sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta (2016)

Rivi dominopalikoita, kieppuvia lautasia kepin nenässä, korttitalo. Kuluneita vertauskuvia riittää. Isä Bernard oli tajunnut sen, mitä olin tiennyt Äikästä jo pitkään - että jos yksikin kohta pettäisi, jos yksikin rituaali jäisi väliin tai tavanmukaisia menoja joskus käytännön syistä lyhennettäisiin, hänen uskonsa romahtaisi ja menisi pirstaleiksi.

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Hylätty ranta ei ole vain hyvä, se on suurenmoinen, sanoo ihailemani Stephen King. Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Hylätty ranta on ihmeellinen, ytimiään myöten kylmäävä ja runollinen. Siis ehkä niin on, kun niin sanotaan. Aloitan siis lukemisen hyytävää kauhua janoten.

Mutta ajatus karkaa tuon tuostakin. Andrew Michael Hurleyn maailmaan tuntuu olevan hirvittävän hankala päästä sisälle. Valittavasti ajatukseni kirjan luettua oli, että tässäkös tämä nyt sitten oli, ei tämän kummempaa, shokeeraavampaa. Voi kai sanoa, että jäin kylmäksi. Ainakaan edellä mainittuihin tunteisiin en päässyt kosketukseen, mutta sain jotain muuta.

Hylätty ranta yllättää katolilaisuudellaan. Sitä en kokenut mitenkään häiriöksi. Se jos mikä sopii hyytävän kauhujännärin teemaksi. Teemoissa ei muutenkaan ollut vikaa, ne loi loistavan maaperän. Hylätty ranta kertoo suljetusti elävästä, (tai voi kai sanoa että omassa kuplassaan elävästä,) pienestä uskonnollisesta yhteisöstä, johon kuuluvat Äikkä ja Taato, heidän kaksi nuorta poikaa Andrew ja "Tonto", herra ja rouva Belberboss, neiti Bunce ja miehensä David. Yhteisön pitkäaikainen pappi, isä Wilfred on vastikään kuollut ja seurakuntaan on astellut uusi ja nuorehko pappi, isä Bernard.

Kuten joka vuosi, yhteisö lähtee matkalle pääsiäisen aikaan hylätyn rannan lähimaastoon, Loneyhin. Kitkaa alkaa syntyä, kun matka ei suju kuten Äikkä tahtoisi. Isä Bernard ei olekaan sellainen katolisen kurin ja järjestyksen mies kuin isä Wilfred oli ollut. Äikälle usko on rituaalien suorittamista, vain siten hän uskoo pääsevänsä taivaaseen ja kurinalaisella sääntöjen noudattamisella myös hänen pienellä pojallaan Andrewillä on mahdollisuus parantua mykkyydestään. Äikkä vastaan isä Bernard on kirjan kiinnostavinta antia ja dialogia.

Pitkään kirjan luku sujuukin, mutta loppukohtaus ja sen paljastukset, ja ylimääräiset henkilöt hämmentävät. Mielenkiintoa kirja pitää koko ajan yllä, siinä on tiettyä maagisuutta. Kirjan lopun pitäisi nostaa karvat viimeistään pystyyn, ja ehkä aistinkin pientä sähköisyyttä ilmassa. Olin kuitenkin jo arvannut lopun etukäteen, ja se latisti tunnelmaa. Kirja ei tuntunut antavan minulle ajatusmaailmaan uutta, ja se pysyi etäisenä, muuttuen yhä etäisemmäksi, kun ymmärsin etten koskaan pääse siitä perille. Kirjasta tuntuu puuttuvan punainen lanka, tai ainakin niitä on useampia. Miten Andrewn kohtalo lopulta liittyy Äikän uskoon? Hurleyn kirjoitustapa tuntuu kylmältä, toteamuksilta, mutta osuvia pohdintoja uskosta riittää.

Pidin kirjan keskiössä olevasta pojasta, lempinimellä kulkevasta "Tontosta", ja isä Bernardia suorastaan janosin näyttämölle. Aina kun hän puuttui, puuttui kohtauksistakin jotain - viisautta kenties. Ehkä isä Bernard olisi sellainen pappi, joka saisi minutkin käymään kirkossa.

Arvio:  ★★★

Sivuja: 427
Kustantaja: WSOY

lauantai 14. lokakuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2016)

Ainoat repliikit liittyivät asioiden ojentamiseen ja kiittämiseen, ja Lewisin teki mieli nauraa, sillä hän kaipasi vankilaruokailun valtavaa meteliä: nuo ateriat eivät olleet hirveästi eronneet kouluruokailuista, ja ne olivat olleet rentouttavia, mutta tämä oli ainoastaan itsetietoista ja kireää, ja kaikkea sitä, mitä Lewis oli kodissaan aina inhonnut. Hän ajatteli, että henkilössä joka oli mieluummin Brixtonin vankilassa kuin omassa kodissaan täytyy olla jokin todella pahasti vialla.

Kotiinpaluu on yksi tämän vuoden parhaita lukemiani. En tosin uskonut kirjaan heti. En usko useinkaan, jos kirjasta kerrotaan het takasivulla ylisanojen kuorruttamana, että riipaiseva ja uhkaa huokuva menestysesikoinen. Olin skeptinen. Kirja tuntuikin pitkään tasaisen hyvältä, korrektilta, laadukkaalta, vakavalta ja vakavasti otettavalta, hyvältä kirjalta. Harkitut sanat etäännyttivät tapahtumista, kaikki oli niin paikallaan ja täydellistä ja aloin jo toivoa, että kertojaan tulisi säröä, tarinaan tulisi vinksahtuneisuutta. Kirja henki samaa laatua kuin Emma Clinen Tytöt, samaa oli myös kertojan surumielisyys ja 60-70 -lukujen henki. En uskonut, että tulisin lopulta rakastumaan tähän kuten Clineen. Lopussa tuntui, että pakahdun kaikkiin niihin tunteisiin joita kirja  herättää! Riemu ja toivo jäivät päällimäisiksi.

Lopetus lämmitti kaiken. Pussailin kirjan kanttakin. Olin helpottunut ja onnellinen. Nämä potkitut sielut, joiden elämää olin vuosia seurannut ja jotka olivat tulleet lähelle kuin seinään kasvanut muratti saivat vihdoin ravinteita. Totuus tuli julki ja oli hellän syleilyn aika.

Kirjassa parasta on Lewis, jonka elämästä kirja kertookin, aina lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Lewis, joka on ensin äitinsä silmäterä. Lewis, joka kokee elämässään käänteen, joka muuttaa pojan persoonallisuutta ja tekee isänsä silmissä täyskäännöksen. Lewis, joka ei koskaan saavuta etäistä isäänsä. Lewis, joka kulkee maailmaa halki surua kantaen, muiden murheen kyllästämien keskellä, mutta pysyy silti kirkkaana ja valoisana, pitää silmänsä auki, pysyy jollain tapaa rikkoutumattomana kaikessa rikkinäisyydessäänkin.
Jokainen on omassa vankilassaan. Brixtonin vankilassa istunut Lewis vapautuu kirjan alussa, heti ei kerrota miksi hän istunut. Kohta jo kirja palaa Lewisin lapsuuteen ja punoo koko elämän auki. Ja kun Lewis alkaa kirjan myötä kasvaa ja tulla tutummaksi, on häneen henkilönä hankalaa olla samaistumatta, tai rakastumatta. Lewis istuu kotonaan vankilassa, jonka perhe on luonut salaisuuksilla ja välttelyllä, eikä koskaan onnistu samaistumaan isänsä maailmaan, jossa tärkeintä on ulkokultaisuus. Poika yrittää löytää jotain rehellistä epärehellisestä yhteisöstä, jotain mikä on oikein. Ja vihaa itseään, koska ei pysty olemaan mitä vaadittaisiin, eikä ole henkilöä jolle purkaa lapsuudessa koettua traumaa, kaiken käännettä. Isä odottaa, että pojan kotiinpaluu on kuin tuhlaajapojan paluu, mutta se jonka pitää oppia jotain, ei olekaan Lewis vaan ihmiset ympärillä.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 355
Kustantaja: Otava

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depresssiopäiväkirjat (2017)

Tyhjän naurajat ja valittajat ovat huonoja ihmisiä, ja kaikki on tyhjän valittamista, ellei ole kuolemaisillaan. Ja vaikka olisikin, pitäisi silti jaksaa tehdä töitä kuolinvuoteeltaan, leipoa pikkuleivät omiin hautajaisiinsa, tilata kukkalaite ja valita hautakivi ja arkku ja pääruoka. Pitäisi itse ajaa haja-asutusalueelta lähimpään sairaalaan, kun saa sydänkohtauksen tai aistii aivoinfarktin oireet.

Anni Saastamoisen ihana esikoiskirja Depressiopäiväkirjat on vapauttava lukukokemus - tai ainakin mieleni oli kevyt ja vapaa lukemisen jälkeen. Ehkä monen muun tavoin (?) pelkäsin aloittamista, sillä entä jos kirja ajaa masentuneen mieleni vielä syvemmälle suohon kuin se on jo ennestään? Mutta jotenkin minulla onnistui olemaan hauskaa kirjan kanssa, joka kai oli tarkoituskin. Riemastuttavaksi masennuskirjaksihan tätä on tituleerattu!

Depressiopäiväkirjat kertoo Annin omasta masennuksesta. Siitä kun se alkaa, vaikka ei osaa kertoa mistä se sai alkunsa. Miten se vaatii itsensä avaamista ihan kokonaan, vaikka sinne ei osaa tai tahdo sukeltaa. Ja jotta paranisi, pitää pystyä kuitenkin itse kokoamaan perseensä ylös sohvalta ja kävellä terveempää itseään vastaan. Anni näyttää käytännön dialogien kautta, miten muut ihmiset, ne eheät ihmiset, eivät pysty ihan täysin koskaan ymmärtämään masentunutta, ainakaan jos masentuneella on kiva työ ja kiva mies ja menee mukavasti elämässä. Anni selittää masennusta kuten se hänen elämässään näkyy, väsymisenä, itsesyytöksinä ja pelkoina. Ja eipä ole parantuminen helppoa, vaikka apua on tarjolla. Entä kun esimerkiksi terapeutin kanssa ei kemiat kohtaa? Jos nyt terapeuttia koskaan saa, kun sille pitäisi uskaltaa puhelimella soittaa.

Kun edelliset sukupolvet ovat selviytyneet sodasta ja sen aiheuttamista traumoista, meillä ei ole oikeutta olla henkisesti haavoilla. Koulukiusatut, hakatut, haukutut ja rakkaudetta jätetyt, kaikkien kuuluisi kantaa taakkansa ja hymyillä tervehtiessä, kuten kunnon ihmisen. Kuolemat keskenmenot, pahoinpitelyt, autokolarit, konkurssit - ne pitäisi kantaa selkä suorana, vaikka välilevyt painuisivat kasaan. Pitää olla sisukas  ja pärjätä.
Kirjassa on muutama kohta jotka tulen muistamaan varmasti pitempään. Luku Ei meillä päin on kokonaisuudessaan yksi niistä. Se on osuva selotus siitä, miten meillä päin ei kertakaikkiaan osata kohdata tai hyväksyä masennusta ja kun masentuminen vieläkin nähdään yksilön heikkoutena eikä vanhoja juttuja saisi alkaa kaivamaan, vaan pärjätä menemään eteenpäin, reippaasti lapsesta asti. Anni tuntee itsensä oman elämänsä huijariksi, teeskentelijäksi, ja siihen tunteeseen samaistuin.

