sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi (2017)

Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani.
Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isäni Pahaksi.

Sodanjälkeisestä Suomesta kertova Jääkansi on Hanna Haurun kahdeksas teos. Vain hieman yli satasivuinen Jääkansi on salakavala, ei uskoisi että jokin näin pieni pystyy ravisuttamaan näin paljon. Kirja kuvaa muutamalla vuodella nuoren tytön elämää pienessä kylässä. Tytön kotiolot ovat ankeat - en edes tiedä onko ankea riittävä sana kuvaamaan olojen puutteellisuutta, niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa. Tytöltä puuttuu niin ruoka kuin rakkaus. 

Sota on juuri päättynyt ja tytön isä kaatunut. Betti-äiti ei aikaile, vaan ottaa uuden miehen jo ennen kuin entinen on edes hautaan laskettu. Uusi mies, Paha, kohtelee tyttöä kuin nurkissa vilistävää rottaa. Välillä hännästä roikottaen.

***

Viivyttelin kirjan lukemista. Silmäilin sitä muutaman päivän ja pohdin, milloin on oikea aika. Sitten se tuli.

Vai tuliko? Onko koskaan oikeaa aikaa lukea jotain näin raakaa? Aluksi  ihmettelin, mikä kirja tämä nyt on, näin vähän sivuja, pelkkä läpyskä, saako tästä mitään irti. Sitten jouduin syömään sisälläni pitämäni sanat, sillä Haurun teos on vahva. Minulle liian vahva.
Tuntuu, että pitäisi lukea se heti uudelleen, selvittää mitä jäi ymmärtämättä, mitä jäi rivien väliin ja oliko jossain vastauksia. Sillä Jääkansi ei anna vastauksia, se kertoo karun tarinan peittelemättä.
Tunnen, että kirja ansaitsisi kovemmat kannet pitämään tarinan sisällään. Kirja on kevyt, tarina raskas. Jostakin syystä mieleeni tuli Riitta Jalosen Kirkkaus, tarinassa on jotain yhtä lohdutonta, tyttö on omituinen, eksyksissä, oman tiensä kulkeva ja täysin rakkautta vailla.

Stephenie Meyer: Kemisti (2017)

Mutta jos hän pystyisi kääntämään kelloa taaksepäin, tekisikö hän sen? Oliko jokapäiväinen pelon ja yksinäisyyden hallitsema elämä todellakin parempi vaihtoehto? Hän oli kieltämättä ollut paremmassa turvassa, mutta häntä oli kuitenkin ajettu takaa. Eikö hänen uusi, uhanalaisempi elämänsä ollut monessa mielessä täydempää elämää?



Meyerin trillerin keulassa on huippuälykäs molekyylibiologi Alex, joka on värvätty jo varhaisessa vaiheessa lääkistä valtion salaiseen laboratorioon. Laboratioriota kutsutaan osastoksi. Tämä on ollut varsin helppoa, sillä naisella ei ole ollut läheisiä ihmissuhteita, ei ketään jolle edes valehdella työstään.
Kun Alexin työpari murhataan, hän ymmärtää tietävänsä liikaa. Valtio haluaa hävittää todistusaineiston, ja Alexkin on todistusaineistoa. Nainen painuu maan alle, mutta toistuvat murhayritykset tekevät hänet vainoharhaiseksi.
Kolme vuotta pakoilua on väsyttänyt Alexin. Hän saa sovittelevan viestin osastolta, jossa häntä pyydetään tekemään vielä yksi juttu, ja sitten hänet luvataan jättää rauhaan.

