keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Luca D'Andrea: Rotko (2017)

Silloin minä näin. Kun olin jäänyt yksin, näin ajan ja paikan tuolle puolen.
Näin pimeän.
Syvimmän pimeyden. Mutta en ollut kuollut. Ehei, Peto vain leikki kustannuksellani. Se jätti minut henkiin. Peto, joka oli alkanut kuiskia: "Jäät luokseni ikuisiksi ajoiksi, ikuisiksi ajoiksi..."
Eikä se valehdellut.

Italialaisen Etelä-Tirolin eksyttävät luolastot ja petolliset vuoristot antavat maaperän Rotkolle, jonka nimi todella on enne. Fiktiivinen esikoistrilleri kuvaa dokumentaristi Jeremiahin silmin varsin uskottavasti elämää Tirolin pienessä, sisäänpäin kääntyneessä matkailukylässä ja rakentaa myös kiinnostavan murhanratkomiskuvion.

Jeremiah on kunnianhimoinen, aiemmilla filmiprojekteillaan nimeä saanut dokumentaristi. Hän on kuvannut ystävänsä Miken kanssa rock-konserttien taustajoukkoja, roudareita. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Yhtäkkiä rock on kuollut ja Jeremiah ei enää tunne paloa tehdä roudareita. Idea on väsynyt. Myös mies itse tuntee halua asettua aloilleen puolison, Annelisen, ja perheen muutaman vuoden ikäisen tyttären kanssa. Niinpä tuntuu olevan hyvä idea lähteä yhdessä vähäksi aikaa kauas, Annelisen synnyinkotipaikkakunnalle, Etelä-Tiroliin, jossa Annelisen isä edelleen asuu.

Jeremiah, utelias luonne kun on, ei meinaa malttaa pysyä pois filmiprokkisten suunnittelemisesta. Annelise tietenkin toivoo miehensä nostavan etusijalle hänet, perheen, ja näin mies on kunnianhimon ja perhe-elämän tuulitunnelissa. Itse ehkä koin, että Annelise oli vähän itsekäs. Saahan miehellä olla työnsä? Joillekin se on tapa pitää pää selvänä. Kuitenkin. Kirja etenee syventäen parin suhdetta, keskittyen paljolti siihen, millainen isä Jeremiah on mutta pohtimatta, millainen äiti Annelise on. Tuntuu monikin asia olevan vain miehen syytä.

Ehkä aihetta kritiikkiin kuitenkin on, sillä Jeremiah ottaa paikkakunnan vanhat tarinat pakkomielteenomaisesti selvitettäväkseen. Ja ratkottavaa riittää. Lisää pökköä pesään heittää Annelisen isä, Werner, vanhoilla muisteluillaan. Itse en ollut niinkään kiinnostunut parin suhteesta ja heidän riitojensa selvittely vei (mielestäni) turhia rivejä kirjasta, mutta ymmärränhän, että näin henkilöistä tuli tutut kuin vanhoista villasukista. Parastahan oli - ja juuri tätähän lähdin hakemaan - jännitys, hiljalleen asioiden selvittely. Alun epäolennaisuuksien setvittelyn (niin pitkä alustus roudareista ja Jeremiahin muista entisistä puuhista) jälkeeen tästä kasvoi kelpo trilleri, jonka luki loppuun mielellään. Olisin tahtonut enemmän jännitystä, mutta sehän on aivan makuasia. Vielä mainittava, että vaikka sivumäärä on ihan kunniakas (536) kirjan luki oikeasti hujauksessa.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (2017)

Nel Abbot oli itse ryhtynyt leikkimään tulella  - kiinnostunut pakkomieleenomaisesti joesta ja sen salaisuuksista, eivätkä sellaiset leikit koskaan päättyneet hyvin. Nickie ei missään vaiheessa ollut usuttanut Neliä kerjäämään hankaluuksia, hän oli vain osoittanut tälle suunnan, josta niitä löytyisi.


Tummiin vesiin on voimakas, henkilöihin painottuva trilleri. Se kertoo tapahtumaketjusta pienessä joenvarsikaupungissa. Ketjusta, jolla on alku ja loppu, mutta joka keriytyy auki vähä vähältä ja ripotellen aina väliin uusia solmuja tielle. Lukija lähtee matkaan Julesin kanssa - naisen sisko, Nel, on kuollut pudotessaan jyrkänteeltä. Tapahtumaa pidetään kummastelematta itsemurhana. Nelillä kun on ollut pakkomielle hukkuneiden mutkasta, suositusta itsemurhapaikasta. Jules joutuu, paino sanalla joutuu, palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa, jonka nuoruudessa koetut traumaattiset tapahtuma hän jättäisi mielellään uudelleen läpikäymättä. Nuo tapahtumat kuitenkin hyökyvät Julesin niskaan, ja hänen on samalla yritettävä olla aikuinen teini-ikäiselle siskontytölle, omatoimiselle Lenalle, ja käsiteltävä oma nuoruuden kipuilunsa. Jules ja Lena eivät kuitenkaan ole ainoat kipuilijat, vaan surunsa on jokaisella. Tuntuu, että jokainen henkilö jotenkin yhteydessä kuolleiden mutkaan - onhan se vienyt kylästä jo useamman tytön tai naisen. Onko nämä naiset kävelleet mutkaan itsemurhatarkoituksissa vai onko heidät sysätty alas?

Henkilöitä vaan on hirveä määrä. Jules, Nel, Lena, Robbie, Nickie, Jean, Erin, Sean, Helen, Patrick, Louise, Alec, Josh, Mark ja Katie. Jouduin tekemään mindmapin jotta pysyin henkilöhahmoissa kärryillä. Kartan tehtyäni aloin kuitenkin päästä jyvälle. Ja onhan pieni muistiharjoitus silloin tällöin hyvästä? Melkein aloin kirjoittamaan ylös vihjeitä kustakin henkilöstä. Jos olisin tehnyt niin, ehkä olisin silloin arvannut loppuratkaisunkin? Ehkä oli kuitenkin tarpeellista, että hahmoja oli näinkin monta - saatiin nimittäin punottua mutkikas juoni, iso kasa mysteerejä - eikä vain yhtä. Sattumoisin pidin näistä hahmoista, lopulta jokaisesta jollain tavoin - eniten kuitenkin rääväsuisesta ja älykkäästä teinityttö Lenasta, kuin myös epäsovinnaisesta Markista, salailevasta Seanista ja - jopa - Julesista, jonka lähelle pääsin Robbien hahmon kautta.

Niin ikään pidin siitä, miten Hawkins kuvasi tapahtumat. Lukija on päästä pyörällään ja jatkuvasti varuillaan. Ollaanko nyt yhtäkkiä murhaajan kanssa naamatuksin? Erityisen hyvin mieleen jäi Markin pohdinta: kun yrittää ottaa jostain kiinni ja se paljastuukin niljakkaaksi vesiheinäksi, joka ei kannattele. Niin etenee tämän kirjan tapahtumat, mihinkään ei voi luottaa. Aivan kaikkea ei ehkä saatu irti vesi-teemasta. Se ei upottanut minua, ei tullut ikkunoista asuntooni. Parhainta tässä olivat henkilöt itse, tapahtumien kulku, menneisyys ja nykyisyys vastakkain ja ne mysteerit, jotka vähitellen aukeavat. Lukukokemuksena viihdyttävä, viimeisen päälle ajateltu trilleri, jossa sivut kääntyi vauhdilla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (2007)

Harva mäntymetsä oli katkeillut ja savusi. Maassa ammotti valtavia kuoppia. Maailmanloppu oli varmaankin kulkenut tästä eilen. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Veri kohosi punaisena höyrynä harmaalle taivaalle, joka alkoi idässä lopulta värittyä karmiininpunaiseksi.
Alku ja muut ajat on hankala, kiinnostava, kaunis ja etäinen. Se avaa kuvitteellisen puolalaisen kylän tapahtumia sen päätyessä sodan reitille toisen maailmansodan aikana. Kylään astuvat omistavin elkein saksalaiset ja venäläiset yhtä aikaa. Sillä mitä kylän puolalaiset asukkaat ajattelevat, mitä he ovat sukupolvien ajan rakentaneet ja rakastaneet ei ole mitään merkitystä kun sota astuu kylään, ja maata aletaan käyttää pelikenttänä. Alku ja muut ajat ei kuitenkaan katso asiaa "tavallisin" silmin, vaan ihmiselämän pienuuden hyväksyen. Oikeastaan Alku ei kerro sodasta, vaan elämästä kylän asukkaiden silmien kautta. Sodalla on myös aika vähän merkitystä, loppujen lopuksi, varsinkaan kasveille.
Minulle mieleen tuli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Tässä kirjassa on samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua - siis aivan todella, tässä kasvit ja ihmiset ovat jopa sukupuoliyhteydessä. Kaikesta mielettömyydestään huolimatta Alussa oli selittämätöntä kiehtovuutta. Se oli niin sen pohdiskelevassa ideassa kuin myös tavallisesta poikkeavassa kirjoittamisessa ja tavassa nähdä asiat. Ensihätään olin varma ettei tämä ole "minulle", ja etten saa tästä mitään irti - etten ymmärrä! Ja ehken ymmärtänytkään kaikkea. Aivan kaikkeen Alku ei antanutkaan vastausta. Sellaista on ihmisenä oleminen - ei saa tietää kaikkea, ainakaan ennen kuolemaa.
Kylässä nimeltä Alku asuvat huoraksi päätyvä Tähkä, hulluuteen taipuva Linnanherra Popielski, Genowefa ja Pawel, myöhemmin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ja naapurinsa. Siellä asuvat myös Paha mies, Sienirihmasto, Hedelmätarha, Omenapuu, Kahvipannu ja haamut - aivan yhtä elossa. Tässä kirjassa jokaiselle on aikansa, eikä vain ihmisille. Kirjassa on muutamia tähtihetkiä, joiden aikana tajusin että lukeminen ei mennyt hukkaan. Olen kuin puulla päähän lyöty. Tokarczuk on viisas. Hän lyö ilmoille ajatuksia ihmisenä olosta, luontosuhteesta, ajasta ja jumalasta, jotka jäävät pesimään mieleen. Ihmiselämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus yhtä aikaa ja se kuinka nostamme itsemme luonnon yläpuolelle tuli viehättävästi esiin rivien välistä. Meillä ihmisillä on pahoja vaikeuksia hyväksyä asioita kuten ne ovat. Ja elää sopusoinnussa tai edes rauhaa tavoitellen. Tulen prosessoimaan tätä vielä, kunhan ensihämmennys laskeutuu.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Agatha Christie: Kaikki päättyy kuolemaan (2017, alkup. teos 1944)

Ulkoapäin tulee pahuutta joka hyökkää niin että koko maailma voi sen nähdä, mutta on toisenlaistakin turmelusta joka saa alkunsa sisältäpäin - josta ei näy mitään ulkoisia merkkejä. Se kasvaa hitaasti, päivä päivältä, kunnes koko hedelmä on lopulta mätä - taudin syömä.

