sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen (2017)

Mitä siitä tulee, jos sallitaan yhdessä asiassa otettavan laki omiin käsiin? Kohta sama käytäntö leviää kaikkeen muuhunkin, ja vaikea on silloin vetää rajaa lain ja laittomuuden välille.

Pekka Matilaisen omakohtainen dekkarityylinen romaani 60-70 -lukujen Helsingin alamaailmasta tuo pääkaupungit kadut eläviksi. Erityisesti  juuri alamaailman kadut, joissa kokoontuvat iltaisin pimeän viinan myyjät, juopot ja huorat. Viinaa kiskotaan aamusta iltaan. Töissä käydään satamalla. Nukutaan milloin missäkin. Välillä ollaan vankilassa.
Kirjan alkaa, kun mies herää tiputuksessa. Hän on juuri päässyt vankilasta istumasta jostain pikkurikoksesta (en muista mistä rikoksesta, enkä miehen nimeä ja voi olla ettei niitä kirjassa edes mainita) Itse asiassa mies on istunut linnassa jo muutamaan otteeseen. Rikoskierre on alkanut lapsuudessa kun on tullut tutustuttua samalla kadulla asuviin vääriin tyyppeihin. Äidistä ei mainita juuri sanallakaan, ja isä on tullut sodasta ankarana ja kolhittuna, pysyen aina etäisenä.
Viina on aina maistunut miehelle. Mitäpä muutakaan sitä elämällään olisi tehnyt? Koulut jäi kesken. Naissuhteista on ollut hankala pitää kiinni vankilasta käsin. Mielessä on kuitenkin erityisesti Helena, entinen tyttöystävä, nuori tyttö jota mies on koko vankila-aikansa ajatellut. Kun hän kuulee Helenan raiskauksesta, mies saa tehtävän. Kännääminen saa jäädä, kun hän alkaa ratkoa Helenan raiskausta. Tyypit on löydettävä ja heitä on rangaistava. Pian kannoilla ovat kuitenkin myös poliisit.
Mies löytää itsensä ratkomasta raiskaustapausta, oman käden oikeutta käyttäen. Pikkurikollisena hän tietää oikeat tyypit, osaa kysyä oikeat kysymykset. Juoda ehtii myöhemminkin - rikos on selvitettävä nyt.
Matilaisen kirjan parasta antia on sen todennäköisyys. En alkanut selvittämään, ovatko kaikki kirjassa mainitut kadut ja baarit oikeasti olleet olemassa, mutta sain ainakin käsityksen, että näin on ollut. Pienet yksityiskohdat (vaikka välillä tuntuu, että niitä on liikaakin, kun jokainen kadunnimi ja kuppila ja julkinen rakennus pitää mainita) tekevät kirjasta hyvin elävän. Voin kuvitella että sen ajan Helsingissä asunut saa kirjasta paljon enemmän.
Aikansa kuvaus tuntuu onnistuneelta. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun luin, että tuohon aikaan homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia. Alkoholilaki on vähän erilainen. Viinaa ostettiin viinakortilla: Ilmankos trokareita oli kadunkulmat pullollaan. Tämmöiset pienet faktat ja niiden auki selittäminen tekivät kirjasta kiinnostavan.
Mies ei päähenkilönä ole samaistuttava tai edes sellainen johon haluaisi samaistua. Mies on toteava ja harvasanainen. Ei mikään vuoden poikaystävä. Ei sellainen johon haluaisi oikeassa elämässään tutustua. Mies ei itse tunnu kantavan kirjaa, eikä välttämättä edes sen tapahtumat, mutta kirjan kieli ja tuon ajan Helsinki vei mennessään. Olin myös vähän pettynyt, kun itse Helena ei missään vaiheessa kirjaa päässyt näyttämölle. Hän oli vain miehen mielessä.
Dekkarien ystävät - älkää epäröikö tarttua tähän, kuten minä epäröin. Kirjan kansi ei suoraa sanoen ole mielestäni kauhean houkutteleva. Ei ole takakannen tekstikään. Siksi jäi melkein lukematta.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Deborah Levy: Uiden kotiin (2016)