On mahdollisuus, että tästä tulee mulle tosi rakas kirja, johon vielä palaan. Ainakin aion suositella tätä tuttavilleni. Joitain voi ärsyttää Annin CAPSLOCK, mutta minä en kokenut sitä rasittavana. Kirjasta voisi olla ihan mahdottoman paljon sanottavaa, mutta en halua sanoa liikaa, lukekaa itse. Tämä sopii kaikille, ja kirja olisi tärkeä lukea myös niiden, joille aihe ei ole omakohtainen.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 157
Kustantaja: Kosmos

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Amity Gaige: Schroder (2014)

Haluaisinko, että hän kertoo, kuka hän oikeasti on ja miksi hän valehteli minulle? Haluaisin. Mutta ennen kaikkea haluaisin tietää kaiken siitä ajasta, jonka olin erossa tyttärestäni. Kaiken. Haluaisin tietää, missä hän kulki, millainen sää silloin oli, oliko hänellä hauskaa vai ei. Harjasiko hän hampaansa. Sattuiko häneen. Itkikö hän.
Schroderin kanssa kului lauantaipäiväni. Kirjalle valittu tummasävyinen periamerikkalainen kansikuva veti huomion ja ajattelin tässä olevan hyvä viikonloppukirja. Vilkaisin takakantta ja juonikin vaikutti sopivalta. Erik Schroder kirjoittaa tutkintavankeudesta kirjetta entiselle puolisolleen Lauralle. Hän yrittää selittää, miksi lähti yhdeksänvuotiaan tyttärensä Meadown kanssa päämäärättömälle autoretkelle, jonka seurauksena hänet etsintäkuulutettiin.

Aika yllättäin kirja vetää linkin toisesta maailmansodasta nykyisyyteen. Erik on tullut isänsä kanssa siirtolaisena Amerikkaan nuorena poikana Länsi-Berliinistä. Gaige kuvaa hienosti muurin rakentamisen ja sen ylihyppimisen aikakauden muistot syöpyneinä pienen pojan mieleen. Voi sanoa, että Erikille rajojen ylittäminen on tuttua jo lapsuudesta, Erik on tottunut pakenemaan ennemmin kuin taistelemaan joutuessaan sotatilanteessa (tässä tapauksessa sotainen avioliitto) seinää vasten.  Saksa jaettiin, Berliini jaettiin ja nyt jaetaan lapsikin.

Vasta lapsenkaappauksen jälkeen Lauralle selviää, että mies jonka hän olikin aivan oikein aavistunut tuntevansa jotenkin oudoksi ja tuntemattomaksi, onkin joku muu kuin hänelle on uskoteltu. Pienenä poikana hakiessaan Ossipeehen poikien kesäleirille, Erik on keksinyt olevansa Eric Kennedy, koska sama mies oli puhunut lannistuneiden länsiberliiniläisten hurraaville joukoille vuoden 1963 tienoilla ja jättänyt jälkeensä kimmeltävän omanarvontunteen. Ihailu länttä kohtaan, halu olla kuten muut pojat ja toisaalta halu jättää kipeät Saksa-muistot taakse saavat Erikin luomaan juuriltaan amerikkalaisen alter egon, jolla on ollut onnellinen lapsuus ja menestystä. Lopulta saksalainen korostus katoaa puheesta kokonaan ja nahka on luotu.

Vaikka perhe-elämä Lauran ja Meadown kanssa perustuu Ericin valheelle, on se kuitenkin alunperin onnellista ja mies rakastaa aidosti ainakin tytärtään. Mietinkin, onko millään muulla merkitystä? Haittaako jos onni on valheellista, jos se on onnea kuitenkin? Onko jo hieman kohtuutonta, että mies on koko elämänsä kantanut valheittensa painolastia syyllisyyden tunteena mukanaan ja joutuu vielä sen paljastuttuakin kärsimään? Eikö rangaistus ole jo kärsitty? Kukapa meistä on täysin rehellinen, varsinkaan ihmissuhteissaan. (On toisaalta vähän huono veto kaapata lapsi, johon ei ole huoltajuutta ja kerjätä sitten sääliä.)

On kiinnostavaa, miten vanhemmat pienillä loppuun ajattelemattomilla lauseilla ja harkitsemattomilla päätöksillä vaikuttavan lasten loppuelämään. Vaikkapa sanot ei ihminen voi unohtaa tai on vain keskettävä, ja lapsi painaa sen mieleen ainiaaksi, vaikka sitä ei koskaan ollut tarkoitettu ohjenuoraksi tai viitoittamaan tietä minnekään. Mehän ei päätetä, mitä lapset muistaa. Erik on päättänyt unohtaa lapsuutensa ja suunnata kohti valheellista amerikkalaista unelmaa, sitäkään saavuttamatta.

Kirja ei ravistellut sydänjuuriaan myöten, mutta tunsin kauhean pakokauhun, kun isä erotettiin tytöstään. Oikeastaan vain silloin (tämän kirjan kohdalla) tunsin todella jotain ja kuulin huudot sairaalan käytävillä. Kirja otti myös kantaa siihen, onko lapsen etu, että huoltajuus menee useimmiten aina äidille, ja isälle jää tässä tapauksessa tunne, että hänet on tarpeettomana hylätty.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 334
Kustantaja: Schildts & Söderströms


lauantai 23. syyskuuta 2017

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema (2013)

Isäni, tuo iljettävä ja pahansuopa mies, istutti minut illalla syliinsä. Hän sanoi rakastavansa minua.
Myöhemmin löysin hänet uupuneena, liikkumattomana, siivottomana, sijaamattomalle vuoteelle lyyhistyneenä. Näin tyynyni hänen päänsä vieressä, ja voi herttinen, Marnie oli painanut sen hänen kasvoilleen.
Ei muuta kuin tervemenoa, Eugene Doyle.
Nelly

12-vuotias pikkuvanha Nelly ja 15-vuotias päihteitä käyttävä isosiskonsa Marnie jäävät äkkiarvaamatta orvoiksi, kun vanhemmat Greg ja Isabella heittävät veivinsä. Neuvokkaat siskokset ovat tottuneet jo aiemmin pärjäämään omillaan, sillä huumehörhöiset vanhemmat ovat useimmiten jättäneet aamiaismurot ostamatta ja lapset ovat lähteneet nälkä kurnien koulunpenkille. Vanhempien poissaolo tuo vain käytännön ongelmia. Mistä nyt rahaa? Ja entä jos sossu kiinnostuu ja laittaa lapset laitokseen? Sitähän isosisko ei salli.

Skotlantilainen Lisa O'Donnell on kirjoittanut omaperäisen teoksen. Kirja käsittelee hurjan vakavia aiheita (orpous, vanhempien kuolema, vanhempien alkoholi- ja huumeongelmat, aavistus seksuaalisesta hyväksikäytöstä) tragikomiikan keinoin ja minähän olen tunnetusti mustan huumorin ystävä. Rakastuin kirjaan nopeasti, mutta en aivan heti. Alkulauseissa vielä tuntui että huumoria on liikaa, ja että tyttöset ovat kuin kaksi psykopaattia, jotka eivät sure vanhempiensa kuolemaa. Pikkuhiljaa selviää, että vanhemmat ehkä olivat loppunsa ansainneet (vaikka eihän nyt niin saa sanoa) ja ymmärrys korvaa hämmennyksen. Kirja on nerokas jo siinä mielessä, että teininä muistan itsekin paenneeni usein mustaan huumoriin vaikeista asioista keskustellessa.

Kirjan suola on hyvässä, hallitussa juonessa, komiikassa mutta myös tyttöjen persoonissa. Isosiskon, kympin oppilaan, mutta huumeistakin hieman innostuvan ja yöt kylillä laahaavan/paljon alkoholia käyttävän Marnien ei ehkä voisi kuvitella olevan paras tukipilari esiteini-ikäiselle Nellylle. Mutta Nelly se vasta onkin tapaus. Harry Pottereiden maailmaan paennut tyttö ei oikein hoksaa aina mitä ympärillään tapahtuu, ja osaa olla melkoisen rasittava sille päälle sattuessaan. Koskettavinta kirjassa on kaiken ylle laskeutuva sisarellinen puolueellisuus. Siskot tekisivät mitä tahansa toistensa puolesta - ja jos luet kirjan, huomaat, että niin he tekevätkin.

Kirjan kanssa ei kauaa mennyt, ja loppusivulla tunsin etten olisi tahtonut matkan koskaan loppuvan. Tuntui että tyttöjen sydämetkin asteittain pehmeni kuin heihin tutustui. Kyynelsilmin lopulta laitoin kannet kiinni. Ehkä siksi, että jään heitä kaipaamaan. Ja kirja loppui silti niin pian. Kävikö tytöille lopulta hyvin? Ja mitä vanhemmille oikeasti tapahtui?
Kiitos Marika Oksalle kirjavinkistä

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 304
Kustantaja: Moreeni

lauantai 16. syyskuuta 2017

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit (2013)


"Minä menen sänkyyn", Hughes sanoi.
"Mitä suotta." Nick haroi tukkaansa. "Sinähän olet jo unessa."


Punaisen sään tiikerit tarjoaa kauhallisen girlpoweria. Se muistuttaa, ettei 40-luvun Amerikastakaan puuttunut naisvoimaa, eikä todellakaan jokainen avioitunut nainen ollut syntynyt soppakauha sormissaan, äidillisiin tehtäviin räätälöitynä. Nick on tulisieluinen nuori nainen avioituessaan komean Hughesin kanssa. Hän odottaa avioelämältä mitä jokainen - rakkautta, mutta sodasta palaa poissaoleva, vaikkakin kaikinpuolin täydellinen, elämänsä järjestyksessä pitävä mies. Vaikka Hughes on komea kuten ennenkin, on mies luonteeltaan enemmän pakenija kuin taistelija, kun taas Nick tahtoisi läimäyttää miestään avokämmenellä, jotta saisi edes jonkinlaisen reaktion, särön täydellisyyteen ja miehen avaamaan silmänsä sille mitä hänellä on.

Kulisseissa kuohuu, mutta naapuruston silmin ovat Nick ja Hughes unelmapari. He järjestävät juhlia ystävilleen, jotka eivät tosin ole oikeita ystäviä, joitten kanssa puhuttaisiin rehellisesti, vaan saman elintason jakavia statussymbolisia seurapiirikavereita. Kulisseissa kumotaan hieman liian reippaasti gin toniceja tyhjään vatsaan, koska elämä on yksinkertaisesti niin teeskenneltyä, että mitta alkaa olla täynnä.

Nick on kirjan tiikeri. En oikein voinut olla ihailematta ruuanlaittokyvytöntä ja hissukkanaisten täyttämälle naapurustolle pyllistävää, neuvokasta naista, joka saa kaiken mitä haluaa, mutta ei surukseen sitä, mitä kaikkein eniten tahtoisi. Hiukan etäisempi on pitkän matkaa serkku Helena, joka jää usein tulisemman Nickin jalkoihin. Ystävykset ovat kuitenkin kuin paita ja peppu ja jakavat avioelämän salat toisilleen.