Agatha Christien alkuperäisteos Death Comes as the End ilmestyi 1944, ja lukemani Kaikki päättyy kuolemaan on 2017 alkuvuonna julkaistu BON-pokkari. Egyptissä 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Niilin varrella Thebassa asuu Ka-pappi Imhotep kolmen poikansa, heidän  vaimojensa, äitinsä ja palvelusväen kanssa. Impotepin tytär Renisenb palaa lapsuudenkotiinsa kahdeksan vuoden jälkeen miehensä Khan kuoltua. Kaikki on niin kuin ennen, Renisenb huoahtaa tyytyväisenä, ja tuntee hetkeksi surun helpottavan. Naisväki kinastelee ja tekee kotitöitä, miesväki jahkaa viljestysten ja muun liiketoiminnan parissa. Kaikki kuitenkin mullistuu, kun Imhotep tuo taloon kauniin ja viekkaan jalkavaimon Nofretin, joka tuntuu kylvävän eripuraa aina sinne missä liikkuu. Talon väki alkaa asettua toisiaan vastaan ja lähes jokaista epäillään vuoronperään.

Jotkut ovat hyviä siinä, että arvaavat syyllisen jo pienistä vihjeistä kirjan alkupuoliskolla, ja minä en kuulu niihin. Sain todella kääntää sivuja ihan viimeiseen asti ennen kuin totuus valkeni. Juoni tuntuu hyvin yksinkertaiselta, hämäävän yksinkertaiselta, ja sain hyvää aivopähkinää, kun yritin pohdiskella, mitä oikein en tajua. Täytyyhän tässä olla jotain salaisia viestejä rivien välissä? Muka-yksinkertaisuus vähenee loppua kohden ja viimeiset sata sivua ovat sellaista pyöritystä, että kirjaa ei malta laskea alas. Siinä sai koira vartoa vieressä ja odottaa tovin aamulenkkiä - hyvä jos maltoin kahvia käydä kuppiini lisäämässä, niin tiiviisti pidin silmät näillä sivuilla.

Olen tavallaan harmissani, että päädyin lukemaan aivan erilaista Christietä, kun olen jo pitkään halunnut perehtyä tähän klassikkokirjoittajaan - siihen Agathaan, joka paremmin tunnetaan Hercule Poirotistaan ja muista "nykyaikaisemmista" etsivätarinoistaan. Takakannen mukaan "tämä poikkeaa täysin Christien muista teoksista". Mutta millä tavoin, se jäi minulle arvoitukseksi. Agathan hulppeassa tuotannossa on mistä valita kun mietin seuraavaa teosta luettavakseni. Kesäpokkarina tämä oli hyvä, mutta olisin valmis vielä pyörteisempään juoneen jossa lukijaa ei säästellä.

Iso plusmerkki sijoittumisesta Thebaan. Kun tahtoo lukea jotain varmasti erilaista niin tässä avot.  Voisin kuvitella että lukujumista kärsiessä tässä olisi hyvä kirja josta aloittaa.
PS. Oli muuten hankala lukea ISIS-jumalasta ja olla samalla pohtimatta nykyistä maailmantilaa...

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Emma Cline: Tytöt (2016)

Jos koti olisi tarjonnut heistä kenellekään sen, mitä he tarvitsivat, olisivatko he täällä päivästä toiseen, olisivatko he viipyneet ranchilla loputtomiin?
Evie on 14-vuotias kalifornialainen tyttö, perheensä ainoa lapsi. 70-luvun nuori. Perheen, jonka vanhemmat ovat eronneet. Isä on muuttanut puolta nuoremman, suoraa sanoen ihan tyttösen kanssa pois. Äiti tuo jatkuvasti uusia vaihtoehtoasioista kiinnostuneita miehiä käymään. Kuten äitikin, Eviekin yrittää kasvaa naiseksi, jota voisi rakastaa, mutta se ei tunnu olevan heidän käsissään.

Luin kirjan, jolle tiesin suoralta kädeltä pystyväni antamaan viisi viidestä, ja päätös oli helppo. Tytöt ei itkettänyt, sydämiä ei särkynyt. Tässä oli sellaista hiljaista, väsynyttä surua, kun kauan sitten tapahtunutta on pidetty pitkään itsellä, varmana ettei sitä mikään itku helpota.

Tämän kirjan jälkeen olen vain katsellut pitkään hiljaisuuteen. Melkein en haluaisi rikkoa nautintoa kirjoittamalla tätä auki. Olin yhdessä Evien kanssa nuori, vihasin hänen äitiään kuten helppoa oli, olinhan itsekin 14-vuotias. Odotin aivan yhtä sydän syrjällään, että Evie saisi mielenkiintoisia kokemuksia, jaion anarkistiset ajatukset kultalusikka suussa syntyneistä nuorista, lapselliset odotukset tulevaisuudesta ja rakkaudesta, ja muutuin yhtä vähän kun hän, kun hän kasvoi aikuiseksi - muuttuen vähän, tullen herkemmäksi huomaamaan ihmiset, erityisesti pojat, jotka saavat aina kaiken ja tytöt, jotka alistuvat siihen, mutta ovat aina silti kovempia.

Evie nolaa itsensä halutessaan miellyttää, näytellessään jotain muuta kuin on. Kuinka paljon hän lopulta vetää roolia, ja kuinka paljon on häntä itseään? Varakkaassa perheessä ei ole puutetta rahasta, mutta huomiosta kyllä, tai pikemmin häneen kohdistuvasta ymmärryksestä.

Sattui olemaan sitä aikaa, kun oli kultteja - hippiaikaa. Marisätkien aikaa, kitaramusiikin aikaa, leirinuotioiden aikaa, pitkien hiusten aikaa. Jossain toisessa ajassa Evie olisi löytänyt itsensä erilaisesta kovien tyttöjen joukosta, kävellyt siihen ansaan aivan yhtä lauhkeana lampaana. Nuoruushan on sellaista, syyntakeetonta aikaa.

Kirjasta jää ymmärrys. Olisinhan minäkin tehnyt juuri noin, kuin Eviekin teki, ajattelin. Ihminen janoaa kokemuksia, erityisesti rakkautta, ja kun sen rakkauden vielä verhoaa jännitykseen ja himoon, padum-tss, sehän on vastustamatonta. Kuinka monta kertaa itsekin olen ollut tieten tahtoen huomaamatta asioita, ja tajunnut vasta myöhemmin, että olin ymmärtänyt, mutta olin sulkenut silmäni?

Toiseksi tästä jää käteen tyttöys. Niin ihana tyttöys, voimakas tyttöys. Rakkaus omaan tyttöyteen. Kaverityttöjen kanssa vaihdetut pusut. Ja edelleen, ymmärrys, tyttöjen välinen ymmärrys.

En keksi mitään huonoa tästä.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

KESÄN JA SYKSYN KIINNOSTAVIMMAT 2017

KESÄ


Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. WSOY

ELO




Nix voi ottaa monta muotoa. Nathan Hillin romaanissa se on mitä vain tärkeää ja rakasta, mikä katoaa yhtäkkiä ja vie palan sydäntä mukanaan. Samuel Andresen-Andersonille se on hänen äitinsä, Faye. Samuel ei ole nähnyt Fayea sen jälkeen kun tämä hylkäsi hänet pienenä. Yhtäkkiä äiti päätyy uutisiin, mutta median maalaama kuva hänestä – radikaali ex-hippi – ei vastaa alkuunkaan Samuelin näkemystä.
Gummerus


”Suurempaa kirousta ei ole kuin synnyttää kauniita tyttöjä maailmaan, jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria”, ajattelee indonesialainen prostituoitu Dewi Ayu saatuaan jälleen tyttären, kietoutuu käärinliinaan ja ryhtyy odottamaan kuolemaa. 21 vuoden päästä hän nousee haudastaan ja kohtaa entistäkin armottomamman maailman. Mutta Dewi Ayun elämänvoimaa ei voi enää nujertaa.
Gummerus

Anssi Ilmari Heino on poliisi, joka päätyy rikkomaan luottamuksen, jonka varassa ihmiset elävät. Laura on vasta 14-vuotias, kun hänen äitinsä ottaa itseltään hengen. Sosiaaliviranomaiset vievät Lauran isälleen, sillä lapsi tarvitsee huoltajan. Heino säälii Lauraa ja haluaa auttaa tyttöä parhaansa mukaan. Laura päätyy oman ratkaisuunsa, sillä hänen on päästävä pois vankilastaan – isänsä lintutarhasta.
Gummerus



Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon – perheen, kaksi omaa jazzklubia – ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, sielunkumppaniaan. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla.
Tammi

Jeffrey Lockhartin isä Ross on yli kuusikymppinen miljonääri, jolla on nuorempi vaimo, vakavasti sairas Artis. Ross on sijoittanut ison summan rahaa kaukaiseen, salaiseen tutkimuslaitokseen, johon tullaan kuolemaan kontrolloidusti. Ruumiit säilötään tulevaisuutta varten, jotta ne voidaan kehittyneen teknologian avulla parantaa ja herättää eloon. Jeff matkustaa Rossin ja Artisin luo hyvästelläkseen äitipuolensa. Tuossa syrjäisessä aavikkolinnoituksessa hän joutuu samalla määrittelemään oman suhteensa elämään ja kuolemaan. Jäljittelemättömällä taituruudellaan DeLillo asettaa vastakkain maailman pimeyden – terrorismin, tulvat ja nälänhädän – sekä ihmiselämän arkisen kauneuden.
Tammi

SYYS

Talvi koettelee Aanaarin saamelaisperheitä, joista jokaisesta on tapettu isä, veli tai aviomies. Pirkkalaisten verilöylyn jälkeen kyläläiset ovat hajaantuneet, ja Soruia kantaa siitä syyllisyyttä. Hänen näkijänkykynsä voimistuvat, ja hän perii isältään tietäjän osan. Avuntarvitsijoita saapuu kaukaa, kun Soruian nimi kiirii ja alkaa herättää kunnioitusta, pelkoa sekä kateutta. Mutta Soruia ei saa rauhaa, sillä kuolleen Kaukomielen avoimiksi jääneet silmät vainoavat ja hän pelkää miehen palaavan tuonpuoleisesta. Gummerus
Edevanen perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut. Kesäkuu 2003. Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow lähetetään pakkolomalle pahasti pieleen menneen rikostutkimuksen takia. Sadie vetäytyy rakkaan isoisänsä luo Cornwalliin, mutta löytää pian itsensä tuuliajolla, toimettomana. Kunnes eräänä päivänä hän löytää umpeenkasvaneen puutahran keskellä olevan hylätyn talon.
Bazar


Murha joka ei koskaan selvinnyt. Kirja jota ei koskaan kirjoitettu loppuun. Arvoitus joka edelleen odottaa ratkeamistaan. Kirjallisuusagentti Peter Katz saa käsikirjoituksen, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha vuosien takaa. Tarina kuitenkin päättyy juuri ennen murhaajan paljastumista.
Otava


LOKA


Ilkka Taipaleen muistelukset kertovat 57 vuoden ajanjaksosta keskittyen mielisairaalakokemuksiin. Hän on viettänyt 14 vuotta elämästään mielisairaalassa ja 11 vuotta eduskunnassa. Siinä ei ole paljon eroa, hän tokaisi potilailleen. Taipaleen toiminta-aikana Kellokosken sairaalasta tuli Itämeren alueen tunnetuin mielisairaala ja Kellokosken kylästä maamme kuuluisimpia kyliä.
INTO


Ihan vain muutaman mainitakseni.

