sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Anne Leinonen: Metsän äiti (2017)

Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Kun Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen, hän törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Hänen on selvitettävä, miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin - ja onko hän itse vaarassa.
Yllä esitetty takakannen teksti sai minut kiinnostumaan. Salaperäiset metsät ja suot, joissa olen aina tuntenut kuin minua tarkkailtaisiin, kuin luonnolla olisi sielu ja silmät, kuin se hengittäisi niskassani ja pitäisi sisällään salaisuuksia. Kuinka paljon on tapahtunut juuri tässä metsässä, aikojen alusta asti, kuinka paljon luonto on nähnyt? Sitä mietin, toisinaan. Kotiseudulla on minulle iso merkitys, vaikka siellä harvoin enää käyn. Siellä on muistot, juuret, rauha, ja paikat jotka miellän kai aina kodikseni. Siksi kirjaa lukiessa näin sen paikat mielessäni omien kotiseutuni miljöinä, mikä ehkä teki eläytymisestä helpon.
Lähdin lukemaan tätä lauantaipäiväni ratoksi, ja näin kuluikin päivä rentoutuneesti sohvan uumenissa, sillä kirja upotti minut syvälle sen suomättäisiin. Hämmästelin, miksen ole aiemmin törmännyt kirjailijaan, joka tuntuu osaavan mysteerinomaisen tunnelman luomisen kuin olisi syntynyt siihen. Ilmeisesti juuri tämä spekulatiivinen fiktio on se ykkösjuttu, jossa Leinonen pääsee oikeuksiinsa. 
Tiesin, että kirjaa on kehuttu pelottavaksi muun muassa täällä. Pelottavana en tätä kokenut, jännittävänä kyllä ja se miten Leinonen yhdisteli kotimaamme luontoon linkittyviä kansanperinteitä tarinaan, oli ihastuttavaa. Tätähän on nyt nähty usealla kirjoittajalla viime aikoina, ja mikäpä mahtavampaa! Pelottavuutta saattoi karsia myös ihana kevätaurinko, jossa paistattelin koko lukuhetken ajan.
Asetelma on kirjassa kovasti samantapainen kuin Mia Vänskän Saattajassa. Ihmissuhteissaan pettynyt nainen, Riina, palaa kaupungista maalaismaisemaan, kotikonnuilleen ja huomaa olevansa keskellä mysteeriä, jonka ratkaisuun hänellä on avain. Todellinen maailma yhtyy jouhevasti maagisempaan, ja joissain kohdin ei voi muutaku hattua nostaa - semmoisia silmänkääntötemppuja tässä on. Useaan otteeseen minulla loksahti leukaperät auki, ja jäin myhäilemään tyytyväisenä. Kyllä täällä Suomessakin osataan kirjoittaa kunnianhimoisesti, eikä mennä alta riman!
Riinan lapsuuden rooli psyykkisesti sairaan äidin varjossa toi syvyyttä hahmoon, ja oli kuvattu uskottavasti. Itsekin paljon samojen tunteiden aallokoissa olen lautaillut, ja samaistuin moniin sanoihin.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja (2017)