Vaikka harvoin luen tämäntyylistä (enkä edes tiedä millä tavalla tätä tyyliä kuvaisi) olin nopeasti myyty Klaussmannin miellyttävälle, taitavalla, ihastuttavalle kädenjäljelle, osuvalle ja hauskalle dialogille ja särmikkäille henkilöhahmoille. Kirja ei ole liian raskatekoinen, se on viihdyttävä, ja kuitenkin syväluotaava, eikä henkilöt jää ilman kosketuspintaa.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 388
Kustantaja: WSOY

perjantai 15. syyskuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (2016)

Koulussa minusta yritettiin tehdä tyhmää vain siksi, etten puhu. Nyt tiedän että on olemassa sellaisia opettajia kuin Saastamoinen, jotka vihaavat kaikkein heikompia ja turvattomampia, haavoittuneita, silmälaseja pitäviä, päänsärkyä potevia, ontuvia ja puhumattomia. Niin kuin vammat tekisivät ihmisestä niin tyhmän, että hänet voitaisiin sivuuttaa tai nöyryyttää ja kulkea ohi ylimielisesti.

Eletään 40-luvun lopun Suomessa. Sodat ovat juuri raiskanneet Suomen maan, ja sen tuntee painavasta ilmapiiristä. Sodasta puhutaan kuiskien, vasta kun makuuhuoneitten ovet ovat kiinni. Inga on 9-vuotias tyttö, joka on näki liian paljon. Hän asuu isovanhempiensa Annan ja Abrahamin kanssa. Isä ja äiti ovat kuolleet sodan uhreina, vaikka kirja ei heti paljastakaan missä olosuhteissa. Inga tuntee, että hänellä on kaksi omituisuutta: vaakasuora (ylimääräinen varvas, jonka takia hän nilkuttaa) ja se, ettei Inga saa sanaakaan suustaan. Ei ole saanut viiteen vuoteen, ei sen jälkeen kun jotain kamalaa tapahtui Vanhatalon edessä, ja Inga näki.

Erikoinen, yksinäinen, kirjoista ja avaruudesta kiinnostunut, nilkuttava tyttö paistaa kaikkien silmiin ja on koulussa kiusaajille helppo kohde. Nilkku-Inkku huutaa kylän pojat ja kun läksyjä kysyy kuuluu haista paska. Kesäloma onneksi häämöttää, mutta loman jälkeen on palattava taas susien syötäväksi. Hyötyä ei ole ollut muista aikuisista tai edes opettajasta, jotka kaikki tuntuvat näkevän kiusan ansaittuna. Miksi tyttö on lakannut puhumasta, kun on kerran joskus osannut? Heidän on hankala ymmärtää, ettei Inga sitä tahallaan tee. Huuto vei tytön sanat, ja ne katosivat.

Isovanhemmat ja kotiapulainen, Alma, tekevät kaikkensa jotta Inga tuntisi olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi, jotta tyttö saisi rauhassa olla hiljaa tai mahdollisuuden tulla ulos kuorestaan, kun siihen on valmis. Heilläkin alkaa keinot olla vähissä, kun tyttö pelkää niin, että sulkeutuu yhtä enemmän. Koti on kuitenkin turvasatama, ja sieltä Inga alkaa vähitellen ponnistaa, rikkoo kuorensa.

Hiljaisuus yllättää lyhyydellään, yksinkertaisuudellaan ja lempeänlämpöisellä pullantuoksullaan.  En ole aiemmin lukenut Hirvisaarta, ja tämä pieni kirja tuntui turvalliselta tavalta lähteä testaamaan mitä ajattelisin. Hirvisaari on kirjoittanut historiaan sijoittuvia kirjasarjoja, ja kun en ole sarjojen ystävä, tämä itsenäinen kirja sopi minulle. Ingasta tuli nopeasti elävä, ja hänelle tahtoi niin paljon hyvää, vaikka rutistaa oikein lujaa, mutta kuitenkin niin ettei pieni säikähdä. Kärsivällinen Tuomas-lääkäri ja hänen urhoollinen Joel-poikansa olivat kirjan sympaattisimmat hahmot, vaikka tavallansa kaikki olivat symppiksiä. Sodalla on roolinsa kirjassa, kaiken taustalla. Hiljaisuuskin laskeutui monin tavoin, muuallekin kuin tytön mieleen. Tämmöisiä kirjoja tarvitaan opettamaan meille empatiaa kun maailmassa paukkuu, kiitos.
Arvio: ★★★½

Sivuja: 239
Kustantaja: Otava

torstai 14. syyskuuta 2017

Satu Lepistö: Lintutarha (2017)

Me kaikki synnymme himosta. Tai en tiedä, synnymmekö kaikki. Ehkä jotkut meistä syntyvät vasta vihasta. Syntyvät vihasta ja himoitsemaan.
Lintutarha vetää hiljaiseksi rohkealla ja mustalla tavallaan. Minulle se oli mielensisäinen tutkielma nelikymppisestä poliisista, Anssi Ilmari Heinosta, joka vähitellen valuu tavallisesta harmaasta arjen pyörityksestä, koossa pysymisestä rajoja rikkovaan syvään mustaan. Lukijana tunsin, että seuraan tikittävää aikapommia ja kello käy. Kokemus oli yksi ahdistavimmista. Elokuussa julkaistua kirjaa ei olla vielä ehditty lukea blogeissa kuin harvakseltaan. Jonna riemastui kirjan vahvasta ilmaisusta, Arja tuumaa Lepistön kirjan olevan osoitus kotimaisen kirjallisuuden korkeasta laadusta, vaikka ei Anssia ihan täysin sympannutkaan.

Minulle tuli vahvasti mieleen elokuva American Beauty, jossa seksuaalisesti turhautunut lähiö-isä hullaantuu tyttärensä parhaasta ystävästä keski-iän kynnyksellä. Tosin sillä erotuksella, että Anssi ei ihan jaa Kevin Spaceyn karismaa, ja siinä missä American Beauty on täydellisyyttä tulvillaan ja leikkaa virheet pois, Lintutarhassa osataan olla rumia ja rosoisia kotimaiseen tyyliin vittua säästämättä. Kauniisti sanoen, Lintutarha on psykologinen romaani poliisin ja nuoren tytön epäsovinnaisesta suhteesta, mutta rumasti sanoen, mies menettää kontrollin ja käyttää hyväkseen, henkisesti ja seksuaalisesti herkässä ja haavoittuvassa tilanteessa olevaa 14-vuotiasta tyttöä. Asetelma on kuin sadusta Punahilkka, ja Lepistö tekee siitä oksettavan - sitä kai sitten on tässä tapauksessa vahva ilmaisu. Ajoittain, en tosiaankaan tiedä miten suhtautua kirjaan, miten pidellä sitä, mikä on sen opetus, mitä kertoja yrittää viestiä. Kirjoittajan maailma on jollain perustavanlaatuisella tavalla musta.

Mutta sitten kuitenkin.
Lepistö tekee Anssista tarpeeksi inhottavan, jotta kirja on kiinnostava. Liiallista sentimentaalisuutta on silti havaittavissa ja korostuksia. Pitäisin, että ne karsittaisiin. Lyhyet, vertausten täyttämät lauseet ovat hitaita lukea, enkä kaiken kauhisteluni ohessa osannut näitä vertauksia itselleni suomentaa. Anssin ylitsevuotava seksinhalu tuntui surulliselta. Miten seksistä on tullut ainoa asia josta nautintoa haetaan, jokin joka vie miehen paratiisiin. Kai se on vertauskuvallista - Anssi kaipaa yhteyttä ja yhtymistä, täyttymystä, hakee jatkuvasti jotain, mitä on ehkä aina ollut vailla. Mitä se on mitä Anssi hakee?

Ymmärrän nelikymppisen miehen halun nuoreen tyttöön. 14-vuotias tyttö kuvastaa Anssille kaikkea mitä hän etsii elämältä. Puhtautta, rehellisyyttä, kauneutta, aitoa kommunikaatiota, paratiisia, sitä kun saa pitää jostain huolta. Kun Anssi on epäonnistunut omasta mielestään kaikessa, parisuhteessa ja poliisina. Niini ei tahdo enää koskettaa ja poliisina hän ei osaa pelastaa tai olla turvallinen. Lepistö oikeastaan palautti mieleeni vanhan ajatukseni: taiteessa ihanaa on se, kun saa hullutella. Satuttaakin jotakuta, eikä keneenkään satu. Luoda varjokuvia. Jotain ihan pimeää. Tutkia omaa mieltään ja antaa sen vapaasti luoda. Anssin maailma ja tytön maailma kuitenkin ovat eri. Se mikä Anssille on puhdasta, on tytölle sotkuista. Ja kuten usein, kun satuttaa, sattuu satuttajaankin.

Varoituksena: Jos taustalla on seksuaalista hyväksikäyttöä/raiskaus, en suosittele lukemaan tätä kirjaa. Liikaa triggereitä.
 Arvio: ★★★½

Sivuja: 310
Kustantaja: Gummerus, elokuu 2017

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Mia Vänskä: Valkoinen aura (2014)

Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä - tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä.

Katariina, Iina, aloittaa sairaanhoitajakoulun hämmentynein mielin. Pitkäaikainen poikaystävä jää asumaan eri paikkakunnalle. Ehkä hetken välimatka tekee nuorena sitoutuneelle parille hyvää. Uudet ihmiset ja uusi asuinpaikka, hälisevä, alkoholinmakuinen opiskelijaelämä sekoittaa mieltä, eikä Iina tiedä enää mistä tai kenestä hän pitää. Onko hän muuttumassa enemmän omaksi itsekseen, vai vaikuttavatko uudet ihmiset mielipiteisiin? Rationaalisen tytön kaavamainen käytös alkaa saada spontaanimpia piirteitä.

Iinan elämässä yksi ihminen on ylitse muiden - muutamaa vuotta vanhempi Linda. Pienenä vanhempansa menettänyt Linda on kiinnittynyt Iinan elämään kuin perheenjäsen, räväkkä isosisko, ollen yhtä äkkiarvaamaton kuin Iina on sen vastakohta. Yhdessä he ovat kuitenkin pystyneet tasapainottamaan toisiaan. Iinan malttaessa, Lindan kasvattessa pilvenkorkuisia unelmia.

Sairaanhoitajakoulussa Iina tutustuu näennäistieteistä innostuneeseen Moonikaan, joka höpöttää auroista ja chakroista. Iina pudistelee epäuskoisena mutta hyväkäytöksisenä päätään, antaa Moonikan tehdä hänelle chakrahoitoja, hyväksyy erilaisen elämäntavan ja asenteen, yhtälailla kuitenkin pitää kiinni realistisesta omastaan.

Sinussa on hyvin vahva valkoinen valo, Rosalind jatkoi. Minä en ole koskaan nähnyt samanlaista. Minä kerroin muillekin uudesta enkelitytöstäni.

Iina hämmentyy, kun vapaaehtoistyössään tapaa sokean Rosalindin, joka kertoo näkevänsä ihmiset joskus väreinä, hohtavina hahmoina. Valkoisen auran kerrotaan viittaavan parantajan auraan. Henkilöön, joka imee muiden ihmisten auran värejä itseensä, ja menee helposti lukkoon. Nuorempana kahmin tietoa astrologiasta, numerologiasta, aurojen väreistä, käsistä ennustamisesta ja spiritismistä. Olen äänittänyt kuolleiden viestejä kasetille. Ei siis puhuta minulle vierasta kieltä, kun puhutaan haamuista.