Haruki Murakami: Sputnik, rakastettuni (1999)

Olipa menetys kuinka kipeä ja lopullinen tahansa, meiltä riistetty asia kuinka tärkeä hyvänsä, ja vaikka olisimme sen jälkeen muuttuneet niin täysin ettei jäljelle ole jäänyt kuin ulkokuori, me vain näyttelemme vastaan panematta elämäämme loppuun saakka.
Haruki Murakami. Jos tähän nyt pitäisi keksiä kolme adjektiivia takakansitekstiksi, niin lottoan sanoilla yllättävä, hymyilyttävä ja pohdiskeleva. Minulla ei ollut mitään etukäteiskäsitystä siitä, millaisia kirjoja Murakami kirjoittaa, mutta jälleen blogikehujan siivittämänä ja tietysti uteliaisuuttani halusin aloittaa jostain, ja valitsin sitten aika lyhyen Murakamin. Ainakin jos niihin supersuuriin 1Q84-teoksiin vertaa. Nyt tosin tuntuu, että voisin lukea nekin. Niin, Murakami olisi voinut jatkaa tätäkin tarinaa loputtomasti, ja olisin lukenut.

En heti suunapäänä yllättynyt. Sputnik - rakastettuni lähti liikkeelle, kuten olin voinut kuvitellakin sen lähtevän. Se maalasi kuvan 22-vuotiaasta Sumiresta toivottomana romantikkona, joka tuntee suurta paloa kirjoittamiseen, ja tuntee vain ja ainoastaan päämääräkseen tulla kirjailijaksi. Hän, luovien ja lahjakkaiden tapaan, vihaa koulua, joka opettaa ajattelemaan valmiiden kaavojen kautta.

Sumirella on kuitenkin editointiongelma. Hän ei pysty hahmottamaan teksteissään mikä on oleellista. Niinpä hänellä on suuri kasa aloituksia ja lopetuksia, mutta ei yhtään kokonaista tarinaa.

Tarinan läpi mennään kertojan silmin. Sumiresta kertoo hänen korkeakouluystävänsä, suunnilleen samanikäinen poika. Kertoja laskee kaiken ylle rauhallisen viisautensa ja pohdintansa. Hän tekee tarkkoja huomioita Sumiresta. Hän tuntee ihmiset.

Hetken voisi kuvitella että tarina kertoo Sumiresta, ja kertookin, mutta ei pelkästään. Taustalla oleva kertoja tuo hiljalleen esiin asioita itsestään, ja kolmantena henkilönä tarinassa on Miu, varttuneempi nainen, johon Sumire rakastuu.
Suurinpiirtein puolessa välissä tarinankuva muuttuu salaperäiseksi. Kirja ei missään vaiheessa ole ennalta arvattava, mutta tuossa main voi kuvitella melkein mitä vain tapahtuvaksi. Se tuntuu hetken oudolta, kun alussa kirja on ollut pohdiskeleva, muttei sentään todellisuuttahajottava.

Eipä ole helppo tehtävä tiivistää, mistä kirja kertoo. Rakkaudesta joka ei saa vastakaikua? Se tuntuu liian tavalliselta tavalta kuvata tätä kahden hyvin eri-ikäisen naisen suhdetta. Jotain jokaisella kolmella jää saavuttamatta. Rakkautta kuitenkin on, se vain on ystävyyden tai muun määrittelemättömän kiintymyksen muodossa.

Ihmettelen sitä, kuinka kummallisista asioista Murakami onnistuu tekemään kiinnostavia. Voima on tapahtumien kuvailussa. Ehkä Sputnik - rakastettuni on filosofinen kuten takakansi väittää, minulle se oli kuitenkin enemmän psykologinen tutkielma näistä kolmesta. Välillä Murakami heittäytyy lapsellisen hauskaksi, ja siitä sulavasti vakavaksi ja yllättää viisaudellaan.

lauantai 27. toukokuuta 2017

BANDI: Syytös - 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (2017)

Jos selviäisi, että propagandatoimiston palveluksessa olevan jidowonin pojalle tuli paha olo Marxin kuvasta, seuraukset voisivat olla dramaattiset koko perheelle, vaikka lapsi olikin vasta kaksivuotias.

Kirjablogeissa törmäsin hiljattain salanimellä kirjoitettuihin kertomuksiin Pohjois-Koreasta ja kiinnostuin siltä istumalta. Kirjan houkuttelevuutta vain lisäsi, kun tiesin sen olevan ensimmäinen pohjoiskorealainen teos, jonka kirjoittaja yhä asuu maassa. Kirjailija käyttää salanimeä BANDI, Tulikärpänen, kiinnijäämisen pelossa.

Seitsemää kertomusta yhdistää se, että jokaisessa ihmiset saavat kokea Pohjois-Korean järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden. Ihmiset elävät virheiden tekemisen pelossa, ja on aina parempi, jos ei kyseenalaista - silloin on itsekin helpompi elää. Osassa tarinoista tuntui, kuin olisi pikemmin lukenut dystopiaa, kuin tosikertomuksia. Tämä tunne tulee jo ensimmäisessä kertomuksessa, kun korttelivastaava ottaa Kyon-huin puhutteluun, koska hänellä on erilaiset ikkunaverhot kuin muilla korttelissa.

Syytöstä ymmärtää paremmin, jos on kartalla Pohjois-Korean historiasta, mutta vaikeaselkoinen se ei ollut minullekaan, joka keräsin tietoa vasta myöhemmin. Suomentaja on myös ystävällisesti tarkentanut alaviitteissä joitain kulttuuriseikkoja, jotta lukeminen olisi sujuvampaa.

Syytös sijoittuu     1990-luvun yhteiskuntaan, eli Kim Jong-ilin aikakauteen. Pohjois-Korea on kuitenkin maa, johon huolestuneet katseet edelleen suuntaavat. Mitättömistä rikoksista, kuten vaikkapa riisin kuivahtamisesta parvekkeelle ei kärsi pelkästään henkilö itse, vaan hänen koko sukunsa.

Kertomuksten ihmiset olivat auttavaisia, jopa uhrautuvaisia toisiaan kohtaan. Moni, totta kai, salasi todelliset tunteensa. Sukunsa ja perheensä eteen ollaan valmiita tekemään mitä vain. Kertomuksista lempparikseni nousi Pako, jossa kuolemankin uhalla lähdetään tukahduttavaa ja pelottavaa yhteiskuntaa pakoon. Jonnekin paikkaan, jossa rakkaudelle ja "tavalliselle" perhe-elämälle ei olisi esteitä.

Kerrassaan luettava kirja. Kertomukset olivat tarpeeksi pitkiä, jotta henkilöitten elämään pääsi oikeasti sukeltamaan.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tiina Raevaara: Veri joka suonissani virtaa (2017)

"Teo?", kysyn taas.
"Mmmm", hän vastaa. "Täällä on pimeää."
"Missä?"
"Täällä mummolassa."
"Sytytä lisää valoja", sanon. "Tai käske äitiä sytyttämään."
"Äiti haluaa olla pimeässä", hän vastaa.
"Miksi?", kysyn ällistyneenä.
"Se ei halua että kukaan näkee."
"Mitä? Mitä se ei halua kenenkään näkevän?"


Veri joka suonissani virtaa, alkaa lupaavasti kun romanialainen nuorukainen ilmestyy henkihieverissä Johanneksen kelloliikkeeseen. Pian selviää, että nuorimies on Constantin ja Johanneksen ystävän, kelloliikkeen entisen omistajan Teodorin veljen pojanpoika. Constantin hourii olleensa laitoksessa, jossa hän on luovuttanut paljon verta.

Tapahtuma sysää Johanneksen pysähtyneen elämän rullaamaan väistämättömästi ja nopeasti eteenpäin. Kotona on ollut hiljaista, Hanna on kääntynyt surussa itseensä, ja niin Johanneskin. Perheen esikoisen, Aaron, kuolemasta on vierähtänyt aikaa, ja asiasta on kasvanut muuri parin välille. Siinä välimaastossa elintilastaan kamppailee muutaman vuoden ikänen Teo. Johanneksen selvitettäväksi kasvaa mysteeri niin kotisuomessa, omassa perheessä kuin mantereiden takana Romaniassa.

Raevaara tuo jotain virkistävän erilaista genreen. Kahden eri maan välillä matkustelu lisää kiinnostavuutta. Ketäpä ei myös kiinnostaisi salaperäiset ihmiskokeet syrjäisessä munkkiluostarissa? Samalla Raevaara leikittelee elämällä ja kuolemalla. Entä jos olisi mahdollista elää ikuisesti? Mitä hyvää tai huonoa se toisi?

Keikuin kahden vaiheilla. Luin kiinnostuneena mutta väliin ärsyyntyneenä. Jo melko pian sain harmaita hiuksia Johanneksen vuoksi: "Hanna on onnistunut elämään suojassa. Ehkä Aaron kohtalo on siksi ollut suurempi järkytys hänelle. Minulle maailma on ollut jo valmiiksi julma ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla." Onhan aivan kohtuutonta ajatella, että toiselle oman lapsen kuolema aiheuttaa suurempaa surua, kuin toiselle? Eihän suruun totu? Eihän mikään koettu kauhuus voi valmistaa ketään lapsen kuolemaan?

Koin myös, että Teo-poikaa kasvatettiin välinpitämättömästi, väsyneesti ja ilottomasti, ettei Hannalla ja Johanneksella ollut valmiuksia vanhemmuuteen surunsa vuoksi. Teon kohtalo on olla jatkuvasti verrokkina kuolleelle veljelleen - ja onpa siinä melkoinen lähtökohta.

Pidin kuitenkin siitä, miten tarina alkaa vähitellen muistuttaa hollywood-elokuvaa, Hannan ja Johanneksen kääntyessä toisiaan vastaan, lapsen ollessa herkkä aistimaan kuollut veljensä. Asetelma on ilmiömäinen! Parasta olikin se, että tässä mentiin todellisuuden ja yliluonnollisen rajalla, matkustaen siinä yhtä suvereenisti kuin maasta toiseen.

