmärräkään.

Blake Crouch: Pimeää ainetta
"Oletko tyytyväinen elämääsi?" ovat viimeiset sanat, jotka kvanttifyysikko Jason Dessen kuulee, ennen kuin naamioitunut sieppaaja kolkkaa hänet. Kun Jason tulee tajuihinsa, maailma tuntuu nyrjähtäneen sijoiltaan. Enää hän ei ole nukkavieru fysiikan professori vaan juhlittu nero, joka onnistui siinä missä luuseri-Jason epäonnistui. Paitsi että pian unelma osoittautuu painajaiseksi. Seuraa kiihkeä pakomatka rinnakkaistodellisuuden syövereihin, sinne missä odottaa Jason Dessenin pahin vihollinen.  WSOY
Yksinkertaisesti hyvä trilleri. Crouch osaa. Ei lisättävää.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Suolla surmattu tyttö. Mökkiinsä palanut mies. Metsä, joka hengittää.
Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen ja törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin – ja onko hän itse vaarassa? Metsän äiti on kertomus suvun painolastista, sovituksesta ja uhrista, joka on aina annettava. Atena
Muutkin kuin Mia Vänskä osaavat kirjoittaa kotimaista kauhua!

Hanna Hauru: Jääkansi

Jääkansi on 1950-luvun taitteeseen ajoittuva kertomus tytöstä, jonka elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottaa uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin, ja lopulta tyttö pakenee kotioloja pestautumalla työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta. Like
Minimalistisen mahtava!

Marisha Rasi-Koskinen: Vaalenpunainen meri
Vaaleanpunainen meri on kokoelma vangitsevia ja taianomaisia novelleja isistä ja heidän lapsistaan, rakkauden ja läheisyyden kaipuusta hajoavassa maailmassa. Entä sitten jos isää ei ole olemassa, ei edes sellaista sanaa.
WSOY
Tästä tuli kylmiä väreitä.


Sitten kuitenkaan aivan lähtemätöntä vaikutusta eivät tehneet nämä kirjat, vaikka aluksi luulin niin. Nämä ovat kaikki kauniita kirjoja, joita suosittelen kaikille.
 
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Helmi Kekkonen: Vieraat

Outoa viehätystä oli näissä kirjoissa, joita yhdisti se, että vastoin olettamuksiani antauduin tarinan valtaan tosi mielissäni. Jokainen näistä osasi hyvin kuljettaa tarinaa.
D.H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
Stephenie Meyer: Kemisti
Jessie Burton: Nukkekaappi
Nicci French: Ihon alla
Nämä varmaan unohtuvat pian. Muistojen kirjaa ja Kiintymyksiä yhdistää se, että molemmat olivat aika tunteita herättämättömiä kirjoja. Matilaisen ja Onkelin kirjat taas kertoivat raadollisesta maailmasta, johon Onkeli ei saanut minua eläytymään täysillä. Matilaisen kirjaan eläydyin, mutta kirja oli elossa vain lukuhetkensä, eikä mikään siinä jäänyt "vaivaamaan".
Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen
Petina Gappah: Muistojen kirja
Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Hasbún: Kiintymyksiä



Pieniä pettymyksiä olivat

Johathan Shaw: Narcisa (halusin niin tykätä tästä)
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja (kuten tästäkin)


Suuria pettymyksiä sen sijaan olivat nämä. Näissä ei oikein ollut mitään minulle. Mutta sinnillä mentiin loppuun asti.
Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Jari Tervo: Matriarkka

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (1969)

"Luulen, että kirjan huippukohdaksi tulee vanhan Edgar Derby-paran teloitus." minä sanoin. "Ironia on niin suuri. Kokonainen kaupunki palaa, ja tuhannet ja tuhannet ihmiset kuolevat. Ja sitten tämä yksi vaivainen amerikkalainen jalkaväen sotilas pidätetään raunioilla teekannun ottamisesta. Ja hänelle pidetään asianmukainen oikeudenkäynti ja teloitusryhmä ampuu hänet."
Voi Kurt. Voisinpa sanoa sulle, että - you nailed it! Onnistuit kaikessa mihin pyritkin. Tässä todella on sotakirja, jonka pääosassa ei nähtäisi johnwayneä. Heräsin myös ajattelemaan, miksi oikeastaan katsomme sotaelokuvia. Enkä vieläkään tiedä. Kuuluun siihen ihmistyyppiin, joka toivoo, että kaikki voitaisiin vaan olla ystävällisiä toisillemme.