Hetket Kitty Finchin kanssa olivat olleet nautintoa ja kipua, järkyttävä koe, mutta ennen kaikkea ne olivat olleet virhe. Mies pyysi tätä jälleen olemaan kiltti, niin kovin kiltti, ja ajamaan hänet turvallisesti kotiin vaimon ja tyttären luo.
"Niin", tämä sanoi, "Elämä on elämisen arvoista vain, koska toivomme, että se muuttuu paremmaksi ja pääsemme kaikki turvallisesti kotiin."
Uiden kotiin toi mieleeni lainauksen, jonka joskus luin Pinterestissä: "Everyone who is in your life is meant to be a part of that journey, but not all of them are meant to stay." Muistan pohdiskelleeni sitä pitkään ja saaneeni siitä jonkinlaisen mielenrauhan. Menneet ihmissuhteet ovat tärkeitä siinä missä tämänhetkiset - eikä teitten eroaminen välttämättä kerro kenenkään epäonnistumisesta. Ymmärrän saaneeni useita opetuksia elämässäni käyneiltä ihmisiltä, ja jatkuvasti opin lisää.
Tässä kauniin magentan sävyisen kannen saaneessa kirjassa on tyttö, joka löytyy alastomana Ranskassa lomaa viettävän perheen uima-altaasta. Takakantta lukiessa sain vähän väärän käsityksen tapahtumien kulusta. Sanotaan, että "runoilijan vaimo kutsuu tytön perheen vieraaksi", mutta eihän vaimo tytön perhettä sinne kutsu, vain tytön itsensä.
Tyttö on melkoinen. Kirkkaan punainen tukka, langanlaiha, tärisevä, änkyttävä ja kertoo olevansa kasvitieteilijä. Tyttö on kummallinen, salaperäinen, alaston, vangitseva ja voimakas, ja sopii oudon perhefarssin keskelle tasapainoa järkyttämään.

Kirjassa kaikki on harkittua, mutta ei välttämättä olennaista. Englantilaisperhe koostuu runoilija-miehestä, sotakirjeenvaihtaja-vaimosta ja murrosikäisestä Nina-tyttärestä. Kieli on herkkää, vähäeleisellä tavalla, ei mitenkään herkkiä sanoja suoltaen. Ammatit oli totta kai valittu harkiten, samoin tyttären ikä, ja ne kertoivat hahmojen luonteista.
Kirjan juoni on vaikeasti selitettävissä, eikä sitä oikein voi avata paljastamatta kirjasta olennaisia asioita. Hohto perustuu salaperäiseen tyttöön, jonka lukija joko kokee kiehtovana tai sitten ei - ja siinä tapauksessa hohto on menetetty. Minuun erityisesti teki vaikutuksen runoilijamiehen ja tytön kommunikointi. Tyttö oli pelottava, silti ujo ja hymyilevä. Kaiken nähnyt ja kuitenkin tabula rasa.
Kuten monesti, en osaa nytkään selittää mistä salaisista ainesosista syntyi se tunne joka sain mut rakastumaan. Ehkä se oli kirjan absurdius. Jokin ei ole kohdallaan. Eletään Twin Peaks-henkisessä, kummallisessa tarinassa, taide-elämyksessä, jota saa kyllä yrittää tulkita - mutta nauttii siitä ilmankin. Selvää on vain se, että jokin tulee menemään pieleen.
Erityiskiitos Pienen kirjaston Katrille, joka suositteli kirjaa blogissaan. En olisi muuten tätä lukenut. Olisin varmaan lukenut kirjan jo aiemmin, mutta kirjastooni kirja tuli lainattavaksi vasta viime kuussa.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ny ssaa suositella!

Helmet-lukuhaaste sujuu aikataulun mukaan (ja pah, mulla ole mitään aikatauluja) ja luettuja kirjoja on sinne kertynyt jo 12 kappaletta. Listaa selatessa huomaa, että siellä on muutama vähän kinkkinen kohta. Olisko blogiyhteisöstä apua? Nyt saa vinkata sielunsa kyllyydestä!
 

Tuleeko mieleen kirja, joka on 

  • Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
Tulisko käännöskirjojen joukosta joku mieleen? Nyt on tullut kovasti luettua kotimasta, tekisi mieleni seikkailla muissa maissa.