Raevaaran kirjoittamistyyliin totuttelussa meni hetkonen, sillä lauseet ovat todella lyhyitä. Se teki lukemisesta hitaampaa. Koin, että osa hahmoista ei antanut tarinaan paljon lisää. Tätä Aalo-hommaa en ihan ymmärtänyt. Että mikä siinä naisessa niin viehätti?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901)

Mutta kolmen uhmapäisen juomarin hiuksia ei nostanut pystyyn hänen ruumiinsa näkeminen eikä edes Hugo Baskervillen ruumis, joka makasi hänen vieressänsä, vaan se, miten Hugon yllä ja hänen kurkkuansa hamuten seisoi hirmuinen otus, suuri musta peto, koiran muotoinen mutta suurempi kuin yksikään koira, jonka kuolevaisen silmät ovat koskaan saaneet nähdäksensä.

Iäkäs, rahakas, sydänvaivoista kärsinyt linnanherra Sir Charles Baskerville on heittänyt henkensä syksyisenä yönä pihansa läheiselle marjakuusikujalle, ja ruumiin viereltä löytyy ison koiran jalanjälkiä. Kerrotaan, että hurja Baskervillen koira viilettää nummilla ja vainoaa erityisesti Baskervillen sukua sen tekemän rikoksen vuoksi. Ja niin näyttää, että jo useita Baskervilleja on menettänyt vuorollaan henkensä epämääräisissä olosuhteissa.

Salapoliisiromaanien isä yllätti viihdyttävyydellään. Nokkela Holmes, analyyttinen tohtori Watson, sumuinen nummimaisema (minulle voi myydä mitä vain jos se tapahtuu nummilla <3), sukupolvia riivaava kostonhenki, herrasmiesmäisyys, mahtipontinen kieli, aina askeleen edellä käyvä juoni: tästä kaikesta on tehty Baskervillen koira. Vaikka luin Doylea ensimmäistä kertaa, miehen teoksessa on paljon tuttua. Yhtymäkohtia Draculaan on vaikka millä mitalla (lähes eristyksissä seisova linna, herrasmiesmäiset tavat ja puheet, mysteerin selvittäminen) mutta Draculassa kiehtonut piinallinen suljetun paikan tuntu, pimeys ja tapahtumies raskaus tekivät siitä piirun verran kiehtovamman, kun sen sijaan Doylen teksti on kevyttä ja väliin ärsyttävänkin viisastelevaa Holmesin kommenteissa. Ehkä oli jopa hyvä, että Holmes antoi päänäyttömän tässä kirjassa avustajalleen tohtori Watsonille. Tekstin sujuvuus on verrattavissa enemmänkin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaan, kuin Stokeriin, Bradleyn silti ollessa Holmeasiakin nokkelampi.

Omat mittapuuni olivat kai ehtineet kasvaa liian korkealle, sillä vaikutuin yllättävän vähän Holmesista, ja pidin Watsoniakin laimeana hahmona, joka ei laittanut Holmesille yhtään kampoihin. Kuitenkin juoni onnistui pyörittämään minua karusellissaan ja loppu oli yllättävä. Se sai minut sättimään itseäni: miten en ollut osannut laskea yksiplusyksi ja huomannut aivan päivänselviä asioita!

Jos etsit kiinnostavaa, viihteellistä ja mukaansatempaavaa luettavaa ajankuluksesi, niin  salapoliisiromaani Baskervillen koira on vahva valinta. Odotin vaikealukuista historiallista teosta ja sainkin helpon, nopealukuisen ja virkistävän, melkein hyvänmielen teoksen.

Toivottavasti Doylea luetaan vielä tälläkin vuosisadalla, koska en näe yhtää syytä miksei. Itse taidan lukea koko sarjan, Lukemani teos on vuoden 2008 uusintakäännös, joten en osaa sanoa, onko vanhempaan käännökseen tehty paljon muutosta, esimerkiksi tehty kielestä nykypäiväisempää.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)

Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut siihen viimeiseen paikkaan jonka luulen turvalliseksi nyt. Ainoa asia joka sinun täytyy minusta tietää, on, että olet rakas, lahja hirveyksien äärellä. Teen niin kuin jokainen äiti tekisi tässä tilanteessa.

Yöperhonen ehti aikailla hyllyssäni lähes vuoden ennen kuin se laskeutui käsiini. Kettun kekseliäs kielenkäyttö ihastutti minut Surujenkerääjässä, enkä ymmärrä miksi meni näin pitkään lukea lisää Kettua - tai ymmärrän - lukukokemus oli nimittäin niin näännyttävä (hyvällä tavalla) etten nytkään Kettua pystyisi lukemaan heti peräjälkeen. Siihen pystyvät vain minua paksunahkaisemmat.

Juoni oli minulle suuri yllätys. Johan jo Surujenkerääjässä oltiin Suomen historian tunnelmissa, mutta nyt Kettu ottaa maailmanluokan tapahtumat taiteilijan vapaudella omiin käsiin. Se onnistuu, ja lukijana tuntuu, kuin pääsisi kärpäseksi kattoon Neuvostoliiton hämäriin salaliittopöytiin, Stalinin ja Leninin vehkeilyihin.

Yöperhonen kertoo toimittaja-Vernasta, jonka isä on kuollut Venäjällä. Verna lähtee Venäjälle selvittämään käytännön asioita, kuten kuinka isän ruumiin saa kuljetettua Venäjältä Suomeen. Hän majoittuu Lavran kylässä Elna-nimisen kylmäkiskoisen vanhan naisen hoteissa, sekä tämän huonomuistisen puolison.

Vernan aikeissa ei ole jäädä pitemmäksi aikaa anti-vieraanvaraiseen kylään. Varsinkaan kun tuntuu, ettei Verna ole laisinkaan tervetullut. Ihmiset eivät tahdo vastata ihmettelyyn - ketä ovat esimerkiksi miehet, jotka pitävät kylää silmällä, ja miksi heitä pelätään?
Vernan isä on ollut Venäjällä selvittämässä sukunsa tarinaa, mukanaan vain isoäitinsä säilyttämä synnyintoditus poikalapsesta. Verna ei ole aiemmin loksauttanut juuri korvaansa isänsä sukuselvityksen suhteen, mutta nyt häntä alkaa kiinnostaa, millaisia mysteerejä isä on saanut ratkotuksi. Oliko isän kuolemakaan lopulta onnettomuus, vai murha?

Toisessa aikatasossa kerrotaan Vernan sukuhistorian tapahtumia. Niiden väkivaltaisuus ja koetut kärsimykset tuntuivat fyysisesti pahalta myös täällä kirjan toisella puolella. Vernan isoäiti oli kuin olikin suomalainen, joka oli joutunut Neuvostoliittoon Vorkutan vankileirille.

Kirja kutoo pehmeästi melkoisen mytyn kysymyksiä, mutta lopussa kaikki kerätään auki. Kaiken kärsimisen jälkeen olin iloinen kohtuu-onnellisesta lopusta.

Surujenkerääjään verraten, tämä on historiankulussaan yksityiskohtaisempi, mutta se sopii. Minulle, joka jostain kummasta syystä rakastan venäläisiä nimiä, sen kielen soimista, salaisuuksia ja suljettuja kyliä, tämä oli lumoavaa luettavaa. Rakastuin myös suorasukaisiin venäläishahmoihin. Tätä kirjaa tuntui verhovan jokin selittämätön vetovoima. Aionpa vain lukea lukemattomatkin Ketut, Piippuhyllyn ja Kätilön nyt ainakin.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (2017)

Poikani, tiedän nyt, että pahuus synnyttää pahuutta. Se lisääntyy. Se muuttaa muotoaan, joten toisinaan on mahdotonta nähdä, että maailman pahuus oli alkujaan omaan kotiin pesiytynyttä pahuutta. Olen pahoillani kärsimyksistäsi. Pahoillani siitä, että ne varjostavat elämääsi, varjostavat naista, jota et vielä ole ottanut vaimoksesi, ja lapsia, joita et ole vielä saanut.

Kirjalla on ovela juoni: Sisarpuolet Effie ja Esi päätyvät toisistaan tietämättä brittilinnoitukseen 1700-luvun Afrikassa, toinen vaimoksi ja toinen orjaksi. Effie jää valkoisen kuvernöörin jalkavaimoksi Ghanaan samalla kun Esi lastataan orjalaivaan nokka kohti Yhdysvaltoja. Romaani kertoo sisarusten elämästä ja heidän lapsiensa elämästä, monessa polvessa eteenpäin. Lopussa päädytään nykyhetkeen samalle paikalle - jossa satojen vuosien jälkeen toisiaankin vastaan sotineet sukulaiset kohtaavat ja ympyrä sulkeutuu. Kirjasta muodostuu suuri, kun lukija tietää lopulta hahmoistaan enemmän kuin hahmot tietävät itsestään.

Yaa Gyasi on ottanut esikoiskirjaansa valtavan aiheen, rotusorron ja -erottelun. Muistan alkaneeni lukemaan tätä ajatuksella voiko tästä aiheesta saada enää mitään uutta irti, ja nyt päädyn samaan ajatukseen kuin kauneuslehti Vogue kirjan taitteessa - yksikään romaani ei ole kuvannut paremmin sitä, miten rasismi juurtui Yhdysvaltoihin. Kirjan aikajänne on tavattoman pitkä näin harvasivuiseen kirjaan, eikä siis yhteen ajankohtaan jäädä sivutolkulla kuppaamaan - silti kirja on yllättävän juureva, painava ja virkistävä.

Juureva, koska jokainen uusi henkilö on aina jonkun sisko, veli, poika, äiti, isä tai tytär - ja siinä kirja fiksusti kiteyttää ajatuksensa. Sodassa saatat kaataa veljesi, joka on lapsuudessaan päätynyt toiselle puolelle rajaa. Raja on niin hiuksenhieno, veteen piirretty, eikä väri paljasta, oletko sukua.

Painava, koska Gyasin esiin nostamat tapahtumat ovat niin valtavia, rotuerottelu, orjalaivojen lastaaminen, raiskaamiset, syrjintä - puolin ja toisin, orjuuden lakkauttamisen päivä.

Virkistävä, koska Gyasi ei jää kylpemään tuskissaan, vaan siirtyy jouhevasti eteenpäin - rikkomatta kirjaa. Gyasi ei yritä provosoida, tai myydä kirjaa rasismi-kortilla vaan pohtia mustien ja valkoisten edelleenkin vaikeaa suhdetta menneisyyden tapahtumien valossa. Kirja on helppolukuinen, ymmärrettävä, lähestulkoon realistinen, mutta hieman tarinamainen. 

Tavallaan erottelusta on syntynyt kierre, josta on hankala hypätä pois.
Kenenkään kädet eivät ole puhtaat, ja vaikka iloitseminen on väärä sana, en löydä parempaakaan, kun tahdon ylistää sitä, miten Gyasi löytää rasismia niin mustista kuin valkoisista - kuin myös empatiaa ja rohkeutta. Kirja jää huokumaan elämänviisautta. Lukijalla kiehahtaa viha sortajia kohtaan ja sitten sammuu - koska jos tällä kirjalla jokin opetus on, niin se, ettei vihaamalla saa aikaan kuin lisää vihaa.