***
Vaikka välillä tekee vähän mieli puistella päätään, sivut kääntyvät silti kuin itsestään. Ei tätä pysty käsistä laskemaan. Kemisti on 500 sataa sivua kelpoa toimintaa, erottuvalla ja mieleenpainuvalla juonella. Ripauksella rakkautta - totta kai.
Sinänsä minulle ei ollut yllätys, että Meyerin Kemisti oli otteessaan pitävä kirja, sillä olenhan kiinnostuksesta lukenut (posket hehkuen) muutaman Twilightin. Yllätyin vain Kemistin älykkyydestä. Toki ymmärränhän sen, että on Twilightissakin jotain oltava, kun siitä niin suosittu on tullut.
Kemisti on nokkela, aikuisten lukuromaani. Toki on myönnettävä, että vertasin juonta Twilightiin. Nyt on nimittäin keikautettu kakku nurin. Nainen on vahvassa roolissa, ja mies kulkee kielletyn rakkauden perässä. Opettaen kauan kosketusta vailla naisen vihdoin rakastamaan.
Kirjan parasta antia on raikkaat henkilöhahmot ja erottuvuus. Alex kasvaa hienosti kokemusten myötä. Kirjan viesti on, ettei tärkeintä ole olla turvassa vaan rakastettu. Rakkaustarina-asetelma ei ole perinteinen. Nyt ei ole keksitty pyörää uudelleen vaan tehty omalla tavalla.

Ja vielä niille jotka eivät jaksa lukea: Eiköhän tästä vielä elokuvakin tule.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka (2016)

Aamu Karitsantytär syntyi vaiti ja silmät auki.

Matriarkka kertoo inkeriläissuvun elämästä. Tarina alkaa Aamu Karitsantyttären syntymästä Simpukan kylässä Neuvosto-Inkerissä ja seuraa hänen ja hänen sukunsa pitkää vaellusta: karkotusta Siperiaan, evakuointia Suomeen ja palauttamista Neuvostoliittoon. Siinä yhdistyvät historialliset tapahtumat sekä ajankohtaiset teemat, kuten pakolaisuus ja nyky-Venäjä.
Myönnetään, Jari Tervon  Matriarkka on paikoitellen pitkäveteinen. Kaiken lisäksi siinä on paljon sanoja joiden merkityksen jouduin katsomaan sivistyssanakirjasta, vaikka eihän toki oma tietämättömyyteeni ole kirjoittajan vika. En vain pidä siitä, etten ymmärrä lukemaani - se on itse asiassa jopa aika ärsyttävää. Kirjassa on paljon poliittisia kannanottoja, epäsuoria, mutta kannanottoja yhtäkaikki. Tervo kai tahtoo piirtää Suomen yhteiskunnan sellaisena kuin se on hänen mielestään, rasistisena ja öööh... no, junttina. Itse asiassa koin sen kansallista identiteettiäni halventavana. Missä on usko Suomen kansalaisiin? Olenko ainoa, jonka mielestä suomalaiset ovat aivan mahtavia tyyppejä? Suvaitsevaisiakin.
Tervon romaanin alku meni kohtuullisen reippaana eteenpäin. Aamu Karitsantytär on koko kirjan kantava voima, vahva ja kuulas, viisas nainen, joka ajattelee ennen sanomisiaan, ja toimii teoissaan moraalisesti oikein. Useimmiten. Kuitenkin enemmän oikein kuin moni muu.
Kirjan tapahtumat ovat harmaita. On hankala määritellä oikeaa tai väärää, kun se riippuu paljon siitä, millä puolella rajaa seisoo. Mihin perheeseen kasvaa. Mitä kieltä äitisi puhuu. Jos jostakin pidin, ja kuitenkin pidin, niin siitä, miten Tervo kuvasi sodan - nälkiintymisen, mielettömyyden, kivun, sen kun voisi myydä oman tyttärensä leipäpalasta, ja myykin. Siinä on jotakin surullisella tavalla naurettavaa, että on suuria miehiä ja suurvaltoja ja syrjittyjä kansoja. Kuinka meistä tuli tällaisia, minä kysyin itseltäni. Samalla tavoin kun moni ihmettelee, kuinka saksalaiset pystyivät toteuttamaan keskitysleirit. Kuinka niin pääsi käymään? Massahypnoosia. Sinisilmäisyyteen ei ole varaa.
Tervo kertoo pitkän tarinan. Aamun syntymästä asti,  olen ilkeä ja paljastan - Aamun kuolemaan saakka. Se ei vielä paljon paljasta - Aamun matkaan mahtuu paljon. Eniten uskon pitäneeni eskimoista. Ei. En ehkä eskimoista sittenkään, mutta tarinan siitä kohdasta. Tulen muistamaan sen kylmyyden vielä pitkään. Siperian. Armotonta!
Provokatiivinen lähestymistapa toimi - kirja oli mitä mainioin ajatustenherättäjä. Mutta kirjan henkilöt eivät, eikä pituus. Lopulta en paljon välittänyt kuinka heidän käy. Epäilen, välittikö Tervokaan. Tai Suomen valtio. Tai Venäjä. Pidin myös siitä, että kirja toi minulle tutuksi inkerinsuomalaisuuden.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (2017)