  • Suomalainen klassikkokirja
Olen kaikkea muuta kuin klassikkohamstari. Kotimaiset klassikot ovat vielä lukemattomampia kuin vaikkapa amerikkalaiset. Kovin pidin Aino Kallaksesta, ja Juhani Ahosta en juuri lainkaan. Tykkäsin myös Jäniksen vuosi -elokuvasta mutta en usko jaksavan lukea vastaavaa kirjana. Iltasanomien "Nämä kotimaiset on luettava" -testissä sain huikeat 6/44 raksittua. Onko sulla jokin tietty suosikki kotimaisten klassikoiden suhteen? Ja miten klassikko määritellään? Onko vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus klassikko? Miksi ei olisi?


  • Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
Politiikka on kiinnostavuuslistan pahnanpohjimmainen. Suosittelisitko kirjaa joka ei kerro politiikasta? Ehkä ennemmin poliitikosta. Suunnittelen tähän kohtaan lukevani Jani Toivosen Musta tulee isona valkoinen, koska se on ainoa tähän sopiva kirja jonka tiedän olevan olemassa. Ja Omppu sitä suosittelee. Niin siks.


  • Kirja on inspiroinut muuta taidetta
Lyö ihan tyhjää.


  • Sankaritarina
Edelleen tyhjää.

  • Kirja kertoo Intiasta
Tyhjää, tyhjää. Tietysti voin hakea kirjoja aihesanalla Intia, mutta tulisko jotain erityisen hyvää mieleen?


  • Elämäkerta tai muistelmateos
En oikein ole elämäkertakirjojen lukija. Kukahan olisi kiva? Kiinnostava? 

  • Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Ja kuka olisi näin tuottelias? 


  • Kirjassa mennään naimisiin
Hm. ?

  • Ikääntymisestä kertova kirja
Tässä on hyvä aihe. Vinkkejä, vinkkejä antakaapa tulla!
 
  • Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Ja eipäs tule tähänkään hätään ketään mieleen. Ja hei, se yhdenpäivänromaani vielä. En nyt muista olenko lukenut eläissäni yhtä ainoaa yhdenpäivänromaania. Piti muuten ihan googlettaa, mikä se on.
 


Blake Crouch: Pimeää ainetta (2017)

Se nuoruudessa on hienoa.
Silloin kaikkeen ulottuu painottomuuden tunne, koska ihminen ei ole vielä tehnyt kohtalokkaita valintoja, sitoutunut millekään tielle, vaan edessä haarautuva tie tarjoaa rajattomat mahdollisuudet.

Kirja lähtee liikkeelle nelikymppisen avioparin Jasonin ja Danielan yhteisestä illasta, joka koostuu ruuanlaitosta ja muutamasta lasista viiniä. Teini-ikäinen poika istuu omissa oloissaan piirtelemässä. Rakkaus parin välillä tuntuu olevan aitoa, vuosien yhteen liimaamaa. Jason kertoo saaneensa ystävältään kutsun mennä kantabaariin juhlimaan suuren tiedepalkinnon saamista, Daniela kehottaa miestään menemään yksille.
Jason on lahjakas kvanttifyysikko, joka olisi saanut Pavia-palkinnon todennäköisesti leikiten - hän ei voi vastustaa juomaa kohottaessaan ajatusta, että palkinto olisi oikeastaan kuulunut hänelle. Tekikö hän oikein jättäessään tieteentutkinnan taka-alalle ja laittaessaan perheen ykkössijalle? Entä onko Daniela onnellinen saavuttaessaan keskinkertaista menestystä taidemaalarina, kun olisi oikeastaan voinut nousta erittäinkin menestyksekkääksi taidegalleristiksi.
Toki näitäkin kysymyksiä kirjassa pohditaan, mutta yksin niiden varaan ei ole elämystä rakennettu - ja siitä olin erityisen mielissään. Kirja muuttuu tavanomaisen alun jälkeen scifitrilleriksi jossa temppuillaan valinnoilla, ulottuvuuksilla ja mielenterveydellä.
Blake Crouchilla on ihaltava taito viedä mennessään. Tämänkin herkun luin päivässä, vaikka kirjassa on neljäsataa sivua. Kyse ei niinkään ollut siitä, että pitäisi saada tietää, kuinka käy, vaan teksti vaan sujui, eikä taukoja lukemisessa juuri tarvittu. Tykkäsin Wayward Pines sarjan osasta Viimeinen kaupunki, jonka vahingossa lainasin tietämättä että se oli viimeinen osa, ja siitä harmistuneena olen jättänyt kaksi aiempaa lukematta. Tältä olin osannut odottaa paljon ja kirja oli just niin hyvä, kuin olin ajatellutkin sen olevan. Näitä lisää!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Jonathan Shaw: Narcisa - tuhkien madonna (2017)