Gyasin kirja on tavattoman tärkeä, sitä olisi syytä luetuttaa kouluissa ja pohtia yhdessä. Menneisyyttä ei saa unohtaa. Omiin juuriinsa kannattaa tutustua. Vaikka kirja hetkittäin masentaa - vääryys ja ihmisten mielettömyys - niin se osoittaa silti valoa päin. 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Huhtikuusta ja vähän muusta


Kuukausista vaikein on takana. Mieli on ollut maassa.

Koska kirjoittaminen on parasta terapiaa, jaan nyt teidän kanssanne, mikä erityisesti potuttaa.

  • Nälänhätä maailmalla. Se että suomalaiset jaksaa siihenkin vetää 'turvapaikanhakijat'-kortin ja 'huolehditaan ensin oman maan köyhistä' -kortin. Jos Kirkon ulkomaanavulla yms muilla on vapaaehtoinen keräys - onko se kenenkään pussista pois?

  • Kotimaan ja maailman politiikka. Joka saa mut vetämään facepalmeja toisensa perään. Olen lakannut lukemasta iltalehtiä. Masennun niistä. Haluaisin silti olla kartalla mitä maailmassa tapahtuu.
     
  • Se etten tunnu viihtyvän missään vaikka kuinka laittaisin kotia. Ostin uuden kaapin. Nyt se ei sovi yhteen muun sisustuksen kanssa. Aloin mäkättää puolisolleni. Haluaisin ostaa uuden maton ja osakkeen. Haluaisin ostaa ostaa ja ostaa. Luulen olevani onnellisempi sitten-kun.
  • Sote-uudistus, jossa yhä enemmän vahditaan, kuinka paljon missäkin kunnassa ja maakunnassa sairastellaan. Minkä ihmiset sairastavuudelleen mahtavat, eihän sitä kukaan toivo osalleen? Politiikkaa seuratessa (ja laitoksissa vieraillessa) alkaa vanhuus pelottaa vaikka olen vasta 25. Saanko koskaan edes eläkettä? Huoltosuhde muuttuu niin rajusti. Millä ne meidät elättäis? Näitä juttuja mietin.

  • Homeiset koulut ja päiväkodit, joitten kunto ei ketään kiinnosta, maalia pintaan vaan niin home ei näy, terveys on yks lysti. Nimimerkillä homekoulussa vuosia viettänyt. Sitä itsekin vaan mitään ajattelematta söi kolme antibioottikuuria peräjälkeen miettimättä yhtään miksi tulehdusarvot on aina koholla, eikä siitä laske. Monta opettajaa on nyt kuollut syöpään. Surettaa lapset ja työntekijät.

  • Se että läheiseni on psykoosissa. Kuten joka kevät. Eikä häntä saa hoitoon. Mielenterveystyö on lapsenkengissä ja erityisesti pienillä paikkakunnilla. Töihin otetaan teekoolääkäreitä, jotka eivät tiedä mikä on skitsofrenia. Kuin se olisi flunssa joka paranee buranalla. Tuu uudestaan jos vielä jatkuu.

Oon yrittänyt miettiä mikä auttais: vapaaehtoistyö, kiitollisuuden opettelu, jooga, kierrättäminen, luomuruuan ostaminen, kemikaalien välttely, buddha-patsaat kaappien päällä?
Olen päätynyt popittamaan autolla ympäri kyliä tukka hulmuen ja sidukkaa juoden, roskaten ja tuhlaten - koska aivan sama. Tehden heräteostoksia, keskittymättä mihinkään, haluamatta olla kotona ja tuntenut huonoa omatuntoa kun haaskaan luonnonvaroja ja saastutan maapalloa olemisellani ja elämiselläni. Välillä tekisi mieli rakentaa oma kivamukava kupla ja kuvitella ettei muuta maailmaa ole olemassa.

Kirjoja olen tietenkin lukenut vähän vähemmän, koska kaikki aika on mennyt itsesäälissä vellomiseen.


Luin huhtikuussa kuitenkin seuraavia: Piper Kerman: Orange is the new black, Han Kang: Vegetaristi, Hanya Yanagihara: Pieni elämä ja Ruusuvuori: yksi näistä pienemmistä. Koska kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, käsittelen nämä nyt vain päällisin puolin.




Piper Kerman: Orange is the new black

Juoni on tuttu Netflix-sarjasta. Tositapahtumiin perustavassa kirjassa kolmekymppinen Piper joutuu nuoruuden rikoksestaan, huumerahojen kuljettamisesta, vuodeksi vankilaan.

Katsoin jonkin matkaa sarjaa aikoinaan, mutta kesken se jäi. Vaikka sarjasta on hatarat muistikuvat, osaan silti väittää että kirjassa on ihan eri tunnelma. Sarja oli katsojalle shokeeraavaampi, tapahtumat olivat paisutellumpia. Kirjassa pääsi lähemmäksi Piperin ajatuksia. Itse asiassa, sarja oli mielestäni vähän sekavaa katsottavaa, ja kirjassa pysyin hyvin perillä.

Kirja oli ihan viihdyttävä. Olin elävästi mukana Piperin tuskassa, kun hän aloitti vankilatuomionsa. Siinä meni omakin vatsa mutkalle ja heräsi väistämättä ajatus, tarvitseeko nyt noin vanhaa rikosta edes istua, ja eihän nyt noin hyveellistä valkoista rouvaa voi linnaan laittaa kaikenmaaliman hullujen sekaan (!).

Olin utelias tietämään, millaista vankilassa on, millaisia muut naiset ovat ja pitääkö Piperin olla varuillaan koko ajan. Se tekee psyykeelle jotain, kun intiimiä tilaa ei juuri ole, puolisoaan ei saa tavata kuin aina liian vähän aikaa. Tulipa mieleen, ettei ihme että moni nuori mies flippaa armeijassa.

Tykkäsin tosi paljon kirjan persoonallisista naishahmoista, ja heitä oli paljon. Itse Piper oli tosi vahva nainen, mutta tuntui että hän vähän liikaakin korosti omaa fiksuuttaan ja vahvuuttaan. Siitä jäi huono jälkimaku.

Tositarina ei itkettänyt, mutta väliin nauratti. Kirjaa voisi sanoa kevyeksi kesälukemiseksi, vaikkapa auringonotollisiin hetkiin. (Toisekseen mietin, onko tästä Piperin kirjasta saanut alkunsa se, että nyt on tositelkkari pullollaan sarjoja: naiset vankilassa, raskaana ja vankilassa, 90 päivää vankilassa........ Ja että ketä nämä sarjat kiinnostavat? Onko vankilassa olosta tullut jotenkin vihteellinen juttu?


Han Kang: Vegetaristi
Etelä-Korealaisessa suvussa kuohuu, kun Yeong- hye lakkaa syömästä lihaa. Jo se yksistään on kuin hulluutta suvun silmissä, ja kun Yeong-hyen sairaus etenee, suku kääntää selkänsä.

Vegetaristia lukee kuin katsoisi tummasävyistä, hiljaisesti etenevää, vähäpuheista, taidolla leikattua taide-elokuvaa. Niille on aikansa ja paikkansa ja juuri sellainen kannattaa varata tätä lukiessa. Kirja on nopeasti ohi, ja loppui mielestäni vähän töksähtäen.

Kirjan ihanuus on täysin sen tunnelmassa, joka on yhtä punainen kuin kannetkin. Kaunista oli se kuinka Yeong-hye astelee hiljalleen hulluutensa, antaa sen vapauttaa itsensä. Muut ovat niitä jotka kärsivät. 

Kirjaa viikkoja pohdittuna, en tiedä vieläkään mitä ajattelen. Oliko tämä minulle etäinen? Kyllä. Oliko kirja kaunis? Kyllä. Saiko kirja pohtimaan lihansyönnin lopettamista? Kyllä.
Erityisen hienoja olivat Yeong-hyen verenpunaiset painajaiset, vau.

Kirjaa lukiessa ei tuntunut että sen taustalla olisi motiivi saada ihmiset lakkamaan syömästä lihaa. Se nyt vain on luonnollinen ajatus, joka tulee mieleen lukiessa. Hankala sanoa mikä olisi kirjan motiivi, tuntuu että se on läpileikkaus korelaisesta hulluudesta, uskomuksista ja avioliitoista - jotka varmasti käyvät läpi isoa muutosta uusien sukupolvien kautta.

Suositeltava kirja.


Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

Yksi näistä pienimmistä on kirja, joka antoi minulle vähiten. Sen roolihahmoissa ei tuntunut olevan mitään uutta: kapakoissa istuva pappi ja pääkaupungin hälinään kyllästynyt nuorinainen joka kaipaa hiljaisuutta. Ja totta kai lappalaiset ovat karskeja ja härskejä kyttääjiä, jotka paskan kuskaamisen ohessa vaan ehtivät eukkoja sänkyyn kaajettavaks!
Jopa minulle, joka aina tilaisuuden tullen tahdon arvostella lestadiolaisuutta, tuli mieleen, että eikös lestadiolaisuuden arvostelu ole jo mennyt pois muodista. Siirryttäsiinkö johonkin muodikkaampaan, vaikka helluntaiherätykseen tai jehoviin? Minua kiinnostaisi henkilökohtaisista syistä karismaattinen liike, torontolaisuus, joka villitsi helluntailaisia syntymäni aikoihin 90-luvulla. Siitä on hyvin vähän tietoa.

Ja jos kerran halutaan teemoittaa kirja lestadiolaisuuteen / uskontoon, voisko sitä uskontoa tuoda vähän lähemmäs kirjaa. Miksi kirjan avainasiaa pidettiin jatkuvasti kirjassa etäällä?

Kirjan miljööstä en myöskään löytänyt hirveästi hyvää - tokkopa kirjailijat itsekään tykkäsivät siitä? Tuppukylä, kaukana kaikesta, kaikki ovat kiinnostuneita kaikkien liikkeistä, kaikki puhuvat jotain selän takana kaikista. Ja tässä maaperässä tietysti vanhoillislestadiolaisella liikkeellä on rehevä maaperä johon istuttaa siementään, mihinkä ihmiset sieltä voisivat lähteä pakoonkaan.


Hanya Yanagihara: Pieni elämä 
Tämä oli huhtikuun helmi. Ai että. Pieni elämä tulee olemaan mun muistoissa pitkään. Itkin aivan käsittämättömän paljon tämän kirjan kanssa. Se osui minussa johonkin.

Pieni elämä kertoo neljästä ystävästä, jotka kirjan alussa ovat gollegen päättämisvaiheessa. Komeasta Williamista, joka haluaa näyttelijäksi. Kunnianhimoisesta JB:sta joka tahtoo taidemaalariksi, hiljaisesta Judesta joka valmistuu lakimieheksi - ja ehkä etäisimmäksi jäi Malcolm, josta tuli - en muista enää mitä Malcolmista tuli!