Olisitko sinä halunnut pojan? minä kysyin.
Äiti vastasi että hän oli oikein onnellinen meistä tytöistä.
Mutta isäsi olisi halunnut pojan, hän sanoi, siksi jatkoimme yrittämistä. Luulen että Monikasta tuli jollakin tapaa hänelle se poika, jota hän ei saanut.
 Hän naureskeli sen sanoessaan.
Boliwiaan sijoittuva, kuvitteellinen (mutta tosipohjainen) Ertlin perheestä kertova Kiintymyksiä alkaa 50-luvun puolivälistä ja päättyy 70-luvun alkuun. Toinen maailmansota on sodittu, mutta jännitteet jääneet ilmaan. Ertlin perhe, Hans ja Aurelia, sekä tyttäret Heidi, Trixie ja Monika ovat juuri muuttaneet Saksasta Boliwiaan. Hans on toiminut natsisaksan propagandavideoiden kuvaajana ja sotavalokuvaajana.
Perhe aloittaa alusta uudessa maassa johon perheen naisväki ei tahdo sopeutua ja samaan aikaan Hans on levoton ja loistaa poissaolollaan. Hans tahtoo kuvata luontodokumentteja, hän vuorikiipeilee ja löytöretkeilee. Aurelian äänettömästä kauhistelusta huolimatta (naisilla ei kai ollut paljon sananvaltaa tuohon aikaan) Hans ottaa kaksi vanhempaa tytärtään mukaan ja lähtee etsimään Paititia, muinaista inkakaupunkia.
Isälle mielekkäämpää on löytöretkeily ja seikkaileminen kuin kotona perheen kanssa vietetty aika. Hän on harvoin kotona ja vaikka perhe olisi matkoilla mukana, Hans on silti poissaoleva. Tästä kärsii luonnollisesti parisuhde ja etäisyys tyttäriin kasvaa kasvamistaan. Etäisyys kasvaa myös keskenään sisarusten välillä.
Lopulta käy niin, kuin usein käy huonon isäsuhteen omaaville tytöille: he päätyvät väärien miesten sänkyihin, vääriin piireihin. Kun sattumalta äärivasemmisto on Boliwiassa rekrytoimassa, huomaa vanhin siskoista pian olevansa vallankumouksessa mukana. Kirjassa oli jotain mistä pidin ja kovasti, jopa liikutuin alkupuolella sen vaikuttavasta anti-sentimentaalisuudesta, mutta lopulta se lässähti. Kaikki lähtee sujumaan lupaavasta asetelmasta, mutta pian huomaa, että asioihin on hankala saada kosketusta (mikä on aika ironista, koska kirjan teema oli juurikin kosketuksen kadottaminen toiseen ihmiseen, ehkä jopa ympäröivään yhteiskuntaan).
Ehkä henkilöitä nyt kertakaikkiaan oli liikaa sataankolmeenkymmeneen sivuun. Lyhyys häiritsi, kirja loppui selittelemättä. Suoraa sanoen, en ihan täysin tainnut ymmärtää kirjan lopetusta. Häiritsevää, sillä kirja oli siihen asti ollut ihan normaalilla päättelyllä ymmärrettävissä. Kirja loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Se kertoo tyttärien tarinaa, mutta keskittyy välillä liikaa isään.
Kirja saattoi olla jopa neitsytmatkani Boliwiaan, en muista lukeneeni yhtään sinne sijoittunutta kirjaa. Siinä mielessä se oli kiinnostava. En torppaa täysin ajatusta käydä Boliwiassa toistekin.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri (2014)