En ole halunnut pelottaa ihmisiä luotani, mutta jokin minussa on aina saanut heidät kavahtamaan. Lapsena halusin olla kuten muutkin ja yritin kovasti kuulua joukkoon, mutta muut näkivät aina lävitseni. Se on aaveen luonto. Jos hymyilin, ihmiset kokeilivat, onko heidän lompakkonsa tallella. Nykyään tiedän, että niin on parempi. Se pitää rotat loitolla.

Brasilia. Nelikymppinen mies nimeltä Ignacio, katujen kasvatti, cigano, mustalainen, palaa vankilasta vapauduttaan takaisin Rio de Janeiroon suurkaupunkiin, muuttaa tädiltään perimään asuntoon. Alku on hankala, kun on ollut niin pitkään poissa, mutta rakkaus Rioon on säilynyt. Eikä kaupunki ole muuttunut. Edelleen huorat parveilevat kadulla, lähiöt ovat pulloon köyhiä kerjäläisiä. Turismi ei ole vaurastuttanut monenkirjavaa maata, jolla on värikäs historia, jossa moni kansalaisuus on sulautunut yhteen.

Liki seitsemänsadan sivun matka Brasiliaan keskittyy kuitenkin Ignacion ja 17-vuotiaan crack-huora Narcisan rakkaustarinaan. Rääväsuinen Narcisa kauhistuttaa ja viehättää Ignaciota. Tyttö osaa pyörittää Ignacio-parkaa pikkurillinsä ympärillä, ja hyväksikäyttää miehen tunteita ja rahapussia. Mies kerta toisensa jälkeen yrittää ymmärtää. Eihän hän aivan puhtoinen ole mieleltään itsekään, ja jotain hän aina tahtoo Narcisalta vastapalveluksena.

Alkaa loputtomalta tuntuva karuselli, jonka ymmärtää varmasti addiktin läheinen minua paremmin. Minua alkoi jossain vaiheessa ottaa päähän, kun Ignacio jatkuvasti vannoi: "tämä on nyt sitten viimeinen kerta" ja "nyt heitän sen huoran pihalle" mutta kerta toisensa jälkeen Ignacio avaa Narcisalle ovensa ja ostaa tälle huumeita - siinä mielessä kirja on tietysti todentuntuinen. Olin odottanut Narcisan tuloa kirjaan isoin odotuksin ja oli pieni pettymys, kun nainen ei ollutkaan niin viehättävä - minun mielestä.

Pohdiskelin useaan otteeseen, onko Ignacio kenties hieman typerä, kun antaa naisen, jonka vetovoimaa en itse tunne rivien välistä, pompottaa itseään, vaikka nainen on selvästi kykenemätön rakastamaan, enkä ymmärrä saako Ignacio naiselta mitään muuta kuin seksiä. Lopultahan mies on yhtä koukussa Narcisaan kuin Narcisa crackiin.

On paljon ihmisiä, joilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia, kuin minulla on ollut, ja lukiessani tunsin pienen syyllisyydenpiston, kun olen niin etuoikeutettu. Todellisuuteenhan tämäkin kirja pohjasi. Jotkut ovat pienestä pitäen eläneet huumeita käyttäen, nähneet ja kokeneet väkivaltaa. Kun hyvään elämään olisi mahdollisuus, se ei tunnu kuuluvan heille. Se on vierasta. Kun on oltu välinpitämättömiä, vapaita, vastuuntunnottomia, on koukututtu jollain tapaa siihen elämäntyyliin.