Sillä jokaisessa ihmisessä on kaikki mitä hän on kantanut sisällään, joka ainoa keskustelu ja kosketus, jokaiset kasvot jotka on nähnyt, jokainen peili josta on heijastunut, jokainen sana, jokainen uni, jokainen kyynel, ne kaikki ovat siellä sisällä. Ne ovat kehossa, muistoina joista vain osalle on olemassa sanoja.
Häädön saanut perhe lähtee yön pimeys turvanaan karkuun velvoitteitaan. Äiti kehottaa Julia-tytärtä ottamaan mukaan jotain, muistoja, mitä vain, kunhan jotain konkreettista, josta näkee mitä on ollut, jota voi pidellä. Silti äiti pyytää hiljaisuutta, unohtamista, pelkää tyttärensä muistoja, sanoo painajaisia näkevälle kaikki on hyvin jos ei ajattele sellaisia asioita. Kaikki kokemukset kuitenkin jäävät aina jonnekin, muokkaavat ihmisistä sitä mitä he ovat, vaikka yrittäisivät unohtaa. 
Kirjasta tekee hienon se, miten monella eri tavalla sen voi tulkita. Rasi-Koskinen leikittelee ajankululla ja muistoilla. Jokainen hetki - mennyt ja tuleva - ovat koko ajan olemassa - ja kirjassa ne sekoittuvat nuoren Julian elämässä ja muistoissa. Mitä Julia todella näki, muisti tai unohti? Pidin kirjaa sekä sekavana että jännittävänä.
Olen seurannut Marishan kirjoittamista jo ajoista Katariina (2011) ja Valheet (2013),  ja hiljattain luin novellikokoelman Vaaleanpunainen meri (2014), joka nousisi palkintopallin keskelle, jos naisen kirjat juoksisivat kilpaa. Eksymisen ja unohtamisen kirja ei ole huono - se on tuttua Rasi-Koskista. Koska tiedän mihin hän kirjoittajana pystyy, odotin  häkellyttävää ja mykistävää kirjaa, - odotin kyyneliä, ja sain hyvän kirjan, jolle osaan luultavasti antaa arvoa vasta sulattelun jälkeen. Tämä on yksinomaan naisen omaa syytä - mitäs kirjoitti niin hyvän novellikokoelman, ei saisi nostaa lukijoitten odotuksia näin korkealle.
Rasi-Koskinen ei kiusaa lukijaa olemattomilla tiedoilla vaan menee suoraa asioitten ytimeen. Lukijalle ei kerrota montaa vuosilukua. Paikkakuntaa tai maita ei mainita sanallakaan. Kirja rajoittuu avainhenkilöihin: On isä ja äiti ja Julia-tytär, joka muistaa, ja jonka halutaan unohtavan. He elävät rinnakkain toisen perheen kanssa, jossa on myös isä ja äiti, ja Jan-poika, joka eksyy.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (2017) (Metsän kansa #1)


Pieni musta ukko seisoi karhun takana. Vanha Mökkö! Se oli sittenkin tullut apuun. Nokinen haltija seisoi kuin juurtuneena kiinni karsinan maalattiaan. Se piteli kaksin käsin karhun hännästä kiinni, eikä valtava eläin päässyt liikkumaan vaaksaakaan eteenpäin.


Jos taiat, tietäjät, haltijat ja muu kotimainen vanha tarusto kiehtoo ja kiinnostaa, tässä on jotain sinulle. Metsän kansa -trilogian avausosassa lukija viedään 1400-luvun Savoon. Olavinlinna on rakennusvaiheessa, osa ihmisistä asuu jo kaupungeissa ja maksaa veroja ja on kääntynyt kristinuskoon, mutta moni on pitänyt metsänuskonnon ja asuu savupirteissään Tapiota, Ukkoa, Ilmaria, Ahtia ja muita muinaisia jumalia palvoen ja heille uhraten.
Kamula on halunnut esikoiskirjassaan taikoa myytit eläviksi ja onnistuu suoristuksessaan hyvin. Ikimetsien sydänmailla kertoo uudisraivaaja Juko Rautaparran perheen elämästä. Lasten oikea äiti on kuollut (eikä esiinny kirjassa), mutta uuden puolisonsa Matelin kanssa Juko vastaa perhe-elämän moniin haasteisiin. Lapset Heiska, Varpu ja Tenho elävät kukin omaa kasvuvaihettaan. Heiska täysi-ikäisyyden kynnyksellä pääsee vihdoin ensimmäiselle eräretkelle isän ja isän metsästyskavereiden kanssa ja tuntee aikuisuuden painon - vastuun saaminen pelottaa ja houkuttelee.
Pahinta murrosikää läpikäyvä Varpu kaipaa seikkailuja ja ihastumisen tunnetta. Salaperäinen kymmenvuotias Tenho on puolestaan kiinnostunut tietäjien taioista. Tenho onkin kirjan kiinnostavin hahmo - hahmo, joka osaa yllättää. Kerrankin lapsi, joka keksii keinot, eikä vain ulise!
Kamula on opiskellut kansanperinnettä, folkloristiikkaa ja historiaa ja antaa sen näkyä. Mieleeni tulee mies jonka mielikuvitusta kiehtoo myytit ja tarut - joka näkee historiallisten tapahtumien takana ihmiset.
Minusta kirja oli kiehtova mutta viaton. Mies on tietysti perheen pää kuten tuohon aikaan uskottavaa oli, mutta suhteet tuntuivat muuten aika väkivallattomilta ja tasa-arvoisilta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Miksi odotin 1400-luvun ihmisten olleen tunteettomia raakalaisia? Toisaalta kun tähän lähdettiin, että henkilöillä on tunteet, niin miksi sitten karmeista tapahtumista tunnutaan toipuvan niin nopeasti? Ovatko ihmiset olleet tuohon aikaan myös henkisesti vahvempia ja rohkeampia?
Kirja sopii hyvin nuorempienkin luettavaksi, ja onkin aavistuksen nuortenkirjamainen. Kirjassa annetaan paljon tietoa 1400-luvun elämäntavasta mutta sillä tavoin selkokielellä esitettynä, ettei kertaakaan tarvinnut kahteen kertaan lukea, joten liki 700 sivua meni yllättävän nopeasti. Kirja olisikin ollut todella raskasta luettavaa muuten.
Vielä toistona: Eniten tykkäsin taruston tuomisesta eläväksi tapahtumien kautta, ja uskon niiden jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Olisipa koulun oppikirjat yhtä eläviä eri aikansa kuvaajia, niin olisi saattanut jäädä jotain päähän jo silloin. Tykkäsin siitäkin, että luontoa ja eläimiä arvostettiin ja puhuteltiin. Kunnioitusta ne tarvitsevatkin. Kirja sai ikävöimään metsiä (niissä on taikaa), tahtoisin olla läheisimmissä väleissä luonnon kanssa.
Ihan aluksi tuntui oudolta, kun myyttiset hahmot olivat perheelle arkipäivää. Olen tottunut siihen, että kun luen fantasiakirjaa, tapahtumilla ei ole todellisuuspohjaa, mutta nyt tarut pohjautuivat johonkin ja olivat "todellisempia". En tiedä vielä jatkanko sarjan lukemista, ensin ajattelin etten jatka, mutta toisaalta jäi vaivaamaan, miten homma tästä jatkuu.