Kummallinen tunne valtaa Iinan opiskelija-asuntolan seitsemännessä kerroksessa. Voimakas vihan tunne ei voi olla hänestä itsestään kotoisin. Kerrotaan murhatusta tytöstä. Iina ei fiksuna tyttönä niin vain haamuihin usko, täytyy olla kyse jostain muusta. Stressi saa mielen temppuilemaan. Haittaisiko silti tietää, mitä murhatulle tytölle tapahtui, vaikka Iina en ymmärräkään, miksi hän kokee sen itselleen niin tärkeäksi.

Vänskä osaa juoksuttaa tekstiä. Esikoisromaanin, Saattajan, luen yhdeksi parhaimmista lukemistani kauhukirjoista koskaan. Voisin solmia siihen niteeseen suhteen. Musta kuu ei yltänyt samalle hekuman tasolle, mutta koin vahvaa agorafobiaa. Vänskällä on mitä parhaimmat ideat, ne sellaiset, joita ei ole käytetty liikaa. Ja kyllä, suomalainenkin ilmasto sopii kauhuun. Ehkä Valkoinen aura on kirjoista juoneltaan ennalta-arvattavin. Ehkä aiemman teoksen lukeneet odottivat taas vielä parempaa, ja saatiinkin samantasoinen. Pitäisikö jokaisella uutuuskirjalla pystyä viemään aina uudelleen jalat alta?

Kirjan lopetuksessa on lohduttomuutta, josta pidin. En tiennyt, että lohduttomuus oli juuri sitä mitä tahdoin, ennen kuin sen sain. Odotin tietynlaista loppuratkaisua, ja kun sitä ei tullut, olin yllättyneen tyytyväinen. Seuraan Vänskää jatkossakin. Milloin tulee uusi kirja? Koska täällä vähän niinkun hartaan kärsimättömänä jo odotettais.
Arvio: ★★★★

Sivuja: 287
Kustantaja: Atena


torstai 31. elokuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)

Alice tekee lähtöään, tulkaa.
Jätin perheeni keskelle suloista jäätelösotkua, ryntäsin ulos ja pyydystin taksin. Sukelsin autoon puristaen nyrkissäni jäätelöntahmeaa nenäliinaa. Parin korttelin matkan jälkeen kyytini juuttui juhlahumuun: festivaali oli jo levittäytymässä kaupunkiin lonkeroineen kuin B-elokuvan jättiläishirviö.
Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on mentävä pian. Hän jättää journalisti-vaimonsa tärkeänä päivänä yksin, ja ryntää dementiakotiin. Hän yrittää ehtiä paikalle ennen äitinsä, Alicen, lähtöä.

Väärän kissan päivä vie hengästyttävään salasoppaan mukaan. Mitä lopulta kaikesta ajattelen? Suljin eilen kirjan sivut, mutta en vieläkään osaa koota. Näen edelleen Kaarnan juoksevan pitkin Marrasvirtaa, pujottelevan pelottavien karnevaalinaamioiden läpi. Kaarnan elämä siihen pisteeseen asti oli ollut suoraviivainen, kunnes se salaisuuksien verhoja raottamalla saa mutkikkaita muotoja.

Takalipareessa väitetään, että mieleen tulisi Twin Peaks. Ehkä itselleni tuli enemmän mieleen Donnie Darko. Suutelevista naisista puolestaan Hohdon hotellihuone. Väärän kissan päivässä kuitenkin ollaan yllättävän loogisia, omalla lähes scifimäisellä tavalla. Onneksi loppu kokoaa langat yhteen. Tai loput kokoavat. Ratkaisuja on erilaisia. Osa ratkaisuista tapahtuu nyt, osa myöhemmin.

Olimme vieraantuneet toisistamme mutta nyt ymmärsin että se, mitä toisistamme päätämme muistaa ja mitä unohtaa, määrittelee meidät ihmisinä ja samalla maailman, jossa elämme. Jo ekojen sivujen jälkeen olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että kirjasta hohkaa erityinen lämpö. Teksti kulkee hyväksyvästi, lempeästi ja hymyilen huomaamattomasti. Jossain vaiheessa, en tarkalleen tiedä milloin, tummia pilviä kerääntyy. Kirja alkaa "irrotella".

Väärän kissan päivä on tavallaan oivallista luettavaa kun tahtoo työpäivän jälkeen irrota arjesta, ja toisaalta kun tätä luki vähän väsyneenä, sattoi ne tuhannen monet juonenpalaset väliin unohtua ja tuoda kirjaan sekavuutta. Tätä kannattaa lukea terävimmillään, ei herkimmillään. Kissajutut on kauheita, siis onnistuneita.

Mutta mistä kirja kertoi? Kissoista. Vanhenemisesta. Muistista. Traumoista. Psykologiasta. Kokeellisesta tieteesta. Muistoista. Valemuistoista. Lähimmäisten suhteiden kimuranttiudesta. Tunne-elämästä. Ajasta ja sen kulusta. Suhteellisuudesta. Politiikasta. Naamioista. Äitiydestä, isyydestä ja poikuudesta.

Kun olet omasta mielestäsi väärässä kehossa, elät mielessäsi hetkeä nuoruudesta. Kun ne kaksi todellisuutta eivät kohtaa. Muisti tekeekin tenät, asiat eivät olekaan olleet kuten olit aina ajatellut, ja ajatukset ovat muokanneet sinusta sinut. Mitä olet sitten, kun se keikautetaan? Millä tavalla muutut? Psykologia on tiede, jossa on kehitytty pitkälle, ja sekin on vaarallinen tiede väärien ihmisten käsissä. Voiko toisen todella tuntea, kirja kyseli. Entä rakastaako toinen todella sinua, rakastatko häntä. Onko näitä aiheellista pohtia, jos on onnellinen. Entä kun toinen tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Mielestäni, itseään on hankala tuntea, ja olemme kaikille eri ihminen. Kuka pitäisi kaikkien mielessä sen, että laitosten sisällä alleen kusevat vanhuksetkin omistivat joskus ihmisarvon, olivat jotain. Kirjan pääpaino ei ole dementiassa, mutta tunsin senkin kauhun.

Äidit ja isät ovat lapsilleen kai aina salaisuuksia. Ainakaan en tiedä paljon mitään omastani. Tiedänkö edes lapsuudestani. Minua on joskus vaivannut ajatus, että olenko unohtanut jotain merkittävää. Tämän kirjan jälkeen se vaivaa edelleen, vielä enemmän.
 Arvio: ★★★★

Sivuja: 280
Kustantaja: Atena

tiistai 29. elokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017)

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä.
Pähkinänkuori on kiinnostava tapaus. Ilmeisesti paljon kirjoittanut Ian McEwan on halunnut lähteä kokeilevalle suunnalle, tahtonut tehdä vaihteeksi jotain aivan erilaista. Kirjan tapahtumien kertoja on nimittäin äitinsä kohdussa koko kirjan ajan. Ensimmäinen tunteeni kirjaa aloittaessa oli suuri hämmennys. Se kuitenkin asteittain laantuu, ja totun kirjan tapaan kertoa. McEwan mullistaa sen ajatuksen, että lapsi on syntyessään tyhjä taulu, sillä tässä tapauksessa vielä syntymätön lapsi kuulee ja ymmärtää kaiken, ja tekee päätelmiä. Alussa luulin hoksaavani, että pähkinänkuoressa asumisella viitataan näköalattomuuteen, kupla-ajatteluun, mutta olin väärässä, ja kaikessa olikin kyse Shakespearen Hamletista.
Turvallisesti omassa pähkinänkuoressaan lapsi, poika, seuraa viimeisen kolmanneksen tapahtumia. Äiti, Trudy, on ajanut lapsen isän, Johnin, pois yhteisestä talosta, ja vaihtanut hänet Claudeen, Johnin veljeen. Trudy ja Claude punovat juonta Johnin päänmenoksi. Poika kuuntelee korvat tarkkana, mitä ulkomaailmassa tapahtuu ja miten se tulee mahdollisesti vaikuttamaan häneen.

Trudy on pojan ensirakkaus, ihastus jossa hän on napanuorallaan kiinni, ja jolta hän tahtoisi ehdotonta äidinrakkautta - joka tosin saattaa jäädä toteutumatta. Claude on petollisen oloinen onnenonkija, keikarimainen huijari. John on läpimurtoaan odottava runoilija, joka ei ymmärrä lahjattomuuttaan, ja antaa Trudyn kävellä ylitseen. Lapsi rakastaa vuolaasti äitiään, inhoaa siipeilevää Claudea ja suhtautuu säälivästi isäänsä. Kirja on kaikessa hämmentävyydessään kiinnostava, mutta tunteellisesti siihen ei pysty suhtautumaan!

Mainittava vielä tämä koko lukemisen ajan häirinnyt seikka: Ilmeisesti ketään ei kirjassa tunnu kiinnostavan se, että Trudy viimeisen kolmanneksensa aikana, hyvin lähellä laskettua aikaansa kumoaa useita viinipulloja illassa... Vaikka kyse on fiktiivisestä teoksesta, annan suuren paheksuntani! Hyi Trudy!

Arvio: ★★½

Sivuja: 206
Kustantaja: Otava

lauantai 26. elokuuta 2017

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito (2017)

Täällä en ainoastaan teeskennellyt muuta kuin olin. Täällä olin joku muu.

Koska tahdoin päästä lukujumista eroon, otin suunnakseni kirjaston. Olin jo melkein vältellyt sinne menemistä, mutta nyt menin sinne sillä mentaliteelillä, että loppuu se jumittaminen, ja on aika etsiä samperin hyviä kirjoja. (Sarah Watersin Vieras kartanossa jätti nimittäin kylmäksi... Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia oli upea, mutta luin sen pirstaleisesti ja se söi kokemusta.)

Nelli Hietala ei ole minulle mistään tuttu, ja myös kustantaja Aula & Co on tuntematon. Kirjan nimi herätti mielenkiintoni, koska siitä sain mielleyhtymän helluntailaisuuteen - josta kirjassa ei ole kyse. Ensin palautin kirjan takaisin hyllylle, mutta sitten käännyin ja hain sen takaisin. Jokin jäi vaivaamaan.

Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on oppinut korvaamaan sanat ärrättömillä sanoilla. Kahdeksan vuoden puheterapia ei ole tuottanut tulosta. 19-vuotiaana Sara pakenee Irlantiin, Dubliniin, välttääkseen suomalaisia ja koska - englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Erilaisen kielen omaksuminen muuttaa kuitenkin myös naista itseään. Englanti tuo esiin erilaisen, pinnallisemman, holtittomamman Saran, Sarahin. Oma identiteetti ei löydykään ulkomailta vaan se karkaa kauemmas.