Äidin ääni helisi. Jos äänet olisivat kaloja, äidin olisi ollut parvi hopeisia silakoita, sellaisia jotka vaihtavat suuntaa yhtenä ryhmänä kuin niillä olisi yhteinen mieli.

Mustanpuhuva, surullinen, traaginen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri ui syvissä vesissä. Se sisältää hyvin samanlaista kieltä, kuin äskettäin lukemani Helmi Kekkosen Vieraat. Siksi alkuun puistelin päätäni. Olin täynnä kauniita sanoja ja tahdoin lukea yksinkertaisempaa, en mitään tulkinnanvaraista. Toisekseen minulla on joku antipatia novelleja kohtaan. Ne ovat liian lyhyitä.
Koskisen novellit kuitenkin tekivät sen mitä novellit eivät yleensä minulle tee. Ne kasvoivat ympärilleni kuin rihmasto. Hämmästelin kun en tunne mitään ja yhtäkkiä minulla oli pala kurkussa. Hetkittäin itkin vuolaastikin. Koskinen todella on Novellisti.
Olen lukenut Koskisen romaanit Valheet ja Katariinan. Niitten pohjalta osasin odottaa jotain vaikuttavaa, mutta näin vaikuttunut en niistäkään ollut, vaikka ne mahtavia olivatkin. Ne unohtuivat  yllättävän pian, ja olivat ehkä vaikeita ymmärtää. Novelleissa Koskinen on ehdottomasti parhaimmillaan.
Koskisen novellit sattuu niin, että tekee ihan kipeää. Ne ovat vaativia, ne vaativat aikansa ja paikkansa, hiljaisuutensa, hetkensä, ne vaativat kaikki ajatukset itseensä. Niissä on läsnä alku ja/tai loppu, suru, menetys, haikeus, ankaruus, armottomuus, kaikki suuri. Melankolisuus, jonka me suomalaiset osaamme hyvin tuntea ja kuvata, me pimeän ja kylmän maan asukit.
Novelleissa aiheena on useimmiten vanhemmuus. Joskus sairas vanhemmuus. Surrealistisen erikoinen vanhempi-lapsisuhde.
Koskinen on psykologi. Se taas sai minut pohtimaan, ovatko tarinat syntyneet eläytymisestä ihmisten erilaisiin kohtaloihin, koska sitä paljon kai se työ on.
Omppu kehui erityisesti kokoelman novellia Viimeinen. Minuun teki vaikutuksen ensimmäinen novelli, Satu äidistä, se toi kylmät väreet pintaan. Myös Sovituksessa oli jotain mihin samaistuin - tunteeseen, kun tahtoo rangaista itseään. On tehnyt jotakin peruuttamattoman väärää.
Erityisesti nuo kolme mainittua olivat sellaisia, joiden jälkeen piti pysähtyä, laittaa silmät kiinni ja vain hengittää hetki. 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)

On kaunis loppukesän päivän, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen mekkoon. Kaikki on valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu.
Hetket kuluvat, ja tahoillaan illalliselle osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä ja juuri nämä illalliset sattuvat olemaan sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin.