Kirja ei ollut huono, mutta se ei tuntunut olevan "minun kirjani". Itse asiassa koin tämän aika uskottavana lukukokemuksena ja sain yhtä kaikki paljon uutta tietoa. Varoitan kuitenkin, että kirjan lukijalle voi tulla ajoittain epämukava olo. Erittäin epämukava, johtuen raiskauten ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kuvailusta.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö (2016)

Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhuu.
Neljä täydellisen kaunista tytärtä.
Neljä tytärtä, jotka pääsisivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaisiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa.

Hyvätuloisessa perheessä on neljä tytärtä. Alma, Anni, Ada ja Aliisa. Neljä ihan erilaista tyttöä ja välittävät vanhemmat. Eletään niin kutsuttua amerikkaista unelmaa. Lapsia kannustetaan harrastuksiin ja vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun tytöt ovat niin fiksuja, kympin tyttöjä. 
Perhe pakkaa kamansa ja lähtee viettämään kesälomaa idylliselle saarelle. Vanhin tytär Aliisa on kohta viidentoista ja fanittaa Kurt Cobainia, joka on juuri kuollut. Murrosiän kynnyksellä Aliisa alkaa käydä kärttyisäksi, eristäytyneeksi. Perhe alkaa huolestua.
Perhe on silti vielä ulkoa katsoen normaali. Mutta kulissin takana on salaisuuksia, kuten missä tahansa perheessä. Jokaisella tytöllä on kipupisteensä. Kuoreen tulee ennen pitkää säröjä.

***

Kääntelin kirjan sivuja rauhassa. Hengitin. Kirjalla ei ollut kiire, joten miksi minullakaan olisi ollut. Viihdyin niin hyvin tekstin ääressä. Sen tunnelmassa oli paljon samaa kuin eräässä lempparissani, Cunninghamin Koti maailman laidalla - kirjassa. Ehkä jopa jotain samaa kuin elokuvassa American beauty.

Kirja pyllistää hienostelulle ja käyttäytymiskaavoille ja on valinnut osuvasti puhujakseen nuoren tytön, yhden kerrallaan. Kukapa muu osaisi olla yhtä anarkistinen ajatuksissaan, ehdoton teoissaan. Mustavalkoinen, tunteellinen.

Kirja tuo mieleeni keskustelun, jonka kävin vastikään erään 73-vuotiaan naisen kanssa. Hän sanoi: Olen kiitollinen siitä, että lapsistani kasvoi kunnon ihmisiä, vaikka lähtökohdat eivät olleet kaikkein suotuisimmat. Kysyin, voiko lopputulokseen edes vaikuttaa niin paljon kuin luullaan? Me ollaan niin erilaisia jo syntyessämme, ja myöhemmin meistä tulee kaiken summa. Eikä kukaan tiedä mikä on oikea annos mitäkin, ja mikä tekee meistä sen mitä tulemme olemaan, kun joillekin jokin on hyväksi ja toisille sama pahaksi. Samat vanhemmat kasvattavat lapsensa eri tavoin - jokaisen lähtökohta ja tarpeet ovat erit.

Maailman kaunein tyttö toi tämän mieleen, koska perheen vanhemmat kokevat kasvattavansa hyvin. He yrittävät paljon - mutta yrittävätkö liikaa? Ovat kiinnostuneita lastensa ajatuksista ja tunteista - mutta tuppautuvatko? Huomioivat kaikkia tyttöjään tasapuolisesti - mutta onko edes mahdollista huomoida kaikki tasapuolisesti? Totta kai vanhemmilla on suosikkeja. Tässäkin tapauksessa yksi tyttäristä on kauniimpi, ehkä rakkaampi kuin muut. Ehkä perheen ilmapiiri oli kulissinomainen, kylmä ja kalsea, huomionosoitukset eivät olleet tarpeeksi aitoja, eikä niistä välittynyt välittäminen. Ehkä vanhempia ei voi syyttää, jos lapsesta ei tule "kunnollista".

Kirjassa vaikutuksen teki nuoruuden kuvaus. Siitä löysin itseni. Hukassa, muodostumassa, keräämässä kokemuksia, tekemässä tyhmyyksiä, ollen paita ja peppu parhaan ystävän kanssa, niin läheinen kuin läheinen vain voi olla. Olen haavoittanut itseäni ihmissuhteissa - ja juuri niin sen pitääkin mennä!