Viisi vuotta myöhemmin 25-vuotias Sara palaa takaisin Dubliniin, sillä nyt on aika kohdata asiat jotka jätettiin aiemmin puolitiehen. Ranskalainen ihastus, Celine, jolle Sara ei ole uskaltanut olla oma itsensä, ansaitsee tietää kuka Sara on.
En tuntenut lukemieni romaaneiden tunteita, en niitä joita olin kuvitellut tuntevani aikuisena, joita luulin, että on tunnettava, jotta tuntisi elävänsä. Saatoin kyllä kuvitella ne tunteet, ja usein kuvittelinkin, koska en kehdannut sanoa, ettei heidän sotansa minua liikuta, että se on niin iso, etten saa siitä otetta mitenkään päin, etten pysty olemaan sankari enkä uhri. Siksi minä ajattelin, että pienet asiat, joissa näkyy enemmän sävyjä, ovat tärkeämpiä. Ne, jotka tekivät mykäksi ja sokeaksi, minä jätin käsittelemätttä, siirsin sivuun ja työnsin loitolle. (s. 35) Tämän tapaiset pohdinnat saivat minut ihastumaan. Kirja alkaa puhtaasti, kuin se olisi mikä tahansa kirja jota ei erota muista tyylipuhtaista kotimaisista, mutta eteenpäin mennessä se saa henkilökohtaisempia sävyjä. Sara ja Dublin tulee lähelle. Sara kokee kielivikaisuutensa vuoksi olevansa vähemmän, vajanainen, toisenlainen kuin muut. Suurille tunteille, rakkaudelle hänellä ei ole sanaa. Hän on kuin lapsi, sillä eihän hän osaa edes ärrää vielä sanoa.
Kunniamaininta myös tästä: En edelleenkään ymmärrä niitä, joiden mielestä tällä sateiselle saarella juhlii autuas soitosta ja Guinnessista humaltunut maalaismaisesti höpöttelevä kansa, joka uskoo sekä haltijoihin että Jeesukseen. (s. 33)  Mikä ilmiömäinen kuvaus!
 Arvio: ★★★½
Sivuja: 250
Kustantaja: Aula & Co

torstai 10. elokuuta 2017

Kishwar Desai: Postimyyntilapset (2013)

Ja hän aikoi saada tämän lapsen, tapahtui mitä tahansa.
Kishwar Desain Postimyyntilapset tarttuu Intian polttavaan, ja ristiriitaisiakin tunteita herättävään yhteiskunnalliseen ongelmaan, sijaissynnyttämiseen. Siellähän sijaissynnytys on joillekin tapa rikastua. He antavat kohtunsa useimmiten länsimaalaisten käyttöön, toki joskus myös intialaisille. Kirjassa sosiaalityöntekijä Simran Singh tutkii hylätyn, sairaan vastasyntyneen tapausta. Vauvan vanhemmat ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa, eikä vauvalle näin ollen ole huoltajaa, kun ei monikaan tahdo vakavasti sairasta lasta huostaansa.

Kirja käsittelee lapsettomuuden surua, lapsen menettämistä ja tuo ilmoille ison kasan eettisiä kysymyksiä: onko Intian "sijaissynnytysteollisuus" oikein, vaikka laillista onkin. (On ollut ainakin kirjan kirjoittamisvuonna, mutta en ole varma onko enää? Yle uutisoi 2015, että Intian hallitus pyrkii asettamaan sen laittomaksi. Jos jollain on tietoa, niin kommentoi?) Postimyyntilapset onnistuu käsittelemään trilleriä punotessaan kysymystä monilta kanteilta, intialaisten ja länsimaalaisten silmin. Kirja on minulle täynnä uutta tietoa, koska aihe on ennestään täysin tuntematon. Kirjoittamistyyli oli ehkä vähän sentimentaalinen minun makuuni, ja lopetus suoraa bollywoodista mutta teksti oli sujuvaa ja selkeää ja juoni jännittävä ja tapahtumarikas.

Jollain tapaa tunsin, että en ihan ollut tämän kirjan kohdeyleisöä, koska biologinen kelloni ei ole vielä alkanut tikittämään, ja totta puhuakseni en usko koskaan hankkivani omia lapsia. Siinä mielessä näiden lapsettomien nahkoihin meneminen tuntui hankalalta, kun lapsettomuus kuitenkin oli yksi kirjan avainasioista, eettisten kysymysten lisäksi. Sijaissynnyttämistä on myös puolusteltu, sillä intialaiset naiset ovat rikastuneet siitä saamillaan rahoilla, voineet ostaa talon tai jättäneet huonon avioliiton. Postimyyntilapset esittää myös, että naisille ei anneta tarpeeksi tietoa synnyttämisen riskeistä, synnyttämään hakeutuu myös alaikäisiä ja muulla tavoin epätoivoisessa tilanteessa olevia. Synnyttäjä luonnollisesti myös kokee äidillisiä tunteita lapseen, jonka joutuu myöhemmin luovuttamaan pois. Bisneksessä tietenkin myös pyörii miljoonia, kuinkas muutenkaan.

Arvio: ★★★

Sivuja: 450
Kustantaja: Like

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Stephen King: Jälkeen keskiyön (1999)

"Sumussa on jotan, joka vei John Leen ja minä kuulin kun hän huusi!"
Koska halusin lukea vanhaa kunnon Stephen Kingiä, lainasin Jälkeen keskiyön. Lähdin lukemaan korkein odotuksin. Tai ainakin tahdoin sellaista mielikuvituksekasta ja yliluonnollista jännitystä, jonka King osaa. Alkutekstien varoitussanat kuitenkin hieman laskevat odotuksia, sillä King epäilee itsekin, ettei lukijat pidä hänen novelleistaan kuten romaaneistaan. Pitkän, hyvän romaanin lukeminen on paljolti kuin pitkä, tyydyttävä suhde. Novelli on aivan eri asia - novellit on kuin suukko tuntemattomalta pimeässä.

Kokoelma sisältää novellit Usva, Täällä tiikereitä on, Apina, Kain karkasi kimppuun, Rouva Toddin oikotie, Jauntti, Hääkeikka, Vainoharhainen: Loitsu ja Lautta - eli melkoisen määrän. Kaikki novellit sijoittuvat aikavälille 1980-1986. Suomennettu kokoelma sisältää ensimmäisen kolmasosan englanninkielisestä alkuperäislaitoksesta, Skeleton Crew'sta. Novellikokoelma lähtee Usvalla lupaavasti käyntiin. (Alkuperäisnimeltään The Mist eli juuri se sama josta Frank Darabontin ohjaama elokuvasovituskin on olemassa) Tarina punoo heti alkuun hienosti pimeän myrsky-yön tunnelman. Pituuttakin on 150 sivua - eli samalla se on novellikokoelman pisin. Tarinalla on siis aikaa kasvaa.

Usva on novellikokoelman aina kirjamittainen tarina, loppujen ollessa parista sivusta pariin-kolmeenkymmeneen sivuun maksimissaan. Luin Usvan ristiriitaisella mielellä. Tarina usvasta tulevista, alien-tyyppisistä eliöistä on minulle tuttu elokuvasovituksesta ja tunnelma novellissa jäljittelee elokuvan harmaita maisemia. Hiljalleen kasvava usva, kauppakeskuksen ylle laskeutuva pimeys ja räjähtävä paniikki ovat inhimillisen uskottavasti, kuitenkin periamerikkamaisesti toteututettu. Novelli on ehkä nopeammin etenevä elokuvaan verraten, sillä muistan kun elokuvaa katsoessa meinasi pitkästyä. Usvan loppuratkaisu - varmaankin yksi elokuvahistorian shokeeraavimmista - on edelleen hyvin muistissani. Se herätti koko elokuvan eloon, vaikka kaikki katselijat eivät ratkaisusta ole olleet mielissään. Usvahan on tietysti jotain, joka jokaisen Kingistä pitävän on luettava. Se on legenda, mutta ei omassa mielessäni parasta tai ominta Kingiä.

Usva juonipainotteisena tarinana on kuitenkin ei-nyt-tylsää mutta ennalta arvattavaa, kun tarina on tuttu. Kahlasin malttamattomasti eteenpäin, sillä tahdoin tietää kuinka loppuratkaisu oli kerrottu - ja toisaalta olin varovaisen utelias lukemaan lyhytkertomukset, kun King ei ole minulle lainkaan tuttu muuten kuin täysmittaisista kirjoistaan. Hämmennys oli suuri, kun Usva päättyi aivan eri tapaan kuin elokuva, vaikka se oli siihen asti jäljitellyt juonenkulkua. Tarina tuntuu nyt jäävän ihan kesken.

Hahmoissa on usein pieniä poikia ja isiä, ja yliluonnollinen uhka. Ehkä jonkinsortin pelko, että ihminen keksii jotain älyttömän typerää, joka kääntyy ihmisiä vastaan. Scifitarinat eivät niinkään ole juttuni (kuten tulevaisuuteen sijoittuva novelli Jauntti) vaan enemmänkin puhdas kauhu, vaikka se olisi yksinkertaistakin (kuten Täällä tiikereitä on). Koin tekstit aika vaikeaselkoisiksi ja hankaliksi luettaviksi, ja monet lauseet luin kahteen-kolmeenkin kertaan. Enkä aina pysynyt henkilöissä kartalla.

Ei parhaimpia King-kokemuksia.
 Arvio: ★★

Sivuja: 314
Kustantaja: Book Studio

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Jostein Gaarder: Appelsiinityttö (2004)

Isäni kuoli yksitoista vuotta sitten. Olin silloin vasta nelivuotias. En uskonut kuulevani hänestä sen enempää, mutta nyt me kirjoitamme yhdessä kirjaa.
Georg on viisitoistavuotias oslolaispoika, jolle tapahtuu jotain hyvin odottamatonta: eräänä päivänä löytyy pitkä kirje, jonka hänen isänsä Jan Olav on kirjoittanut pojalleen ennen varhaista kuolemaansa. Georgin äiti, isäpuoli ja isovanhemmat ojentavat kirjeen hänelle malttamattomina. Jokainen mielessään miettii, mitä Jan Olav on mahtanut kirjeeseen kirjoittaa. Entä saavatko he lukea kirjeen? Georg sulkee huoneensa oven ja avaa kirjeen, tunnekuohun vallassa hän yrittää muistaa isänsä jonka hän on nähnyt viimeksi nelivuotiaana. Muistot eivät tule helposti. Isä kertoo kirjeessä hänelle sadun, jossa on rakkaustarina, ihmeitä ja suuri kysymys. Kirja on isän ja pojan vuoropuhelua - sitä ei estä se, että toinen on kuolleena. Kirja sisältää kokonaan Jan Olavin kirjeen ja välillä Georgin huomautuksia: kommentteja ja muistoja isästä.

Norjalaisen Jostein Gaarderin 167-sivuinen nuortenkirja Appelsiinityttö tuntui niin sopivan lyhyeltä, että sen voisi napata illalliseksi, ja niin teinkin. Suuresta, lähes mullistavasta elämän ja kuoleman aiheesta huolimatta se ei mennyt ollenkaan ihon alle. Tämä on harmi, koska olen pitkään aikonut lukea Gaarderin Sofian maailman ja näillä eväillä sen lukeminen ei nosta sijaansa lukulistallani. Tunsin, että Georgin ajattelu oli puolessavälin kirjaa kehittymätöntä 15-vuotiaaksi pojaksi. Hahmot eivät tuntuneet aidoilta ihmisiltä vaan jonkun tekemiltä, ideoilta ihmisistä. Kuin joku ulottuvuus puuttuisi. Tärkeintä Gaardeirille varmasti onkin ollut filosofisen sanoman esille tuominen. Henkilönä pidin  eniten viattoman oloisesta Jan Olavista enkä tietenkään voinut olla miettimättä mielessäni, kuinka epäoikeudenmukaista oli, ettei hän saanut jatkaa elämää ja nähdä poikansa varttuvan.