Episodiromaani Vieraat voitti minut lopulta puoleeni, vaikka romaanin alku tuntui tahmealta. Takakannen tekstikään (tuo teksti yllä) ei sytyttänyt, ja ei sytytä vieläkään. Mielestäni kaikki ei ollut illallisen jälkeen toisin. Elämä jatkui.
Säikähdin kun ajattelin romaanin kertovan äitiydestä tai lapsettomuudesta (toki se kertookin), pelkäsin etten osaa eläytyä lapsettomana. Kun sitten ymmärsin, että tämä käsittelee vanhemmuutta lähes kaikilta eri kanteilta, olin helpottunut. Ja yllättynyt siitä, että onnistuin eläytymään jokaiseen kohtaloon. Jokainen henkilö käy läpi tunnetta, jonka olen tuntenut. Itsekkyyttä esimerkiksi. Kirjailijalla täytyy olla älyä iso annos, kun pystyy näkemään asioilla niin monta eri puolta.
Olin vaikuttunut myös kirjailijakuvasta, Helmillä on uskomattoman kauniit, salaperäiset, tietäväiset silmät, jäin tuijottamaan niitä pitkäksi aikaa. Mietin, mitähän tuon pään sisällä liikkuu. Siksikin halusin lukea kirjan. (Kuulostanpa friikiltä, mutta näin kävi.)
Kirja tuntui aluksi muutekin jotenkin kylmältä, etäiseltä, hienostuneelta, vieraalta. En heti saanut langanpäästä kiinni. Sen kuitenkin kirjalle myönnän, että jännitettä on ilmassa jo alkusanoista lähtien. Se jännite esti laittamasta kirjaa sivuun, piti saada tietää, miten tuo jännite lopulta purkautuu. Odotin tapahtuvaksi jotain suurta - ja niinpäs sitten kävikin.
Välillä menin sekaisin - kuka nyt onkaan kertojana? Kertojaa vaihdetaan lennosta. Pidin hetkittäin kirjaa vaikeaselkoisena, mutta toki tätä ajatusta ei tarvinnut kauaa vatvoa, sillä asiat lopulta valkenivat. Henkilöitä oli mielestäni paljon, Senja ja Lauri, Alva ja Daniel, Ulla ja Sakari, Anna ja Toivo, Iiris... Kaikkein yllättynein olin siitä, että vajaassa kahdessasadassa sivussa kuitenkin tutustuin jokaiseen, kukaan ei jäänyt vieraaksi.
Kirja alleviivasi hienosti sen, että on kaksi vallan eri asiaa, kuinka itse koet, ja kuinka toinen kokee saman asian. Vuosien annetaan kulua hiljaisuudessa, ja aina vain on vaikeampaa aloittaa keskustelua, luuloista kasvaa tosia. Kirjan lopetus oli aivan omaa luokkaansa. Valitettavasti olin tällaista jo romaanin alussa vähän enteillyt, mutta yhtäkaikki huudahdin loppuun suu pyöreänä vou.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Nicci French: Ihon alla (2002)

Rakas Zoë, milloin sinun tapaisesi nuori ja kaunis ja terve nainen alkaa pelätä kuolemaa? Sitä minä pohdin. Sinä tupakoit (sormessasi on muuten nikotiinitahra). Ja käytät joskus huumeita. Syöt roskaruokaa. Juhlit myöhään kärsimättä krapulasta aamulla. Luultavasti sinä uskot, että elät ikuisesti, että pysyt nuorena vielä kauan.
 