torstai 9. helmikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2016)

Kun Kiinan poliitikot 1970-luvun lopussa päättivät yhden lapsen politiikasta, taustalla oli aito huoli kiinalaisten määrästä. He todellakin pelkäsivät maansa tukehtuvan ihmisiin. Pohdittiin, mistä kasvavalle väestölle saadaan ruokaa, saati parempi elintaso. 


Mari Manninen esittelee tietokirjassaan Kiinan paperittomat, syntymättömät, perheettömät, kurittomat, veljettömät, vaimottomat, lapsettomat, armottomat. Ne kaikki ovat yhden lapsen politiikan aikaansaannosta. Kuten Manninenkin totesi, ei oikeastaan ole kiinalaista johon yhden lapsen politiikka ei olisi vaikuttanut jollain tapaa. Joku on jäänyt lapsettomaksi, toinen vaille vaimoa, ja kolmas sisarettomaksi.
Kuten Manninen kirjansa alussa varoittaa, kyyneliä saattaa vuotaa, ja niin teki. Kirja on järkyttävää luettavaa. En todellakaan tiennyt politiikalla olleen noin paljon henkisiä seuraamuksia ihmisten elämään. Olin pitänyt päätäni puskassa.

En tiedä järkytyinkö eniten saadessani tietää, että on tehty jopa pakkoabortteja ja joukkosterilisaatioita, vai siitä että yhden lapsen politiikasta luovuttiin vasta 2015 - ja silloinkin siirryttiin vain kahden lapsen politiikkaan, joka on lähes yhtä vinksahtanutta.
Yhden lapsen kansaa on kehuttu blogeissa, mutta olisin luultavimmin lukenut kirjan vaikka siitä ei olisi kohkattukaan. Kirjaa kertoo aiheesta länsimaalaisten lasien läpi, mutta juuri siksi toisen länsimaalaisen on kirjaa helppo lukea ja ymmärtää.
Vapaus päättää omasta ruumiista on arvokasta. Suomalaista kummastuttaa, kuinka kiinalaiset oikein ovat tuohon suostuneet? Kukapa nyt meistä antaisi hallituksen sanella, montako lasta saamme tehdä. Kiinan suurilla miehillä kuitenkin on näpit tiukasti kansalaisten niskoissa kiinni, ja pakkokeinot ovat toistaluokkaa kuin täällä.
En tahdo paljastaa tarkemmin kaikkia kirjan esittämiä näkökantoja, sillä sain itse paljon tyydytystä niihin perehtymisestä. Manninen on todella yrittänyt ymmärtää ja lukija saa selkeän kuvan yhden lapsen politiikan vaikutuksista, vaikka vaikutukset ovat jokaiselle erilaiset.
Mukanaan politiikka on tuonut myös hyvää, eikä Manninen sitäkään peittele.
Lukekaa tämä.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi (2017)