Olen salavihkaa lukenut muitten mielipiteitä ja kirja on kuulemma tiivistämisen tarpeessa ja liian raakaa tekstiä. En allekirjoita. Oli ihanaa, että kirja päästi lukijan niin lähelle. Tämä kirja tutustutti minut neljään ihanaan ihmiseen, joista tuli minulle läheisiä kuin ystävistä. Elin jokaisen matkassa mukana nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen, ja tunnistin omia ajatuksiani jokaisessa.

Tuntuu että kirja on, yrittämättä olla mitään. Se kertoo ystävysten tarinaa ja lukijana nautin siitä, että sain oivaltaa yhdessä henkilöitten kanssa. Nautin siitäkin, että Yanagihara oli luonut henkilönsä viimeistä piirtoa myöten, kertaakaan en huomannut epäjohdonmukaisuutta, vaan pikemminkin ällistyin siitä, miten hyvin kirjoittaja muisti ja tunsi ja loi hahmonsa. Esimerkkinä vaikkapa Williamin etäinen suhde vanhempiin ja sen vaikutukset aikuisuuteen.


Tässä kirjassa on niin paljon, ja se iskee salakavalasti. Rakastin Yanagiharan ajatusvirtamaista tyyliä kirjoittaa. Hän antaa tekstin tulla.

Jos kirjassa jokin teema on, se on vanhemmuus. Sitä käsitellään joka kantista - tuodaan ystävysten erilaiset lapsuudet esille, käydään läpi isäksi tuleminen, pojaksi tuleminen, ja lapsen menettäminen, vanhempien menettäminen. Tässä kirjassa menetetään paljon.
Isoin rooli tuntuu olevan vanhemmilla, jotka puuttuvat. Koska oma lapsuuteni oli juurikin tätä vanhempien puutetta, tuli kirjasta henkilökohtaisesti merkityksellinen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Vuoden 2017 luetut 1/4

Muitten kirjabloggareitten innoittamana teenpä itsekin ensimmäisen vuosineljänneksen kirjanlukusaldo-postauksen. Yhteensä tuli luettua aika kivasti: 21 kirjaa. Koska kieltäydyn vertaamasta itseäni muihin ihmisiin, vertaan itseeni: tulos on minulle erittäin hyvä! Näyttäisi että olen saanut lukuintoni nostatettua, sillä koko viime vuoden aikana luin vain 43 kirjaa, joka sekin on minulle paljon.

Kun katselee tänä vuonna lukemiani kirjoja, tuntuu että olen lukenut jo mahdottoman monta hyvää. Näistä kuitenkin erottuu viisi aivan mahtavan parasta. Nämä kaikki olivat niin minulle

Deborah Levy: Uiden kotiin
Kuuluisan englantilaisrunoilijan perheloma Ranskassa keskeytyy, kun huvilan uima-altaassa eräänä päivänä kelluu punatukkainen tyttö. Kukaan ei ymmärrä, miksi runoilijan vaimo kutsuu tytön perheen vieraaksi. Linnunluinen vieras änkyttää tarkkoja huomioita lomailijoista, eikä salaisuuksia voi pitää enää edes itseltään. Fabriikki kustannus

Selittämättömistä syistä hyvä kirja. Jotenkin uhkaava. Taiteellinenkin vaikka en sellaisesta normaalisti perusta, kun en taiteesta mitään ymmärräkään.

Blake Crouch: Pimeää ainetta
"Oletko tyytyväinen elämääsi?" ovat viimeiset sanat, jotka kvanttifyysikko Jason Dessen kuulee, ennen kuin naamioitunut sieppaaja kolkkaa hänet. Kun Jason tulee tajuihinsa, maailma tuntuu nyrjähtäneen sijoiltaan. Enää hän ei ole nukkavieru fysiikan professori vaan juhlittu nero, joka onnistui siinä missä luuseri-Jason epäonnistui. Paitsi että pian unelma osoittautuu painajaiseksi. Seuraa kiihkeä pakomatka rinnakkaistodellisuuden syövereihin, sinne missä odottaa Jason Dessenin pahin vihollinen.  WSOY
Yksinkertaisesti hyvä trilleri. Crouch osaa. Ei lisättävää.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Suolla surmattu tyttö. Mökkiinsä palanut mies. Metsä, joka hengittää.
Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen ja törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin – ja onko hän itse vaarassa? Metsän äiti on kertomus suvun painolastista, sovituksesta ja uhrista, joka on aina annettava. Atena
Muutkin kuin Mia Vänskä osaavat kirjoittaa kotimaista kauhua!

Hanna Hauru: Jääkansi

Jääkansi on 1950-luvun taitteeseen ajoittuva kertomus tytöstä, jonka elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottaa uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin, ja lopulta tyttö pakenee kotioloja pestautumalla työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta. Like
Minimalistisen mahtava!

Marisha Rasi-Koskinen: Vaalenpunainen meri
Vaaleanpunainen meri on kokoelma vangitsevia ja taianomaisia novelleja isistä ja heidän lapsistaan, rakkauden ja läheisyyden kaipuusta hajoavassa maailmassa. Entä sitten jos isää ei ole olemassa, ei edes sellaista sanaa.
WSOY
Tästä tuli kylmiä väreitä.


Sitten kuitenkaan aivan lähtemätöntä vaikutusta eivät tehneet nämä kirjat, vaikka aluksi luulin niin. Nämä ovat kaikki kauniita kirjoja, joita suosittelen kaikille.
 
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Helmi Kekkonen: Vieraat

Outoa viehätystä oli näissä kirjoissa, joita yhdisti se, että vastoin olettamuksiani antauduin tarinan valtaan tosi mielissäni. Jokainen näistä osasi hyvin kuljettaa tarinaa.
D.H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
Stephenie Meyer: Kemisti
Jessie Burton: Nukkekaappi
Nicci French: Ihon alla
Nämä varmaan unohtuvat pian. Muistojen kirjaa ja Kiintymyksiä yhdistää se, että molemmat olivat aika tunteita herättämättömiä kirjoja. Matilaisen ja Onkelin kirjat taas kertoivat raadollisesta maailmasta, johon Onkeli ei saanut minua eläytymään täysillä. Matilaisen kirjaan eläydyin, mutta kirja oli elossa vain lukuhetkensä, eikä mikään siinä jäänyt "vaivaamaan".
Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen
Petina Gappah: Muistojen kirja
Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Hasbún: Kiintymyksiä



Pieniä pettymyksiä olivat

Johathan Shaw: Narcisa (halusin niin tykätä tästä)
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja (kuten tästäkin)


Suuria pettymyksiä sen sijaan olivat nämä. Näissä ei oikein ollut mitään minulle. Mutta sinnillä mentiin loppuun asti.
Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Jari Tervo: Matriarkka

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (1969)

"Luulen, että kirjan huippukohdaksi tulee vanhan Edgar Derby-paran teloitus." minä sanoin. "Ironia on niin suuri. Kokonainen kaupunki palaa, ja tuhannet ja tuhannet ihmiset kuolevat. Ja sitten tämä yksi vaivainen amerikkalainen jalkaväen sotilas pidätetään raunioilla teekannun ottamisesta. Ja hänelle pidetään asianmukainen oikeudenkäynti ja teloitusryhmä ampuu hänet."
Voi Kurt. Voisinpa sanoa sulle, että - you nailed it! Onnistuit kaikessa mihin pyritkin. Tässä todella on sotakirja, jonka pääosassa ei nähtäisi johnwayneä. Heräsin myös ajattelemaan, miksi oikeastaan katsomme sotaelokuvia. Enkä vieläkään tiedä. Kuuluun siihen ihmistyyppiin, joka toivoo, että kaikki voitaisiin vaan olla ystävällisiä toisillemme.

Alle 200-sivuinen Teurastamo 5 kertoo sotavankina viruvasta amerikkalaisesta sotilaasta, Billy Pilgrimistä, joka selvisi Dresdenin pommituksesta vuonna 1945 - tai piti kertoa, mutta ei kerro, tai kertoo se mutta... Ei sittenkään. Oikeastaan Teurastamo 5 kertoo avaruusolioiden sieppaamasta, aikamatkustavasta Billy Pilgrimistä, joka tietää elämänsä tapahtumat alusta loppuun, ja on siitä syystä kummallisen rauhallinen ja eriskummallisen tunteeton, sillä hän tietää ettei kukaan koskaan kuole, kaikki elävät aina, ovat olemassa aina. Billy matkaa kirjan läpi matkaten ajassa eteen ja taakse, vieraillen välillä avaruusolentojen luona Trafalmadoressa, jotka ovat enemmän Billyn kaltaisia kuin Maan asukkaat. Sillä Billy on hidasjärkisen oloinen Maassa, mutta ymmärtää filosofisena miehenä trafalmadorelaisia. Billy ei kysele, vaan ottaa asiat kuten ne tulevat.
Billy muistuttaa hahmona Forrest Gumpia - erotuksena, että tästä tarinasta puuttuu kyyneleet. Billy väistelee onnekkaasti maailmansodan maamiinoja samalla kun muut aseveljet kaatuvat ympärillä. Samanmoisen onnenpotkun kautta hän solmii sodan jälkeen mukavan avioliiton, rikkaan suvun naisen kanssa, ja päätyy tahkomaan rahaa optikkona.
Ymmärrän, ettei kirja olisi Teurastamo 5 jos se olisi yhtään erilainen, mutta tunteen puuttuminen johti siihen, että kirjasta tuli varsin pitkästyttävää luettavaa, lopulta. Kirjan johdanto puolestaan oli kuin eri kirjasta, ja nautin sen lukemisesta. Ilman johdantoa kirja tosiaan olisi ollut vieläkin kaottisempi, koska en olisi saanut minkäänlaista selitystä sille, miksi se oli niin kaoottinen. En olisi ymmärtänyt mistä lasten ristiretki oikein kertoo.
Haluan antaa kirjalle kolme tähteä. Yhden siitä, että Vonnegut todella selvisi Dresdenin pommituksesta, siinä missä kymmenettuhannet muut eivät. Yhden siitä, että kirjassa onnistutaan vittuilemaan niin taitavasti rivien välistä kaikkia sotaa ihannoivia tahoja kohtaan. Ja yhden tästä alla olevasta kohtauksesta, joka oli kirjan johdannossa.
Päällimmäisenä jäi mieleen tämä, ja se, että sota tekee hulluksi. Jotkin kirjan kuvaamat kohtaukset ovat niin raadollisia että kirjan päähenkilön tunne-elämä on syystäkin lakkautettu, on pakko jos aikoo kokea sen ja jatkaa jotenkuten elämäänsä. Oikeastaan arvostus tätä kirjaa kohtaa nousee koko ajan.