Kolmea hyvin erilaista naista yhdistää yksi asia - he kaikki vuorollaan alkavat saada kirjeitä tuntemattomalta mieheltä. Kirjeiden sävy enteilee pahaa.
Toisaalta ne ovat vain kirjeitä, eikä poliisi ota niitä aluksi vakavasti. Eivät he aavista että kyseessä todella on mies, joka aikoo myös ainakin yrittää toteuttaa murhanhimoisten kirjeidensä sisällön.
Naiset suhtautuvat kirjeisiin kukin eri tavoin. Lontooseen juuri muuttanut yksin asuva nuori opettaja Zoë ahdistuu niin, että muuttaa ystävänsä luokse asumaan. Hän toivoo poliisilta mittavampaa tutkimusta. Seurapiirinainen Jennifer taas ei voi sietää poliisien läsnäoloa kodissaan, eikä usko kirjeistä olevan hänelle vaaraa. Omatoiminen nainen Nadia ei puolestaan kestä epätietoisuutta. Tekeekö poliisi varmasti kaikkensa tutkimusten etenemiseksi, ja mitä tietoja häneltä pimitetään?
Kirja on kolmessa osassa jotka on nimetty naisten mukaan. Ensin Zoën tarina, sitten Jenniferin ja lopulta Nadian. Kun ensin kiinnyin Zoëën, tuntui oudolta jatkaa Jenniferin tarinaa. Sitten kiinnyinkin Jenniferiin. Kirja pysyi kuin pysyikin yhtenäisenä. Sen tyyli ei rikkoutunut. Kirjan vahvuus oli siinä, kuinka Nicci French kuvaili naiset. Tuntui, kuin olisin todella tuntenut heidät.
Ehkä lopussa oli jotain tarpeetontakin lätinää, eli lopetus olisi saanut olla ytimekkäämpi. Minusta oli yhtäkaikki mukavaa arvailla, olisiko tuo tai tuo murhaaja, ja että kuka jää henkiin. Harmillista oli se, että murhaaja paljastettiin hieman liian aikaisin. Ehkä juoni olisi saanut olla vieläkin kimurantimpi. Otteessa kirja piti erinomaisesti, heräsin jopa yöllä tätä lukemaan...
Moitteita kirja saa minulta siitä, että se kannen perusteella vaikuttaa enemmän eroottiselta romaanilta kuin psykologiselta trilleriltä. Ei tässä kirjassa mitenkään tavallista enemmän ollut alastomuutta tai eroottisuutta. Mielestäni kansi ei anna kirjasta oikeaa kuvaa.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Kreetta Onkeli: Ilonen talo (1996)

Menen leikkimökkiin ja piirrän nukelle karvoja. Sidon nuken nahkavyöllä yhteen kirja kanssa ja heitän seinään. Toivon että nukkeen sattuisi. Minuun ei satu. 

Kreetta Onkelin Ilosen talon (huom. ilonen - ei iloinen) halusin lukea, koska kirja oli hämärästi tuttu. Halusin selvittää, mistä on kyse. Goodreadsin arvioiden perusteella kirja on tykätty. Etukannen perusteella kirja vaikuttaa omalaatuiselta, sellaiselta josta joko tykkää tai ei. Takakannen koukeroisesta tekstistä on hankalaa saada selvää, mutta en pistä pahakseni.

Kirjan ääni on kuin lapsen ääni. Kirjassa on hyvin yksinkertaisia, lyhyitä lauseita (esim näin: Mummo valittaa kamarissa. Menen katsomaan mikä sillä on. Mummon säärestä suihkuaa veri seinään. Mummo joutuu sairaalaan.) Kirja muistuttaa pienen tytön päiväkirjaa. Tyttö näkee asioita, joita sen ikäisen ei pitäisi - minkään ikäisen ei pitäisi.

Ilonen talo kertoo kuvitteellisesta luhankalaisesta Tomperin perheestä. Kaksi siskoa, nuorempi Ruut (jonka äänellä kirja on kirjoitettu) ja isosisko Birge todistavat nuorina isänsä menehtymisen viinaan ja äidin horjumisen vuoroin kuivilla ja vuoroin äimän käkenä, hyppien alkoholistimiehestä toiseen. Toisaalta tytöistä kasvaa villejä, omatoimisia ja vahvoja naisia - eivät he ihan pienestä horju, kun niin monesta ovat jo selvinneet. Toisaalta he eivät tiedä mihin verrata itseään, ja asettavat riman liian alhaalle elämässä. 
He ovat lapsuudenkodissaan heitteillä, heillä on vain toisensa, ja vastuuta liian paljon liian nuorena. Minua suretti se, kuinka perheen lemmikit olivat yhtä heitteillä - suretti siksi, että tiedän niin käyvän, edelleen, monessa kodissa.