Kiinnostavan kirjasta loppupuolella tekee elämän ja kuoleman kysymykset. Jan Olav kysyy ison kysymyksen Georgilta, mutta tätä pohtii totta kai myös lukija. En voinut olla miettimättä, että tätäkö paukkua tosiaan koko kirjan ajan oltiin odotettu... Kirja tuntui liian yksinkertaiselta, tai sitten jotain jäi huomaamatta. Parhaimmillaan kirja saa rakastumaan elämään uusin silmin ja huomaamaan pienet yksityiskohdat. Luonnon ihmeet, tuntemattoman avaruuden, ihmiselämän pienuuden ja henkilökohtaisen suuruuden samaan aikaan. Rakastumisen ihmeen, ja sen miten pienet asiat johtavat ihmisten kohtaamiseen, vaikkapa appelsiinien ostaminen torilta.
 Arvio: ★★½

Sivuja: 180
Kustantaja: Tammi

torstai 13. heinäkuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (2013)

That morning, in English, Park noticed that Eleanor's hair came to a soft red point on the back of her neck.
En ihmettele, että Eleanor & Park on listattu ilmestymisvuonnaan parhaimpien kirjojen kastiin. Tässä - sinänsä perin tavallisessa - kahden 15-vuotiaan nuoren rakkaustarinassa on jotain todella uniikkia, oman aikansa romeota ja juuliaa. Tein kuperkeikkaa jatkuvasti seuratessani näiden kahden nuoren viatonta rakastumista. Rakastuin näihin nuoriin itsekin. Yllätyin siitä toden teolla, koska kirja ei kansineen vetänyt kirjastossa heti puoleensa. Tahdoin vain lukea jotain englanniksi, ja koska asuinkuntani kirjastossa on aika pieni valikoima, otin-vain-jonkun, ja satuin ottamaan tämän, koska kirja vaikutti suhteellisen helppolukuiselta. En nimittäin aiemmin ole pahemmin lukenut englanniksi. Ehkä jos muunkielisiä kirjoja olisi enemmän saatavilla (kirjastossa), lukisin ulkomaaksi enemmän.

Kuinkahan paljon uskallan kertoa juonesta? Syvällä Yhdysvaltojen keskilännessä, Omahassa, Nebraskan osavaltiossa, elokuussa 1986 Eleanor aloittaa uudessa koulussa. Eleanor on misfit, sopeutumaton, huomiota herättävä erilaisen pukeutumisensa, laittamattomuutensa ja painonsa kanssa, aivan siinä missä sarjakuvista ja punk-musiikista innostuva, puoliksi korealainen Park. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tästä kombinaatiosta syntyy vuosisadan romanssi. Rainbow Rowellilla on taito huomata pienet yksityiskohdat, jotka kertovat lukijalle paljon. Rowell pukee sanoiksi sosiaalisten tilanteiden hämmentävyyden, ujouden, halun olla lähellä toista ja pelon toisen menettämisestä tai satuttamisesta. Aloitteen teon hankaluudesta, sillä entä jos toinen ei tunnekaan samoin? Park yrittää olla Eleanorin sankari niissä rajoissa, joilla 15-vuotias poika elää. Hän ei voi tehdä ihmeitä (vai toisaalta voiko). Jos jotain täytyy moittia, niin sitä, että Park on hieman liian täydellinen, mutta annettakoon anteeksi.

Rowellilla on myös kyky tehdä ihmiset eläviksi, myös taustalla olevat, vaikka he eivät paljon esiintyisi kirjassa, esimerkiksi sivuroolissa olevat Parkin vanhemmat, sotaveteraani ja hänen Korean sodassa tapaaamansa vaimo. Myös jokainen sivuroolissa oleva elää omaa elämäänsä samaan aikaan, ja usko tai älä - heilläkin on tunteensa ja Rowell muistaa sen. Tarinat itse-tarinan takana olivat myös niin tosielämämäisen erilaisia (esim juuri Parkin vanhempien tarina), että niistä tuli aidompia. Eleanorin perhesuhteet, redneck-isäpuoli ja masentunut äiti, yllätti pohjattomalla surullisuudellaan. 
Arvio: ★★★★★

Sivuja: 328
Kustantaja: St. Martin's Press

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset (2007)

Hän ottaa minun käden ja iskee sen niin lujaa vihollisen päähän että tuntuu kuin sähkö menee ihan koko minun ruumiin läpi. Mies huutaa: AEIII kovempaa kuin luodin ujellus ja nostaa sitten käden päähän mutta eihän se auta kun pää halkeaa ja verta roiskuu kuin maitoa kookospähkinästä. Minä kuulen miten minun ympärillä nauretaan kun minä katson kun se mies yrittää pitää päätä kasassa. Hän alkaa käydä minun hermolle ja minä heilautan viidakkoveitsen ylös ja alas ja ylös ja alas ja kuulen joka kerta TUNKS TUNKS ja näkyy vain vaaleanpunaista ja kuuluu nauru KIÄH KIÄH KIÄH minun joka puolelta.

Nigerialainen lapsi, Agu, pakenee kotikylästään. Sisällissota on syttynyt. Isä on vangittu, hän on käskenyt Agun juosta pois ja piiloutua. Äiti on viety pois, ehkä turvaan? Sissit löytävät myöhemmin Agun tajuttomana, hänet virvoitetaan ja värvätään mukaan lapsiarmeijaan. Vaihtoehtoja Agulla ei ole, vain henkiinjäämistä. Joko tappaa, tai kuolee itse. Agu oppii elämään näillä ehdoilla, tekemään mitä pitää. Yrittää vakuuttaa itselleen, että minä en ole paha poika, minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa.

Ei kenenkään lapset vie pimeään paikkaan, yhteen pimeimmistä joissa olen käynyt. Kirja on ollut 24-vuotiaan Uzodinman lopputyö Harwardin yliopistossa. Hän on haastatellut Nigerian 1960-luvulla käydyn sisällissodan veteraaneja, ja saanut siitä kimmokkeen kirjaan. Ei kenenkään lapset on hankala kirja arvosteltavaksi, kun ei sitä halua arvostella alkuunkaan. Eihän tämä lukukokemuksena nautinto ole, tunsin kuitenkin että tämä on tiedettävä, meidänkin, täällä kaukana, vaikka lukeminen tuntui väliin niin pahalta, että oksetti, ja olin kiitollinen, kun kirja viimein loppu, vaikka se oli niin lyhytkin, 150-sivuinen isoilla kirjaimilla.

Kirja on kirjoitettu ajatusmaisesti ja välillä pitää lukea kahteen kertaan että menee perille. Se on ainoa moite, mitä keksin. Kirjan ääni tuntuu lapsen ajatuksilta ja puheelta, kuten on tarkoitus. Väkivaltaa ei ole liiemmin sensuroitu, ja se sopii, nyt pitääkin järkyttyä. Kyse on edelleen ajankohtaisesta aiheesta.

Lapsisotilaita olen kuullut olevan kymmeniä, ehkä satoja tuhansia, ja siinä on tuntemukseni asiasta. En varautunut lukemista aloittaessa tämmöiseen tunnemyrskyyn. Se miten Agu opetettiin ja pakotettiin tappamaan, raiskaamaan ja riistämään, meni ihon alle. Onko sen jälkeen enää mahdollista saada elää "normaalia" elämää, tuntea nautintoa, rakastaa, olla iloinen? Onko mahdollista antaa itselleen anteeksi? Jatkaa koulua, kasvaa mieheksi, perustaa perhe. Onnistuuko se, ainakaan ilman että jälkipolvi tuntee sodan painon aina äideissään ja isissään. Lapsisotilaat ei ole menneisyyden murhe ja siksikin koen, että tämä kirja on tärkeä ja antaa länsimaalaiselle globaalissa maailmassa vähän perspektiiviä. On tämäkin maailma, huh.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 159
Kustantaja: Gummerus

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja (2017)

Onko nyt turvallista olla elossa? hän kuiskasi.
Kirosin häntä, kun hän nosti päänsä lumesta. Mitä jos joku katsoi taakseen ja näki?
Kukaan ei katso taakseen. Hän naurahti katkerasti.
Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut.

Elävien kirja kertoo 12-vuotiaiden puolanjuutalaisten kaksosten elämästä toisen maailmansodan aikaan Puolassa, Auschwitzissä, kuolemanenkeli Josef Mengelen koekaniineina. Moni kirjan tapahtuma pohjaa keskitysleiriltä selvinneiden henkilöiden muistelmiin (selviää kiitosten ohesta). Identtiset kaksoset Pearl ja Stasha kiidätetään junalla keskitysleirille äitinsä ja isoisänsä kanssa, ja päätepisteessä heidän erotetaan toisistaan. Kaksostytöt "pääsevät" samaan aitaukseen. Kirja valottaa kaksosten välistä ymmärrystä, sitä miten toinen on puolet toisesta. Elävien kirja kuvaa säästelemättä keskitysleirillä tehtyjä kokeita ja vallinneita oloja.

Kirjan raskaus yllätti, vaikka tiesinkin mistä on kyse. Siitä on aikaa, kun jokin on oikeasti järkyttänyt. Johtuen varmaan siitä, että nykyään on liikaa mistä voisi järkyttyä. Luin kirjaa kuivin silmin loppuun asti, mutta kirjan sulkeuduttua en pystynyt enää pidättämään, tuntui että olin rohmunut kipua itseeni, lukenut kirjaa kuin unta. Pystyin melkein kuvittelemaan, millaista on, kun on rikottu niin ettei tulevaisuutta voi kuvitella. Minulle tämän kirjan kiinnostavimmaksi aiheeksi nousi se, kuinka pitää kiinni ihmisenä olemisesta, inhimillisyydestä, tunteista, ja se kuinka jälleenrakentaa elämää keskitysleirin jälkeen. Sen voi kuvitella olevan mahdotonta. Tietysti pohdin, kuinka niin iso joukko ihmisiä saatiin mukaan kansanmurhaan - mutta sen pohtiminen on turhaa. Meiltä ihmisiltä voi odottaa mitä vain. En erityisemmin pidä arvossa lukiouudistusta, joka voi vähentää historian kurssien määrää. Jokaisen on hyvä lukea historiaa.

Olin aluksi skeptinen, en halunnut lukea arvailuja tai väritettyä, paisuteltua kirjaa todellisesta aiheesta. Rauhoituin, kun aloin lukemaan, sillä Affinity Konar on ottanut faktoista selvää. Konar teki kirjaa varten vuosien taustatyön Auschwitzin kuoleman enkelinä tunnetun Josef Mengelen pseudolääketieteellisistä kokeista, joiden keskiössä olivat identtiset kaksoset, kertoo kansiteksti. Konar ei ole valinnut aihetta helpoimmasta päästä ja uskonpa että kirjoittajalle itselleenkin on ollut raskasta tämän prosessointi.

Kirjan alkuperäinen nimi on Mischling. Wikipedian mukaan: Mischling was the German legal term used in Nazi Germany to denote persons deemed to have both "Aryan" and Jewish ancestry.
Arvio: ★★★

Sivuja: 457
Kustantaja: WSOY

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Luca D'Andrea: Rotko (2017)

Silloin minä näin. Kun olin jäänyt yksin, näin ajan ja paikan tuolle puolen.
Näin pimeän.
Syvimmän pimeyden. Mutta en ollut kuollut. Ehei, Peto vain leikki kustannuksellani. Se jätti minut henkiin. Peto, joka oli alkanut kuiskia: "Jäät luokseni ikuisiksi ajoiksi, ikuisiksi ajoiksi..."
Eikä se valehdellut.