Te olitte pelkkiä lapsia silloin" hän sanoi.
"Mitä?" minä sanoin.
"Te olitte pelkkiä lapsia sodassa - sellaisia kuin nuo tuolla yläkerrassa".
Nyökkäsin että tämä oli totta. Me tosiaan olimme olleet tyhmiä ja kokemattomia sodassa, lapsuutemme lopulla.
"Mutta et sinä siitä kylläkään sillä tavoin aio kirjoittaa."
Tämä ei ollut kysymys. Se oli syytös.
"En - en tiedä", minä sanoin.
"Mutta minä tiedän", hän sanoi. "Sinä uskottelet että te olitte miehiä ettekä lapsia ja elokuvassa sinua näyttelee Frank Sinatra ja John Wayne tai joku muu noista komeista, sotaintoisista, saastaisista vanhoista miehistä. Ja sota näyttää olevan niin suurenmoista, joten me saamme niitä paljon lisää. Ja niissä sotivat lapset, sellaiset kuin nuo tuolla yläkerrassa."

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen (2017)

Mitä siitä tulee, jos sallitaan yhdessä asiassa otettavan laki omiin käsiin? Kohta sama käytäntö leviää kaikkeen muuhunkin, ja vaikea on silloin vetää rajaa lain ja laittomuuden välille.

Pekka Matilaisen omakohtainen dekkarityylinen romaani 60-70 -lukujen Helsingin alamaailmasta tuo pääkaupungit kadut eläviksi. Erityisesti  juuri alamaailman kadut, joissa kokoontuvat iltaisin pimeän viinan myyjät, juopot ja huorat. Viinaa kiskotaan aamusta iltaan. Töissä käydään satamalla. Nukutaan milloin missäkin. Välillä ollaan vankilassa.
Kirjan alkaa, kun mies herää tiputuksessa. Hän on juuri päässyt vankilasta istumasta jostain pikkurikoksesta (en muista mistä rikoksesta, enkä miehen nimeä ja voi olla ettei niitä kirjassa edes mainita) Itse asiassa mies on istunut linnassa jo muutamaan otteeseen. Rikoskierre on alkanut lapsuudessa kun on tullut tutustuttua samalla kadulla asuviin vääriin tyyppeihin. Äidistä ei mainita juuri sanallakaan, ja isä on tullut sodasta ankarana ja kolhittuna, pysyen aina etäisenä.
Viina on aina maistunut miehelle. Mitäpä muutakaan sitä elämällään olisi tehnyt? Koulut jäi kesken. Naissuhteista on ollut hankala pitää kiinni vankilasta käsin. Mielessä on kuitenkin erityisesti Helena, entinen tyttöystävä, nuori tyttö jota mies on koko vankila-aikansa ajatellut. Kun hän kuulee Helenan raiskauksesta, mies saa tehtävän. Kännääminen saa jäädä, kun hän alkaa ratkoa Helenan raiskausta. Tyypit on löydettävä ja heitä on rangaistava. Pian kannoilla ovat kuitenkin myös poliisit.
Mies löytää itsensä ratkomasta raiskaustapausta, oman käden oikeutta käyttäen. Pikkurikollisena hän tietää oikeat tyypit, osaa kysyä oikeat kysymykset. Juoda ehtii myöhemminkin - rikos on selvitettävä nyt.
Matilaisen kirjan parasta antia on sen todennäköisyys. En alkanut selvittämään, ovatko kaikki kirjassa mainitut kadut ja baarit oikeasti olleet olemassa, mutta sain ainakin käsityksen, että näin on ollut. Pienet yksityiskohdat (vaikka välillä tuntuu, että niitä on liikaakin, kun jokainen kadunnimi ja kuppila ja julkinen rakennus pitää mainita) tekevät kirjasta hyvin elävän. Voin kuvitella että sen ajan Helsingissä asunut saa kirjasta paljon enemmän.
Aikansa kuvaus tuntuu onnistuneelta. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun luin, että tuohon aikaan homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia. Alkoholilaki on vähän erilainen. Viinaa ostettiin viinakortilla: Ilmankos trokareita oli kadunkulmat pullollaan. Tämmöiset pienet faktat ja niiden auki selittäminen tekivät kirjasta kiinnostavan.
Mies ei päähenkilönä ole samaistuttava tai edes sellainen johon haluaisi samaistua. Mies on toteava ja harvasanainen. Ei mikään vuoden poikaystävä. Ei sellainen johon haluaisi oikeassa elämässään tutustua. Mies ei itse tunnu kantavan kirjaa, eikä välttämättä edes sen tapahtumat, mutta kirjan kieli ja tuon ajan Helsinki vei mennessään. Olin myös vähän pettynyt, kun itse Helena ei missään vaiheessa kirjaa päässyt näyttämölle. Hän oli vain miehen mielessä.
Dekkarien ystävät - älkää epäröikö tarttua tähän, kuten minä epäröin. Kirjan kansi ei suoraa sanoen ole mielestäni kauhean houkutteleva. Ei ole takakannen tekstikään. Siksi jäi melkein lukematta.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Deborah Levy: Uiden kotiin (2016)

Hetket Kitty Finchin kanssa olivat olleet nautintoa ja kipua, järkyttävä koe, mutta ennen kaikkea ne olivat olleet virhe. Mies pyysi tätä jälleen olemaan kiltti, niin kovin kiltti, ja ajamaan hänet turvallisesti kotiin vaimon ja tyttären luo.
"Niin", tämä sanoi, "Elämä on elämisen arvoista vain, koska toivomme, että se muuttuu paremmaksi ja pääsemme kaikki turvallisesti kotiin."
Uiden kotiin toi mieleeni lainauksen, jonka joskus luin Pinterestissä: "Everyone who is in your life is meant to be a part of that journey, but not all of them are meant to stay." Muistan pohdiskelleeni sitä pitkään ja saaneeni siitä jonkinlaisen mielenrauhan. Menneet ihmissuhteet ovat tärkeitä siinä missä tämänhetkiset - eikä teitten eroaminen välttämättä kerro kenenkään epäonnistumisesta. Ymmärrän saaneeni useita opetuksia elämässäni käyneiltä ihmisiltä, ja jatkuvasti opin lisää.
Tässä kauniin magentan sävyisen kannen saaneessa kirjassa on tyttö, joka löytyy alastomana Ranskassa lomaa viettävän perheen uima-altaasta. Takakantta lukiessa sain vähän väärän käsityksen tapahtumien kulusta. Sanotaan, että "runoilijan vaimo kutsuu tytön perheen vieraaksi", mutta eihän vaimo tytön perhettä sinne kutsu, vain tytön itsensä.
Tyttö on melkoinen. Kirkkaan punainen tukka, langanlaiha, tärisevä, änkyttävä ja kertoo olevansa kasvitieteilijä. Tyttö on kummallinen, salaperäinen, alaston, vangitseva ja voimakas, ja sopii oudon perhefarssin keskelle tasapainoa järkyttämään.

Kirjassa kaikki on harkittua, mutta ei välttämättä olennaista. Englantilaisperhe koostuu runoilija-miehestä, sotakirjeenvaihtaja-vaimosta ja murrosikäisestä Nina-tyttärestä. Kieli on herkkää, vähäeleisellä tavalla, ei mitenkään herkkiä sanoja suoltaen. Ammatit oli totta kai valittu harkiten, samoin tyttären ikä, ja ne kertoivat hahmojen luonteista.
Kirjan juoni on vaikeasti selitettävissä, eikä sitä oikein voi avata paljastamatta kirjasta olennaisia asioita. Hohto perustuu salaperäiseen tyttöön, jonka lukija joko kokee kiehtovana tai sitten ei - ja siinä tapauksessa hohto on menetetty. Minuun erityisesti teki vaikutuksen runoilijamiehen ja tytön kommunikointi. Tyttö oli pelottava, silti ujo ja hymyilevä. Kaiken nähnyt ja kuitenkin tabula rasa.
Kuten monesti, en osaa nytkään selittää mistä salaisista ainesosista syntyi se tunne joka sain mut rakastumaan. Ehkä se oli kirjan absurdius. Jokin ei ole kohdallaan. Eletään Twin Peaks-henkisessä, kummallisessa tarinassa, taide-elämyksessä, jota saa kyllä yrittää tulkita - mutta nauttii siitä ilmankin. Selvää on vain se, että jokin tulee menemään pieleen.
Erityiskiitos Pienen kirjaston Katrille, joka suositteli kirjaa blogissaan. En olisi muuten tätä lukenut. Olisin varmaan lukenut kirjan jo aiemmin, mutta kirjastooni kirja tuli lainattavaksi vasta viime kuussa.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ny ssaa suositella!

Helmet-lukuhaaste sujuu aikataulun mukaan (ja pah, mulla ole mitään aikatauluja) ja luettuja kirjoja on sinne kertynyt jo 12 kappaletta. Listaa selatessa huomaa, että siellä on muutama vähän kinkkinen kohta. Olisko blogiyhteisöstä apua? Nyt saa vinkata sielunsa kyllyydestä!
 

Tuleeko mieleen kirja, joka on 

  • Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
Tulisko käännöskirjojen joukosta joku mieleen? Nyt on tullut kovasti luettua kotimasta, tekisi mieleni seikkailla muissa maissa.


  • Suomalainen klassikkokirja
Olen kaikkea muuta kuin klassikkohamstari. Kotimaiset klassikot ovat vielä lukemattomampia kuin vaikkapa amerikkalaiset. Kovin pidin Aino Kallaksesta, ja Juhani Ahosta en juuri lainkaan. Tykkäsin myös Jäniksen vuosi -elokuvasta mutta en usko jaksavan lukea vastaavaa kirjana. Iltasanomien "Nämä kotimaiset on luettava" -testissä sain huikeat 6/44 raksittua. Onko sulla jokin tietty suosikki kotimaisten klassikoiden suhteen? Ja miten klassikko määritellään? Onko vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus klassikko? Miksi ei olisi?


  • Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
Politiikka on kiinnostavuuslistan pahnanpohjimmainen. Suosittelisitko kirjaa joka ei kerro politiikasta? Ehkä ennemmin poliitikosta. Suunnittelen tähän kohtaan lukevani Jani Toivosen Musta tulee isona valkoinen, koska se on ainoa tähän sopiva kirja jonka tiedän olevan olemassa. Ja Omppu sitä suosittelee. Niin siks.


  • Kirja on inspiroinut muuta taidetta
Lyö ihan tyhjää.


  • Sankaritarina
Edelleen tyhjää.

  • Kirja kertoo Intiasta
Tyhjää, tyhjää. Tietysti voin hakea kirjoja aihesanalla Intia, mutta tulisko jotain erityisen hyvää mieleen?


  • Elämäkerta tai muistelmateos
En oikein ole elämäkertakirjojen lukija. Kukahan olisi kiva? Kiinnostava? 

  • Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Ja kuka olisi näin tuottelias? 


  • Kirjassa mennään naimisiin
Hm. ?

  • Ikääntymisestä kertova kirja
Tässä on hyvä aihe. Vinkkejä, vinkkejä antakaapa tulla!
 
  • Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Ja eipäs tule tähänkään hätään ketään mieleen. Ja hei, se yhdenpäivänromaani vielä. En nyt muista olenko lukenut eläissäni yhtä ainoaa yhdenpäivänromaania. Piti muuten ihan googlettaa, mikä se on.
 