Alle 200-sivuinen Teurastamo 5 kertoo sotavankina viruvasta amerikkalaisesta sotilaasta, Billy Pilgrimistä, joka selvisi Dresdenin pommituksesta vuonna 1945 - tai piti kertoa, mutta ei kerro, tai kertoo se mutta... Ei sittenkään. Oikeastaan Teurastamo 5 kertoo avaruusolioiden sieppaamasta, aikamatkustavasta Billy Pilgrimistä, joka tietää elämänsä tapahtumat alusta loppuun, ja on siitä syystä kummallisen rauhallinen ja eriskummallisen tunteeton, sillä hän tietää ettei kukaan koskaan kuole, kaikki elävät aina, ovat olemassa aina. Billy matkaa kirjan läpi matkaten ajassa eteen ja taakse, vieraillen välillä avaruusolentojen luona Trafalmadoressa, jotka ovat enemmän Billyn kaltaisia kuin Maan asukkaat. Sillä Billy on hidasjärkisen oloinen Maassa, mutta ymmärtää filosofisena miehenä trafalmadorelaisia. Billy ei kysele, vaan ottaa asiat kuten ne tulevat.
Billy muistuttaa hahmona Forrest Gumpia - erotuksena, että tästä tarinasta puuttuu kyyneleet. Billy väistelee onnekkaasti maailmansodan maamiinoja samalla kun muut aseveljet kaatuvat ympärillä. Samanmoisen onnenpotkun kautta hän solmii sodan jälkeen mukavan avioliiton, rikkaan suvun naisen kanssa, ja päätyy tahkomaan rahaa optikkona.
Ymmärrän, ettei kirja olisi Teurastamo 5 jos se olisi yhtään erilainen, mutta tunteen puuttuminen johti siihen, että kirjasta tuli varsin pitkästyttävää luettavaa, lopulta. Kirjan johdanto puolestaan oli kuin eri kirjasta, ja nautin sen lukemisesta. Ilman johdantoa kirja tosiaan olisi ollut vieläkin kaottisempi, koska en olisi saanut minkäänlaista selitystä sille, miksi se oli niin kaoottinen. En olisi ymmärtänyt mistä lasten ristiretki oikein kertoo.
Haluan antaa kirjalle kolme tähteä. Yhden siitä, että Vonnegut todella selvisi Dresdenin pommituksesta, siinä missä kymmenettuhannet muut eivät. Yhden siitä, että kirjassa onnistutaan vittuilemaan niin taitavasti rivien välistä kaikkia sotaa ihannoivia tahoja kohtaan. Ja yhden tästä alla olevasta kohtauksesta, joka oli kirjan johdannossa.
Päällimmäisenä jäi mieleen tämä, ja se, että sota tekee hulluksi. Jotkin kirjan kuvaamat kohtaukset ovat niin raadollisia että kirjan päähenkilön tunne-elämä on syystäkin lakkautettu, on pakko jos aikoo kokea sen ja jatkaa jotenkuten elämäänsä. Oikeastaan arvostus tätä kirjaa kohtaa nousee koko ajan.

Te olitte pelkkiä lapsia silloin" hän sanoi.
"Mitä?" minä sanoin.
"Te olitte pelkkiä lapsia sodassa - sellaisia kuin nuo tuolla yläkerrassa".
Nyökkäsin että tämä oli totta. Me tosiaan olimme olleet tyhmiä ja kokemattomia sodassa, lapsuutemme lopulla.
"Mutta et sinä siitä kylläkään sillä tavoin aio kirjoittaa."
Tämä ei ollut kysymys. Se oli syytös.
"En - en tiedä", minä sanoin.
"Mutta minä tiedän", hän sanoi. "Sinä uskottelet että te olitte miehiä ettekä lapsia ja elokuvassa sinua näyttelee Frank Sinatra ja John Wayne tai joku muu noista komeista, sotaintoisista, saastaisista vanhoista miehistä. Ja sota näyttää olevan niin suurenmoista, joten me saamme niitä paljon lisää. Ja niissä sotivat lapset, sellaiset kuin nuo tuolla yläkerrassa."