Italialaisen Etelä-Tirolin eksyttävät luolastot ja petolliset vuoristot antavat maaperän Rotkolle, jonka nimi todella on enne. Fiktiivinen esikoistrilleri kuvaa dokumentaristi Jeremiahin silmin varsin uskottavasti elämää Tirolin pienessä, sisäänpäin kääntyneessä matkailukylässä ja rakentaa myös kiinnostavan murhanratkomiskuvion.

Jeremiah on kunnianhimoinen, aiemmilla filmiprojekteillaan nimeä saanut dokumentaristi. Hän on kuvannut ystävänsä Miken kanssa rock-konserttien taustajoukkoja, roudareita. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Yhtäkkiä rock on kuollut ja Jeremiah ei enää tunne paloa tehdä roudareita. Idea on väsynyt. Myös mies itse tuntee halua asettua aloilleen puolison, Annelisen, ja perheen muutaman vuoden ikäisen tyttären kanssa. Niinpä tuntuu olevan hyvä idea lähteä yhdessä vähäksi aikaa kauas, Annelisen synnyinkotipaikkakunnalle, Etelä-Tiroliin, jossa Annelisen isä edelleen asuu.

Jeremiah, utelias luonne kun on, ei meinaa malttaa pysyä pois filmiprokkisten suunnittelemisesta. Annelise tietenkin toivoo miehensä nostavan etusijalle hänet, perheen, ja näin mies on kunnianhimon ja perhe-elämän tuulitunnelissa. Itse ehkä koin, että Annelise oli vähän itsekäs. Saahan miehellä olla työnsä? Joillekin se on tapa pitää pää selvänä. Kuitenkin. Kirja etenee syventäen parin suhdetta, keskittyen paljolti siihen, millainen isä Jeremiah on mutta pohtimatta, millainen äiti Annelise on. Tuntuu monikin asia olevan vain miehen syytä.

Ehkä aihetta kritiikkiin kuitenkin on, sillä Jeremiah ottaa paikkakunnan vanhat tarinat pakkomielteenomaisesti selvitettäväkseen. Ja ratkottavaa riittää. Lisää pökköä pesään heittää Annelisen isä, Werner, vanhoilla muisteluillaan. Itse en ollut niinkään kiinnostunut parin suhteesta ja heidän riitojensa selvittely vei (mielestäni) turhia rivejä kirjasta, mutta ymmärränhän, että näin henkilöistä tuli tutut kuin vanhoista villasukista. Parastahan oli - ja juuri tätähän lähdin hakemaan - jännitys, hiljalleen asioiden selvittely. Alun epäolennaisuuksien setvittelyn (niin pitkä alustus roudareista ja Jeremiahin muista entisistä puuhista) jälkeeen tästä kasvoi kelpo trilleri, jonka luki loppuun mielellään. Olisin tahtonut enemmän jännitystä, mutta sehän on aivan makuasia. Vielä mainittava, että vaikka sivumäärä on ihan kunniakas kirjan luki oikeasti hujauksessa.

Arvio: ★★★

Sivuja: 538
Kustantaja:  Tammi

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (2017)

Nel Abbot oli itse ryhtynyt leikkimään tulella  - kiinnostunut pakkomieleenomaisesti joesta ja sen salaisuuksista, eivätkä sellaiset leikit koskaan päättyneet hyvin. Nickie ei missään vaiheessa ollut usuttanut Neliä kerjäämään hankaluuksia, hän oli vain osoittanut tälle suunnan, josta niitä löytyisi.


Tummiin vesiin on voimakas, henkilöihin painottuva trilleri. Se kertoo tapahtumaketjusta pienessä joenvarsikaupungissa. Ketjusta, jolla on alku ja loppu, mutta joka keriytyy auki vähä vähältä ja ripotellen aina väliin uusia solmuja tielle. Lukija lähtee matkaan Julesin kanssa - naisen sisko, Nel, on kuollut pudotessaan jyrkänteeltä. Tapahtumaa pidetään kummastelematta itsemurhana. Nelillä kun on ollut pakkomielle hukkuneiden mutkasta, suositusta itsemurhapaikasta. Jules joutuu, paino sanalla joutuu, palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa, jonka nuoruudessa koetut traumaattiset tapahtuma hän jättäisi mielellään uudelleen läpikäymättä. Nuo tapahtumat kuitenkin hyökyvät Julesin niskaan, ja hänen on samalla yritettävä olla aikuinen teini-ikäiselle siskontytölle, omatoimiselle Lenalle, ja käsiteltävä oma nuoruuden kipuilunsa. Jules ja Lena eivät kuitenkaan ole ainoat kipuilijat, vaan surunsa on jokaisella. Tuntuu, että jokainen henkilö jotenkin yhteydessä kuolleiden mutkaan - onhan se vienyt kylästä jo useamman tytön tai naisen. Onko nämä naiset kävelleet mutkaan itsemurhatarkoituksissa vai onko heidät sysätty alas?

Henkilöitä vaan on hirveä määrä. Jules, Nel, Lena, Robbie, Nickie, Jean, Erin, Sean, Helen, Patrick, Louise, Alec, Josh, Mark ja Katie. Jouduin tekemään mindmapin jotta pysyin henkilöhahmoissa kärryillä. Kartan tehtyäni aloin kuitenkin päästä jyvälle. Ja onhan pieni muistiharjoitus silloin tällöin hyvästä? Melkein aloin kirjoittamaan ylös vihjeitä kustakin henkilöstä. Jos olisin tehnyt niin, ehkä olisin silloin arvannut loppuratkaisunkin? Ehkä oli kuitenkin tarpeellista, että hahmoja oli näinkin monta - saatiin nimittäin punottua mutkikas juoni, iso kasa mysteerejä - eikä vain yhtä. Sattumoisin pidin näistä hahmoista, lopulta jokaisesta jollain tavoin - eniten kuitenkin rääväsuisesta ja älykkäästä teinityttö Lenasta, kuin myös epäsovinnaisesta Markista, salailevasta Seanista ja - jopa - Julesista, jonka lähelle pääsin Robbien hahmon kautta.

Niin ikään pidin siitä, miten Hawkins kuvasi tapahtumat. Lukija on päästä pyörällään ja jatkuvasti varuillaan. Ollaanko nyt yhtäkkiä murhaajan kanssa naamatuksin? Erityisen hyvin mieleen jäi Markin pohdinta: kun yrittää ottaa jostain kiinni ja se paljastuukin niljakkaaksi vesiheinäksi, joka ei kannattele. Niin etenee tämän kirjan tapahtumat, mihinkään ei voi luottaa. Aivan kaikkea ei ehkä saatu irti vesi-teemasta. Se ei upottanut minua, ei tullut ikkunoista asuntooni. Parhainta tässä olivat henkilöt itse, tapahtumien kulku, menneisyys ja nykyisyys vastakkain ja ne mysteerit, jotka vähitellen aukeavat. Lukukokemuksena viihdyttävä, viimeisen päälle ajateltu trilleri, jossa sivut kääntyi vauhdilla.
Arvio: ★★★★

Sivuja: 415
Kustantaja: Otava

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (2007)

Harva mäntymetsä oli katkeillut ja savusi. Maassa ammotti valtavia kuoppia. Maailmanloppu oli varmaankin kulkenut tästä eilen. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Veri kohosi punaisena höyrynä harmaalle taivaalle, joka alkoi idässä lopulta värittyä karmiininpunaiseksi.
Alku ja muut ajat on hankala, kiinnostava, kaunis ja etäinen. Se avaa kuvitteellisen puolalaisen kylän tapahtumia sen päätyessä sodan reitille toisen maailmansodan aikana. Kylään astuvat omistavin elkein saksalaiset ja venäläiset yhtä aikaa. Sillä mitä kylän puolalaiset asukkaat ajattelevat, mitä he ovat sukupolvien ajan rakentaneet ja rakastaneet ei ole mitään merkitystä kun sota astuu kylään, ja maata aletaan käyttää pelikenttänä. Alku ja muut ajat ei kuitenkaan katso asiaa "tavallisin" silmin, vaan ihmiselämän pienuuden hyväksyen. Oikeastaan Alku ei kerro sodasta, vaan elämästä kylän asukkaiden silmien kautta. Sodalla on myös aika vähän merkitystä, loppujen lopuksi, varsinkaan kasveille.
Minulle mieleen tuli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Tässä kirjassa on samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua - siis aivan todella, tässä kasvit ja ihmiset ovat jopa sukupuoliyhteydessä. Kaikesta mielettömyydestään huolimatta Alussa oli selittämätöntä kiehtovuutta. Se oli niin sen pohdiskelevassa ideassa kuin myös tavallisesta poikkeavassa kirjoittamisessa ja tavassa nähdä asiat. Ensihätään olin varma ettei tämä ole "minulle", ja etten saa tästä mitään irti - etten ymmärrä! Ja ehken ymmärtänytkään kaikkea. Aivan kaikkeen Alku ei antanutkaan vastausta. Sellaista on ihmisenä oleminen - ei saa tietää kaikkea, ainakaan ennen kuolemaa.
Kylässä nimeltä Alku asuvat huoraksi päätyvä Tähkä, hulluuteen taipuva Linnanherra Popielski, Genowefa ja Pawel, myöhemmin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ja naapurinsa. Siellä asuvat myös Paha mies, Sienirihmasto, Hedelmätarha, Omenapuu, Kahvipannu ja haamut - aivan yhtä elossa. Tässä kirjassa jokaiselle on aikansa, eikä vain ihmisille. Kirjassa on muutamia tähtihetkiä, joiden aikana tajusin että lukeminen ei mennyt hukkaan. Olen kuin puulla päähän lyöty. Tokarczuk on viisas. Hän lyö ilmoille ajatuksia ihmisenä olosta, luontosuhteesta, ajasta ja jumalasta, jotka jäävät pesimään mieleen. Ihmiselämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus yhtä aikaa ja se kuinka nostamme itsemme luonnon yläpuolelle tuli viehättävästi esiin rivien välistä. Meillä ihmisillä on pahoja vaikeuksia hyväksyä asioita kuten ne ovat. Ja elää sopusoinnussa tai edes rauhaa tavoitellen. Tulen prosessoimaan tätä vielä, kunhan ensihämmennys laskeutuu.
Arvio: ★★½

Sivuja: 266
Kustantaja: Otava

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Agatha Christie: Kaikki päättyy kuolemaan (2017, alkup. teos 1944)

Ulkoapäin tulee pahuutta joka hyökkää niin että koko maailma voi sen nähdä, mutta on toisenlaistakin turmelusta joka saa alkunsa sisältäpäin - josta ei näy mitään ulkoisia merkkejä. Se kasvaa hitaasti, päivä päivältä, kunnes koko hedelmä on lopulta mätä - taudin syömä.