Kirja on väkevä kuvaus siitä, kuinka lapsi näkee alkoholistivanhemman. Lapsen äänen valinta kirjan ääneksi tuo siihen erilaisen kosketuspinnan. Minulle heräsi väistämättä kysymys, kuka tämä Kreetta on? Onko kirja omakohtainen? Ja nopealla guuglettelulla selviää, että Kreetta on kuin onkin alkoholistiäidin lapsi, ja huostaanotettu.
Näitä, vaikeita kirjoja, tarvitaan.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Jo Nesbø: Lepakkomies (2001)

"Andrew sanoi kerran niin. Että liskoilla ja liskosukuun kuuluvilla ihmisillä oli kyky aikaansaada sadetta ja myrskyä laulullaan. Hän kertoi, että Suuren Tulvan aiheuttivat liskot, jotka lauloivat ja viiltelivät itsensä verille kiviaseillaan hukuttaakseen platypuksen - nokkaeläimen."
Hän hymyili vaisusti.
"Lähes kaikki nokkaeläimet kuolivat. Mutta jotkut jäivät henkiin. Tiedättekö, mitä ne opettelivat tekemään? Hengittämään veden alla."

Lepakkomieheen latautui paljon odotuksia, sillä kyseessä on paremman puoliskoni lempikirjailija. Toisaalta olen halunnut tutustua siihen juuri siksi, ja toisaalta en. Jo muutaman sivun jälkeen huolet osoittautuvat aivan turhiksi, sillä Nesbo kirjoittaa just niin hyvin, kuin olin villeimmissä toiveissani odottanut. Kirja etenee kuin siivillä, ja ihan oikeasti! En ole koskaan lukenut liki viittäsataa sivua yhtä rempseästi, lukuun ottamatta Humisevaa harjua. Tajusin myös itse käyttäytyneeni hyvin neitimäisesti - en ollut lukenut Nesboa, koska olin mieltänyt sen siihen miehistenmiesten kirjallisuuteen, josta minä en kostu mitään. Olenpa ollut ennakkoluuloinen.
Aivan ensimmäisenä yllätyn siitä, että Harry Hole matkustaa Australiaan, johon Lepakkomies alusta loppuun sijoittuu. Hän lähtee selvittämään vaaleaverisen norjalaistytön murhaa, ja saa työparikseen aboriginaali Andrew'n. Mutkattomasti tilanteeseen kuin tilanteeseen suhtautuva Harry Hole voittaa lukijan nopeasti itselleen. Ripaus mustaakin mustempaa huumoria - ja minulta lähtee jalat alta.
Kirja etenee hissukseen ja selittää juurta jaksain aboriginaalien ja muualta tulleiden jännitteitä kulttuurisessa sekasikiössä, Australiassa. Siitä pidin erityisesti - minulla oli pieni haisu asiasta, mutta syyt ja seuraukset tuotiin nyt esille niin että lapsikin ymmärsi. Tietoa tuli aina vähän sieltä ja vähän täältä, ei niin, että yhtäkkiä olisi räjäytetty naamalle koko Australian historia. Usein kirjat edellyttävät, että lukija tietää. Nyt onneksi näin ei ollut. Luin ja viisastuin.
Harry oli hahmona vähän hämmentynyt - ei ehkä sellainen perinteinen kaikkitietävä rikostutkija, vaan inhimillisempi ja persoonallisempi, syvempi. Vain lopun kiireinen tahti tuntui hengästyttävältä, muuten rauhallisesti edenneessä kirjassa.