Maailman kaunein tyttö on kirja, jota en olisi tullut lukeneeksi ilman kirjablogeja, ja niissä käytyä keskustelua. Kiitos kirjabloggaajat. <3 Jassu antoi kirjalle viisi tähteä. Mai koki kirjan vievän raskaisiin vesiin, koki tuskan ja surun. Annikan sydämeen kirja sulahti sinne sopien.

Huomaan toivovani, että kirja olisi ollut olemassa jo kymmenen vuotta sitten, olisin lukenut sen eri mielellä kuusitoistavuotiaana, saanut siitä enemmän. Sen herättämät tunteet olisivat olleet niitä joita käsittelin silloin. Uskallan silti suositella tätä jokaiselle tytölle, nuorelle ja vanhalle.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (2017)

En osannut uida, ja näin mielessäni vedenalaisen kauhean jyrkänteen, jonka pohjalla oli pelkkää pimeyttä, ja jouduin aivan paniikkiin.
Terapeutti Kaarlo Nuortevan vastaanotolla käyvä potilas alkaa yhtäkkiä kertoa lapsuusmuistosta, jossa hän on hukkua eläintarhan edustalla mereen. Pian sama toteutuu Korkeasaaren rannassa. Kaarlon aistit valpastuu, onko kyseessä psykologinen epidemia? Hän alkaa selvittää asiaa yhdessä nuoruudenrakkautensa, Dorin Lumpeen kanssa ja joutuu samalla vastakkain omien selvittämättömien tunteiden kanssa.
Ihan ensimmäisenä kimpaannun nimivalinnoista. Aino Takauma? Doris Lumme? Kaarlo Nuorteva? (lue: Carj Jung). Nimivalinnat kuulostavat Putous-sketsien hahmoilta. Eihän nimi miestä/naista pahenna, mutta nyt söi uskottavuuden. Ovatko nimet vihjeitä? Vai peitenimiä? Entä sitten kirjan alussa tapahtuva terapiahetki: Rouva Takauma on hakeutunut terapiaan puhuakseen siitä, miksi valitsi turvallisen, kiltin, vakityötä tekevän miehen, vaikka haluaisi oikeastaan vain sen nuoruuden ihastuksen, joka rynkytti rouvaa sängynpäätyä vasten säälimättömästi. Ja terapeuttia ei tietenkään oikeasti kiinnosta, se vain esittää kiinnostunutta. Jos olisin laittanut raksin ruutuun aina, kun tulee vastaan klisee, olisin... saanut monta raksia!
Kaarlon pitäisi saada mielestään panna asiakkaitaan, jos molemmat ovat suostuvaisia. "Alaa ohjaileva lainsäädäntö on liian ahdasmielinen." Tässä vaiheessa kiinnostuin päähenkilöstä: kuinka irvokas kirja tästä lopulta tuleekaan! Ja kun ei sitten tulekaan, vaan henkilöt jatkavat ajatteluaan tutulla, kliseisellä polullaan. Ja sitten alkaa suututtaa. Sitten alan ihmetellä omaa suuttumustani: eihän lukija voi vaatia kirjalta mitään, tai odottaa kirjan olevan sellainen kuin itse tahtoo. Kirja tulee sellaisena kuin se on. 
Kirja meni kuitenkin yli ymmärryksen tuodessaan liikaa ja liian vaikeita psykologian termejä esille tekstissä. Esimerkiksi lause: "Objektivisteilla kognitiivinen inhibitio on voimakkaampaa kuin muilla ihmisillä." Tarkoittaen mitä? Mikä on transferenssi-ilmiö? Hive Mind -pedagogiikka? Abilenen paradoksi? Wotan-oireet? Wotanin arkkityyppi? Morfinen kenttä? Sheldraken kenttäteoria? Fenomenologinen käyttäytymistapa? Abjekti? Nämä kaikki tulevat vastaan jo ensimmäisen viidenkymmenen sivun kohdalla. Luetaanko nyt todellakin trilleriä vai ehkäpä psykologian lopputyötä?
Lukija siellä tekstin takana: Ota huomioon, etten missään nimessä ole kuin toisen asteen koulutuksen saanut perusduunari, jonka lukiovuosista (eli viimeisimmästä psykologian kurssista on jo seitsemän vuotta). En muista enää montaakaan termiä, enkä usko että moni muukaan tavan tallaaja niitä iltojansa pänttää, vaikka ne yleissivistykseen kuuluvatkin. Joku voisi myös sanoa, etten ole tarpeeksi älykäs ja koulutettu kirjabloggaajaksi. Muistakaa myös, että esittämäni mielipide on subjektiivinen ja rehellinen ja sen voi vaikka vetää vessanpöntöstä alas, jos siitä ei pidä.
Jätän kirjat tapahtumat analysoimatta. Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti. Jostain pidin, nimittäin kirjan ajatuksesta, sen juonesta. Pidin vesielementeistä. Rakastamani Jungin varjoteoria, ja se miten se liitettiin kirjan päähenkilöön, teki kirjasta hetkittäin kiinnostavan. Kirjan ehdottomasti parasta antia olivat potilaskertomukset. Kirjassa oli lauseita jotka olivat yksinään mahtavia, mutta kokonaisuus ei toiminut.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja (2017)