Blake Crouch: Pimeää ainetta (2017)

Se nuoruudessa on hienoa.
Silloin kaikkeen ulottuu painottomuuden tunne, koska ihminen ei ole vielä tehnyt kohtalokkaita valintoja, sitoutunut millekään tielle, vaan edessä haarautuva tie tarjoaa rajattomat mahdollisuudet.

Kirja lähtee liikkeelle nelikymppisen avioparin Jasonin ja Danielan yhteisestä illasta, joka koostuu ruuanlaitosta ja muutamasta lasista viiniä. Teini-ikäinen poika istuu omissa oloissaan piirtelemässä. Rakkaus parin välillä tuntuu olevan aitoa, vuosien yhteen liimaamaa. Jason kertoo saaneensa ystävältään kutsun mennä kantabaariin juhlimaan suuren tiedepalkinnon saamista, Daniela kehottaa miestään menemään yksille.
Jason on lahjakas kvanttifyysikko, joka olisi saanut Pavia-palkinnon todennäköisesti leikiten - hän ei voi vastustaa juomaa kohottaessaan ajatusta, että palkinto olisi oikeastaan kuulunut hänelle. Tekikö hän oikein jättäessään tieteentutkinnan taka-alalle ja laittaessaan perheen ykkössijalle? Entä onko Daniela onnellinen saavuttaessaan keskinkertaista menestystä taidemaalarina, kun olisi oikeastaan voinut nousta erittäinkin menestyksekkääksi taidegalleristiksi.
Toki näitäkin kysymyksiä kirjassa pohditaan, mutta yksin niiden varaan ei ole elämystä rakennettu - ja siitä olin erityisen mielissään. Kirja muuttuu tavanomaisen alun jälkeen scifitrilleriksi jossa temppuillaan valinnoilla, ulottuvuuksilla ja mielenterveydellä.
Blake Crouchilla on ihaltava taito viedä mennessään. Tämänkin herkun luin päivässä, vaikka kirjassa on neljäsataa sivua. Kyse ei niinkään ollut siitä, että pitäisi saada tietää, kuinka käy, vaan teksti vaan sujui, eikä taukoja lukemisessa juuri tarvittu. Tykkäsin Wayward Pines sarjan osasta Viimeinen kaupunki, jonka vahingossa lainasin tietämättä että se oli viimeinen osa, ja siitä harmistuneena olen jättänyt kaksi aiempaa lukematta. Tältä olin osannut odottaa paljon ja kirja oli just niin hyvä, kuin olin ajatellutkin sen olevan. Näitä lisää!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Jonathan Shaw: Narcisa - tuhkien madonna (2017)

En ole halunnut pelottaa ihmisiä luotani, mutta jokin minussa on aina saanut heidät kavahtamaan. Lapsena halusin olla kuten muutkin ja yritin kovasti kuulua joukkoon, mutta muut näkivät aina lävitseni. Se on aaveen luonto. Jos hymyilin, ihmiset kokeilivat, onko heidän lompakkonsa tallella. Nykyään tiedän, että niin on parempi. Se pitää rotat loitolla.

Brasilia. Nelikymppinen mies nimeltä Ignacio, katujen kasvatti, cigano, mustalainen, palaa vankilasta vapauduttaan takaisin Rio de Janeiroon suurkaupunkiin, muuttaa tädiltään perimään asuntoon. Alku on hankala, kun on ollut niin pitkään poissa, mutta rakkaus Rioon on säilynyt. Eikä kaupunki ole muuttunut. Edelleen huorat parveilevat kadulla, lähiöt ovat pulloon köyhiä kerjäläisiä. Turismi ei ole vaurastuttanut monenkirjavaa maata, jolla on värikäs historia, jossa moni kansalaisuus on sulautunut yhteen.

Liki seitsemänsadan sivun matka Brasiliaan keskittyy kuitenkin Ignacion ja 17-vuotiaan crack-huora Narcisan rakkaustarinaan. Rääväsuinen Narcisa kauhistuttaa ja viehättää Ignaciota. Tyttö osaa pyörittää Ignacio-parkaa pikkurillinsä ympärillä, ja hyväksikäyttää miehen tunteita ja rahapussia. Mies kerta toisensa jälkeen yrittää ymmärtää. Eihän hän aivan puhtoinen ole mieleltään itsekään, ja jotain hän aina tahtoo Narcisalta vastapalveluksena.

Alkaa loputtomalta tuntuva karuselli, jonka ymmärtää varmasti addiktin läheinen minua paremmin. Minua alkoi jossain vaiheessa ottaa päähän, kun Ignacio jatkuvasti vannoi: "tämä on nyt sitten viimeinen kerta" ja "nyt heitän sen huoran pihalle" mutta kerta toisensa jälkeen Ignacio avaa Narcisalle ovensa ja ostaa tälle huumeita - siinä mielessä kirja on tietysti todentuntuinen. Olin odottanut Narcisan tuloa kirjaan isoin odotuksin ja oli pieni pettymys, kun nainen ei ollutkaan niin viehättävä - minun mielestä.

Pohdiskelin useaan otteeseen, onko Ignacio kenties hieman typerä, kun antaa naisen, jonka vetovoimaa en itse tunne rivien välistä, pompottaa itseään, vaikka nainen on selvästi kykenemätön rakastamaan, enkä ymmärrä saako Ignacio naiselta mitään muuta kuin seksiä. Lopultahan mies on yhtä koukussa Narcisaan kuin Narcisa crackiin.

On paljon ihmisiä, joilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia, kuin minulla on ollut, ja lukiessani tunsin pienen syyllisyydenpiston, kun olen niin etuoikeutettu. Todellisuuteenhan tämäkin kirja pohjasi. Jotkut ovat pienestä pitäen eläneet huumeita käyttäen, nähneet ja kokeneet väkivaltaa. Kun hyvään elämään olisi mahdollisuus, se ei tunnu kuuluvan heille. Se on vierasta. Kun on oltu välinpitämättömiä, vapaita, vastuuntunnottomia, on koukututtu jollain tapaa siihen elämäntyyliin.

Kirja ei ollut huono, mutta se ei tuntunut olevan "minun kirjani". Itse asiassa koin tämän aika uskottavana lukukokemuksena ja sain yhtä kaikki paljon uutta tietoa. Varoitan kuitenkin, että kirjan lukijalle voi tulla ajoittain epämukava olo. Erittäin epämukava, johtuen raiskauten ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kuvailusta.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö (2016)

Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhuu.
Neljä täydellisen kaunista tytärtä.
Neljä tytärtä, jotka pääsisivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaisiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa.

Hyvätuloisessa perheessä on neljä tytärtä. Alma, Anni, Ada ja Aliisa. Neljä ihan erilaista tyttöä ja välittävät vanhemmat. Eletään niin kutsuttua amerikkaista unelmaa. Lapsia kannustetaan harrastuksiin ja vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun tytöt ovat niin fiksuja, kympin tyttöjä. 
Perhe pakkaa kamansa ja lähtee viettämään kesälomaa idylliselle saarelle. Vanhin tytär Aliisa on kohta viidentoista ja fanittaa Kurt Cobainia, joka on juuri kuollut. Murrosiän kynnyksellä Aliisa alkaa käydä kärttyisäksi, eristäytyneeksi. Perhe alkaa huolestua.
Perhe on silti vielä ulkoa katsoen normaali. Mutta kulissin takana on salaisuuksia, kuten missä tahansa perheessä. Jokaisella tytöllä on kipupisteensä. Kuoreen tulee ennen pitkää säröjä.

***

Kääntelin kirjan sivuja rauhassa. Hengitin. Kirjalla ei ollut kiire, joten miksi minullakaan olisi ollut. Viihdyin niin hyvin tekstin ääressä. Sen tunnelmassa oli paljon samaa kuin eräässä lempparissani, Cunninghamin Koti maailman laidalla - kirjassa. Ehkä jopa jotain samaa kuin elokuvassa American beauty.

Kirja pyllistää hienostelulle ja käyttäytymiskaavoille ja on valinnut osuvasti puhujakseen nuoren tytön, yhden kerrallaan. Kukapa muu osaisi olla yhtä anarkistinen ajatuksissaan, ehdoton teoissaan. Mustavalkoinen, tunteellinen.

Kirja tuo mieleeni keskustelun, jonka kävin vastikään erään 73-vuotiaan naisen kanssa. Hän sanoi: Olen kiitollinen siitä, että lapsistani kasvoi kunnon ihmisiä, vaikka lähtökohdat eivät olleet kaikkein suotuisimmat. Kysyin, voiko lopputulokseen edes vaikuttaa niin paljon kuin luullaan? Me ollaan niin erilaisia jo syntyessämme, ja myöhemmin meistä tulee kaiken summa. Eikä kukaan tiedä mikä on oikea annos mitäkin, ja mikä tekee meistä sen mitä tulemme olemaan, kun joillekin jokin on hyväksi ja toisille sama pahaksi. Samat vanhemmat kasvattavat lapsensa eri tavoin - jokaisen lähtökohta ja tarpeet ovat erit.

Maailman kaunein tyttö toi tämän mieleen, koska perheen vanhemmat kokevat kasvattavansa hyvin. He yrittävät paljon - mutta yrittävätkö liikaa? Ovat kiinnostuneita lastensa ajatuksista ja tunteista - mutta tuppautuvatko? Huomioivat kaikkia tyttöjään tasapuolisesti - mutta onko edes mahdollista huomoida kaikki tasapuolisesti? Totta kai vanhemmilla on suosikkeja. Tässäkin tapauksessa yksi tyttäristä on kauniimpi, ehkä rakkaampi kuin muut. Ehkä perheen ilmapiiri oli kulissinomainen, kylmä ja kalsea, huomionosoitukset eivät olleet tarpeeksi aitoja, eikä niistä välittynyt välittäminen. Ehkä vanhempia ei voi syyttää, jos lapsesta ei tule "kunnollista".

Kirjassa vaikutuksen teki nuoruuden kuvaus. Siitä löysin itseni. Hukassa, muodostumassa, keräämässä kokemuksia, tekemässä tyhmyyksiä, ollen paita ja peppu parhaan ystävän kanssa, niin läheinen kuin läheinen vain voi olla. Olen haavoittanut itseäni ihmissuhteissa - ja juuri niin sen pitääkin mennä!

Maailman kaunein tyttö on kirja, jota en olisi tullut lukeneeksi ilman kirjablogeja, ja niissä käytyä keskustelua. Kiitos kirjabloggaajat. <3 Jassu antoi kirjalle viisi tähteä. Mai koki kirjan vievän raskaisiin vesiin, koki tuskan ja surun. Annikan sydämeen kirja sulahti sinne sopien.

Huomaan toivovani, että kirja olisi ollut olemassa jo kymmenen vuotta sitten, olisin lukenut sen eri mielellä kuusitoistavuotiaana, saanut siitä enemmän. Sen herättämät tunteet olisivat olleet niitä joita käsittelin silloin. Uskallan silti suositella tätä jokaiselle tytölle, nuorelle ja vanhalle.