Nella Oortman nostaa uuden aviomiehensä kotitalon ovea koristavan delfiininmuotoisen kolkuttimen ja päästää sen putoamaan. Kolahdus nolottaa häntä. Kukaan ei tule avaamaan, vaikka häntä osataan odottaa.

On vuosi 1686. Vain 17-vuotias köyhän perheen tytär, Nella, naitetaan amsterdamilaiselle kauppiaalle, Johannes Brandtille. Nuori vaimo on kohdannut miehen vain kerran aiemmin eikä tiedä matkatessaan kotitilaltaan uuteen kotiinsa, mikä odottaa.
Koti-ikävä tulee nopeasti. Vastassa on kylmänkalsea käly, Marin, joka vastaa Nellan tiedusteluihin epämääräisin vastauksin, jos vastaa ollenkaan. Missä on Nellan mies Johannes? Liikematkalla, Marin vastaa. Kun Johannes sitten palaa, hän tuntuu välttelevän tuoretta vaimoaan. Aviovuoteessa on yksinäistä. Johannes ei pidä siitä, että häntä häiritään. Nellan yksinäisyyttä hieman lohduttaa Cornelia-piika joka loihtii makeita piirakoita Nellan suruun.
Nella saa mieheltään omituisen häälahjan, kalliin nukkekaapin, jota hän alkaa sisustaa. Nella ei suoraa sanoen hihku riemusta saatuaan erikoisen lahjan - hän ei tiedä mitä sillä edes tekisi. Miestään miellyttääkseen hän on yhteydessä minityaristiin, jonka hän pyytää tekevän taloon huonekaluja.
Minityaristi tekee mitä pyydetään, ja vähän enemmänkin. Nella ei tiedä kuinka suhtautua minityaristin lahjoihin. Esineitä veistäessään minityaristi tuntuu tietävän Nellan elämästä enemmän kuin Nella itse, ja usein vieläpä ennalta.


***

Kaikki kirjassa ei tunnu oleelliselta, mutta tarina liukuu vaivattomasti ja viihdyttää seikkailunnälkäistä. Esimerkiksi vähäpuheinen Otto-palvelija on kirjassa outo sivuhenkilö, ehkä jollain tapaa turha. Mielestäni Nukkekaappi on kuitenkin laatuluettavaa, joku voi tietysti olla toista mieltä. Kirja ei tunnu olleen bloggareitten mieleen? Minulle Alankomaat, ainakin historiallisessa mielessä ovat uppo-outo paikka, ja kirja tyydytti myös tiedonnälkää. Amsterdam tulee kirjassa lähelle, lähemmäs kuin henkilöt.
Nella on päähenkilönä neuvokas, paljon neuvokkaampi ja rohkeampi kuin mitä on käsitykseni normaalista 17-vuotiaasta. Se hieman syö tarinan uskottavuutta. Toki tässä on muutenkin maagisia elementtejä.
Lopulta minulle jäi tunne, että kirja olisi saanut olla syvempi. Nellan ja Johanneksen keskinäinen suhde oli kirjan kiinnostavin elementti, mutta siitä sain vain raapaisun. Itse minityaristi ei jaksanut kiinnostaa läheskään niin paljon, joten siinä mielessä kirja ei onnistunut siinä mihin pyrki.

perjantai 3. helmikuuta 2017

D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja (1928)

Ja sikäli se oli elämää - tyhjyydessä. Wragby oli olemassa, samoin palveluskunta, mutta haamumaisina, ei todella olevina. Connie kävi kävelyllä puistossa ja puistoon rajoittuvassa metsässä ja nautti yksinäisyydestä ja sen mysteeristä, potkisteli syksyn ruskeita lehtiä ja poimi kevään esikoita. Mutta se oli kaikki unta, hän itse oli hahmo, josta joku oli joskus lukenut, hahmo joka poimi esikoita, jotka olivat vain varjoja tai muistikuvia tai sanoja. Ei mitään todella olevaista... Ei kosketusta, ei yhteyttä mihinkään!