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Muistojen kirjassa harpataan Etelä-Afrikkaan, Zimbabween. Kirja on vankilassa murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, Memoryn, kirje amerikkalaiselle juristille. Memory purkaa hiljalleen läpi elämänsä, keikkuen välillä lapsuusmuistoissa, ja palaten sitten aikaan jolloin hän asui valkoisen miehen, Lloydin hoteissa (jonka murhasta hän istuu kuolemansellissä) ja siitä nykyhetkeen, vankilaeloon.
Memory ei muista vanhemmistaan paljoa. Hän on kasvanut normaalioloissa, ja viettänyt varhaislapsuutensa leikkien ja saaden välillä nuhteita. Memoryn elämän käännekohdaksi on muodostunut se, kun isä ja äiti veivät hänet eräänä päivänä ostoskeskukseen tapaamaan Lloydia, rikasta valkoista miestä. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory sen jälkeen enää koskaan palannut kotiin. Memory on kysynyt koko elämänsä miksi hänet myytiin? Johtuiko se siitä, että hän on albiino? Miksi vanhemmat eivät tahtoneet häntä?
Kirja ei aivan vastannut sitä mitä olin olettanut sen olevan. En päässyt sisälle tai syvälle. Memoryn ja Lloydin yhteiseloa kuvataan pintapuolisesti, harvasanaisesti, ja puolestaan aika paljon kirjassa saa tilaa merkityksettömät hahmot, Memoryn lapsuusajan muistot, naapurit, leikit.  Jostain syystä en pystynyt luomaan mielessäni Memorysta kovinkaan värikästä mielikuvaa, vaan hän jäi tunne-elämältään minulle vajaaksi. Kielellisesti kirja ei tunteile. Se vain kertoo tapahtumat, kuten ne tapahtuivat, kuin raporttia lukisi.
Hukkaan luku ei mennyt, sillä kirja oli minulle tuntemattomasta aiheesta, ja niinpä halusin ottaa selville monta asiaa. Nyt tiedän, missä Zimbabwe maantieteellisesti sijaitsee. Tiedän, että maa kulki aluksi nimellä Rhodesia. Että se on ollut Brittien siirtomaa, ja nykyään maata johtaa Robert Mugabe. Maalla on myös (wikipedian mukaan) maailman alhaisin eliniänodote, vain 37 vuotta. Ja että ihmisoikeudet ovat maassa vain sana, ja selleissään istuvat vangit ovat arvottomia. Sitä en tiedä, kuinka hyvin kirja vastaa totuutta, sillä ilmeisesti Gappah ei maan vankilassa ole vieraillut. Sen jo tiesin että albiinolapsia on tapettu, sillä heidän luullaan olevan paholaisesta, tai noiduttuja. Toivon, että kirja sohaisee muurahaispesään, vaikka tässä pääasiana ei ollutkaan albinismi, vaan... väärinkäsitykset?
Kirja sai minut aloittamaan maailmanympärysmatkan, ja ensimmäisen täpin saan laittaa kohtaan Zimbabwe. Onko muuten kukaan lukenut zimbabwelaisen kirjailijan NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (2013). Suositteletteko?