Agatha Christien alkuperäisteos Death Comes as the End ilmestyi 1944, ja lukemani Kaikki päättyy kuolemaan on 2017 alkuvuonna julkaistu BON-pokkari. Egyptissä 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Niilin varrella Thebassa asuu Ka-pappi Imhotep kolmen poikansa, heidän  vaimojensa, äitinsä ja palvelusväen kanssa. Impotepin tytär Renisenb palaa lapsuudenkotiinsa kahdeksan vuoden jälkeen miehensä Khan kuoltua. Kaikki on niin kuin ennen, Renisenb huoahtaa tyytyväisenä, ja tuntee hetkeksi surun helpottavan. Naisväki kinastelee ja tekee kotitöitä, miesväki jahkaa viljestysten ja muun liiketoiminnan parissa. Kaikki kuitenkin mullistuu, kun Imhotep tuo taloon kauniin ja viekkaan jalkavaimon Nofretin, joka tuntuu kylvävän eripuraa aina sinne missä liikkuu. Talon väki alkaa asettua toisiaan vastaan ja lähes jokaista epäillään vuoronperään.

Jotkut ovat hyviä siinä, että arvaavat syyllisen jo pienistä vihjeistä kirjan alkupuoliskolla, ja minä en kuulu niihin. Sain todella kääntää sivuja ihan viimeiseen asti ennen kuin totuus valkeni. Juoni tuntuu hyvin yksinkertaiselta, hämäävän yksinkertaiselta, ja sain hyvää aivopähkinää, kun yritin pohdiskella, mitä oikein en tajua. Täytyyhän tässä olla jotain salaisia viestejä rivien välissä? Muka-yksinkertaisuus vähenee loppua kohden ja viimeiset sata sivua ovat sellaista pyöritystä, että kirjaa ei malta laskea alas. Siinä sai koira vartoa vieressä ja odottaa tovin aamulenkkiä - hyvä jos maltoin kahvia käydä kuppiini lisäämässä, niin tiiviisti pidin silmät näillä sivuilla.

Olen tavallaan harmissani, että päädyin lukemaan aivan erilaista Christietä, kun olen jo pitkään halunnut perehtyä tähän klassikkokirjoittajaan - siihen Agathaan, joka paremmin tunnetaan Hercule Poirotistaan ja muista "nykyaikaisemmista" etsivätarinoistaan. Takakannen mukaan "tämä poikkeaa täysin Christien muista teoksista". Mutta millä tavoin, se jäi minulle arvoitukseksi. Agathan hulppeassa tuotannossa on mistä valita kun mietin seuraavaa teosta luettavakseni. Kesäpokkarina tämä oli hyvä, mutta olisin valmis vielä pyörteisempään juoneen jossa lukijaa ei säästellä.

Iso plusmerkki sijoittumisesta Thebaan. Kun tahtoo lukea jotain varmasti erilaista niin tässä avot.  Voisin kuvitella että lukujumista kärsiessä tässä olisi hyvä kirja josta aloittaa.
PS. Oli muuten hankala lukea ISIS-jumalasta ja olla samalla pohtimatta nykyistä maailmantilaa...

Arvio:  ★★★½

Sivuja: 250
Kustantaja: Bon

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Emma Cline: Tytöt (2016)

Jos koti olisi tarjonnut heistä kenellekään sen, mitä he tarvitsivat, olisivatko he täällä päivästä toiseen, olisivatko he viipyneet ranchilla loputtomiin?
Evie on 14-vuotias kalifornialainen tyttö, perheensä ainoa lapsi. 70-luvun nuori. Perheen, jonka vanhemmat ovat eronneet. Isä on muuttanut puolta nuoremman, suoraa sanoen ihan tyttösen kanssa pois. Äiti tuo jatkuvasti uusia vaihtoehtoasioista kiinnostuneita miehiä käymään. Kuten äitikin, Eviekin yrittää kasvaa naiseksi, jota voisi rakastaa, mutta se ei tunnu olevan heidän käsissään.

Luin kirjan, jolle tiesin suoralta kädeltä pystyväni antamaan viisi viidestä, ja päätös oli helppo. Tytöt ei itkettänyt, sydämiä ei särkynyt. Tässä oli sellaista hiljaista, väsynyttä surua, kun kauan sitten tapahtunutta on pidetty pitkään itsellä, varmana ettei sitä mikään itku helpota.

Tämän kirjan jälkeen olen vain katsellut pitkään hiljaisuuteen. Melkein en haluaisi rikkoa nautintoa kirjoittamalla tätä auki. Olin yhdessä Evien kanssa nuori, vihasin hänen äitiään kuten helppoa oli, olinhan itsekin 14-vuotias. Odotin aivan yhtä sydän syrjällään, että Evie saisi mielenkiintoisia kokemuksia, jaion anarkistiset ajatukset kultalusikka suussa syntyneistä nuorista, lapselliset odotukset tulevaisuudesta ja rakkaudesta, ja muutuin yhtä vähän kun hän, kun hän kasvoi aikuiseksi - muuttuen vähän, tullen herkemmäksi huomaamaan ihmiset, erityisesti pojat, jotka saavat aina kaiken ja tytöt, jotka alistuvat siihen, mutta ovat aina silti kovempia.

Evie nolaa itsensä halutessaan miellyttää, näytellessään jotain muuta kuin on. Kuinka paljon hän lopulta vetää roolia, ja kuinka paljon on häntä itseään? Varakkaassa perheessä ei ole puutetta rahasta, mutta huomiosta kyllä, tai pikemmin häneen kohdistuvasta ymmärryksestä.

Sattui olemaan sitä aikaa, kun oli kultteja - hippiaikaa. Marisätkien aikaa, kitaramusiikin aikaa, leirinuotioiden aikaa, pitkien hiusten aikaa. Jossain toisessa ajassa Evie olisi löytänyt itsensä erilaisesta kovien tyttöjen joukosta, kävellyt siihen ansaan aivan yhtä lauhkeana lampaana. Nuoruushan on sellaista, syyntakeetonta aikaa.

Kirjasta jää ymmärrys. Olisinhan minäkin tehnyt juuri noin, kuin Eviekin teki, ajattelin. Ihminen janoaa kokemuksia, erityisesti rakkautta, ja kun sen rakkauden vielä verhoaa jännitykseen ja himoon, padum-tss, sehän on vastustamatonta. Kuinka monta kertaa itsekin olen ollut tieten tahtoen huomaamatta asioita, ja tajunnut vasta myöhemmin, että olin ymmärtänyt, mutta olin sulkenut silmäni?

Toiseksi tästä jää käteen tyttöys. Niin ihana tyttöys, voimakas tyttöys. Rakkaus omaan tyttöyteen. Kaverityttöjen kanssa vaihdetut pusut. Ja edelleen, ymmärrys, tyttöjen välinen ymmärrys.

En keksi mitään huonoa tästä.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 304
Kustantaja: Otava

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

KESÄN JA SYKSYN KIINNOSTAVIMMAT 2017

KESÄ


Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. WSOY

ELO




Nix voi ottaa monta muotoa. Nathan Hillin romaanissa se on mitä vain tärkeää ja rakasta, mikä katoaa yhtäkkiä ja vie palan sydäntä mukanaan. Samuel Andresen-Andersonille se on hänen äitinsä, Faye. Samuel ei ole nähnyt Fayea sen jälkeen kun tämä hylkäsi hänet pienenä. Yhtäkkiä äiti päätyy uutisiin, mutta median maalaama kuva hänestä – radikaali ex-hippi – ei vastaa alkuunkaan Samuelin näkemystä.
Gummerus


”Suurempaa kirousta ei ole kuin synnyttää kauniita tyttöjä maailmaan, jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria”, ajattelee indonesialainen prostituoitu Dewi Ayu saatuaan jälleen tyttären, kietoutuu käärinliinaan ja ryhtyy odottamaan kuolemaa. 21 vuoden päästä hän nousee haudastaan ja kohtaa entistäkin armottomamman maailman. Mutta Dewi Ayun elämänvoimaa ei voi enää nujertaa.
Gummerus

Anssi Ilmari Heino on poliisi, joka päätyy rikkomaan luottamuksen, jonka varassa ihmiset elävät. Laura on vasta 14-vuotias, kun hänen äitinsä ottaa itseltään hengen. Sosiaaliviranomaiset vievät Lauran isälleen, sillä lapsi tarvitsee huoltajan. Heino säälii Lauraa ja haluaa auttaa tyttöä parhaansa mukaan. Laura päätyy oman ratkaisuunsa, sillä hänen on päästävä pois vankilastaan – isänsä lintutarhasta.
Gummerus



Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon – perheen, kaksi omaa jazzklubia – ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, sielunkumppaniaan. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla.
Tammi

Jeffrey Lockhartin isä Ross on yli kuusikymppinen miljonääri, jolla on nuorempi vaimo, vakavasti sairas Artis. Ross on sijoittanut ison summan rahaa kaukaiseen, salaiseen tutkimuslaitokseen, johon tullaan kuolemaan kontrolloidusti. Ruumiit säilötään tulevaisuutta varten, jotta ne voidaan kehittyneen teknologian avulla parantaa ja herättää eloon. Jeff matkustaa Rossin ja Artisin luo hyvästelläkseen äitipuolensa. Tuossa syrjäisessä aavikkolinnoituksessa hän joutuu samalla määrittelemään oman suhteensa elämään ja kuolemaan. Jäljittelemättömällä taituruudellaan DeLillo asettaa vastakkain maailman pimeyden – terrorismin, tulvat ja nälänhädän – sekä ihmiselämän arkisen kauneuden.
Tammi

SYYS

Talvi koettelee Aanaarin saamelaisperheitä, joista jokaisesta on tapettu isä, veli tai aviomies. Pirkkalaisten verilöylyn jälkeen kyläläiset ovat hajaantuneet, ja Soruia kantaa siitä syyllisyyttä. Hänen näkijänkykynsä voimistuvat, ja hän perii isältään tietäjän osan. Avuntarvitsijoita saapuu kaukaa, kun Soruian nimi kiirii ja alkaa herättää kunnioitusta, pelkoa sekä kateutta. Mutta Soruia ei saa rauhaa, sillä kuolleen Kaukomielen avoimiksi jääneet silmät vainoavat ja hän pelkää miehen palaavan tuonpuoleisesta. Gummerus
Edevanen perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut. Kesäkuu 2003. Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow lähetetään pakkolomalle pahasti pieleen menneen rikostutkimuksen takia. Sadie vetäytyy rakkaan isoisänsä luo Cornwalliin, mutta löytää pian itsensä tuuliajolla, toimettomana. Kunnes eräänä päivänä hän löytää umpeenkasvaneen puutahran keskellä olevan hylätyn talon.
Bazar


Murha joka ei koskaan selvinnyt. Kirja jota ei koskaan kirjoitettu loppuun. Arvoitus joka edelleen odottaa ratkeamistaan. Kirjallisuusagentti Peter Katz saa käsikirjoituksen, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha vuosien takaa. Tarina kuitenkin päättyy juuri ennen murhaajan paljastumista.
Otava


LOKA


Ilkka Taipaleen muistelukset kertovat 57 vuoden ajanjaksosta keskittyen mielisairaalakokemuksiin. Hän on viettänyt 14 vuotta elämästään mielisairaalassa ja 11 vuotta eduskunnassa. Siinä ei ole paljon eroa, hän tokaisi potilailleen. Taipaleen toiminta-aikana Kellokosken sairaalasta tuli Itämeren alueen tunnetuin mielisairaala ja Kellokosken kylästä maamme kuuluisimpia kyliä.
INTO


Ihan vain muutaman mainitakseni.