D. H. Lawrence. David Herbert Lawrencen (1885-1930) ehkä tunnetuin kirja Lady Chatterleyn rakastaja ilmestyi jo vuonna 1928, mutta miehen kotimaassa Englannissa vasta 1960 sen siveettömän kielen vuoksi. Hieman irstaammassa Suomessa kirja julkaistiin kymmenen vuotta aiemmin, 1950. Kirja kertoo pääosin Lady Chatterleyn ja riistanvartijan suhteesta. Suhteessa hetkauttavinta on se, että kaksi niin eri yhteiskuntaluokasta olevaa rakastuvat. Lady Chatterley, eli Connie, elää Wragbyssä kaivosteollisuudella rikastuneen Sir Cliffordin vaimona, ja painiskelee yksinäisyyden tunteen kanssa kulissimaisessa avioliittossaan.
Kuten arvata saattaa, kirja ei kaiken kyllästämän, modernin nykyihmisen poskia saa helottamaan. Odotin Suurta Seksihurjastelua, mutta kirjahan oli itse asiassa Ladyn ja riistanvartijan intohimoinen rakkaustarina, kaikkine asiaankuuluvine runollisine palopuheineen. Aikakautensa kirjallisuuteen nämä puheet ehkä kuului, mutta nykyajanihmistä jatkuvat voi rakas, voi armaani, rakkaani, - huvittaa hetken, mutta kun sitä syötetään jatkuvasti, alkaa kyllästyttää.
Lähdin lukemaan kirjaa siitä syystä, että se on saanut klassikkomaineen. Kirja myös jostain syystä on löytänyt tiensä kirjahyllyyni. Isosiskoni tuntuu olleen romanttisen englantilaiskirjallisuuden suurkuluttaja, siksi löysin kirjan perheen hyllystä. Suuremmin ajattelematta aloin lukemaan. Alku oli sekava, puolivälissä rakastuin, ja lopulta teksti tuntui pitkitetyltä: kyllästyin.
Tunteeni menivät siis vuoristorataa pitkin. Kerroin rakastuneeni kirjaan puolivälissä. Se johtui Lady Chatterleystä. En tuntenut minkäänlaista moraalista pistoa sydämessä, vaikka tuo nainen hyppäsi vieraaseen sänkyyn. Suoraan hurrasin mielessäni. Lady oli kuin orpo kissanpentu, jota ei ollut kukaan koskaan silittänyt. Kaikki hengittävä kaipaa kosketusta! Siinä kohtaa Lawrence oli mielestäni parhaimmillaan. Muistan jopa kyyneleen valuneen poskeani pitkin, kun hän kuvasi kosketuksen puutetta. Hellyyden, rakkauden ja intohimon puutetta. Hätiköiden, ilman rakkautta solmittu avioliitto oli kahlinnut Ladyn.
Lukunautintoa häiritsi se, etten loppujenlopuksi pitänyt riistanvartijasta. Se johtuu siitä, että mies jossain sivulauseessa mainitsi ottaneensa naisen väkisin, tuostanoinvain, ja Lady ei myöskään kommentoinut sitä mitenkään, kenties jopa ihannoi tuota ah niin intohimoista tekoa. Aikansa tekele, aikansa tekele, sanon minä!
Pikku-feministi minussa nosti päätään moneen kertaan kirjan loppuvaiheilla. Ehkä tarkoituksena olikin viestiä, että kosketuksen puutteessa saattaa tehdä epätoivoisia valintoja, hypätä kenen tahansa sänkyyn. Kunhan vain jostain saisi "rakkautta". Ehkä Lawrence tarkoitti sen niin?
Lukeminen arvoinen kirja. Sanoma oli yhteiskuntakriittinen. Elettiin teollistuvassa länsimaassa, jossa työläisen ja paremmin tienaavan välinen kuilu oli suuri. Huvittavaa huomata, että se on sitä edelleen. Seksiseikkailusta yksinomaan olisin tuskin jaksanut kiinnostua, mutta tarkkanäköinen yhteiskunnallinen sapiska oli miellyttävää luettavaa.