keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Emma Cline: Tytöt (2016)

Jos koti olisi tarjonnut heistä kenellekään sen, mitä he tarvitsivat, olisivatko he täällä päivästä toiseen, olisivatko he viipyneet ranchilla loputtomiin?
Evie on 14-vuotias kalifornialainen tyttö, perheensä ainoa lapsi. 70-luvun nuori. Perheen, jonka vanhemmat ovat eronneet. Isä on muuttanut puolta nuoremman, suoraa sanoen ihan tyttösen kanssa pois. Äiti tuo jatkuvasti uusia vaihtoehtoasioista kiinnostuneita miehiä käymään. Kuten äitikin, Eviekin yrittää kasvaa naiseksi, jota voisi rakastaa, mutta se ei tunnu olevan heidän käsissään.

Luin kirjan, jolle tiesin suoralta kädeltä pystyväni antamaan viisi viidestä, ja päätös oli helppo. Tytöt ei itkettänyt, sydämiä ei särkynyt. Tässä oli sellaista hiljaista, väsynyttä surua, kun kauan sitten tapahtunutta on pidetty pitkään itsellä, varmana ettei sitä mikään itku helpota.

Tämän kirjan jälkeen olen vain katsellut pitkään hiljaisuuteen. Melkein en haluaisi rikkoa nautintoa kirjoittamalla tätä auki. Olin yhdessä Evien kanssa nuori, vihasin hänen äitiään kuten helppoa oli, olinhan itsekin 14-vuotias. Odotin aivan yhtä sydän syrjällään, että Evie saisi mielenkiintoisia kokemuksia, jaion anarkistiset ajatukset kultalusikka suussa syntyneistä nuorista, lapselliset odotukset tulevaisuudesta ja rakkaudesta, ja muutuin yhtä vähän kun hän, kun hän kasvoi aikuiseksi - muuttuen vähän, tullen herkemmäksi huomaamaan ihmiset, erityisesti pojat, jotka saavat aina kaiken ja tytöt, jotka alistuvat siihen, mutta ovat aina silti kovempia.

Evie nolaa itsensä halutessaan miellyttää, näytellessään jotain muuta kuin on. Kuinka paljon hän lopulta vetää roolia, ja kuinka paljon on häntä itseään? Varakkaassa perheessä ei ole puutetta rahasta, mutta huomiosta kyllä, tai pikemmin häneen kohdistuvasta ymmärryksestä.

Sattui olemaan sitä aikaa, kun oli kultteja - hippiaikaa. Marisätkien aikaa, kitaramusiikin aikaa, leirinuotioiden aikaa, pitkien hiusten aikaa. Jossain toisessa ajassa Evie olisi löytänyt itsensä erilaisesta kovien tyttöjen joukosta, kävellyt siihen ansaan aivan yhtä lauhkeana lampaana. Nuoruushan on sellaista, syyntakeetonta aikaa.

Kirjasta jää ymmärrys. Olisinhan minäkin tehnyt juuri noin, kuin Eviekin teki, ajattelin. Ihminen janoaa kokemuksia, erityisesti rakkautta, ja kun sen rakkauden vielä verhoaa jännitykseen ja himoon, padum-tss, sehän on vastustamatonta. Kuinka monta kertaa itsekin olen ollut tieten tahtoen huomaamatta asioita, ja tajunnut vasta myöhemmin, että olin ymmärtänyt, mutta olin sulkenut silmäni?

Toiseksi tästä jää käteen tyttöys. Niin ihana tyttöys, voimakas tyttöys. Rakkaus omaan tyttöyteen. Kaverityttöjen kanssa vaihdetut pusut. Ja edelleen, ymmärrys, tyttöjen välinen ymmärrys.

En keksi mitään huonoa tästä.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 304
Kustantaja: Otava

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

KESÄN JA SYKSYN KIINNOSTAVIMMAT 2017

KESÄ


Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. WSOY

ELO




Nix voi ottaa monta muotoa. Nathan Hillin romaanissa se on mitä vain tärkeää ja rakasta, mikä katoaa yhtäkkiä ja vie palan sydäntä mukanaan. Samuel Andresen-Andersonille se on hänen äitinsä, Faye. Samuel ei ole nähnyt Fayea sen jälkeen kun tämä hylkäsi hänet pienenä. Yhtäkkiä äiti päätyy uutisiin, mutta median maalaama kuva hänestä – radikaali ex-hippi – ei vastaa alkuunkaan Samuelin näkemystä.
Gummerus


”Suurempaa kirousta ei ole kuin synnyttää kauniita tyttöjä maailmaan, jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria”, ajattelee indonesialainen prostituoitu Dewi Ayu saatuaan jälleen tyttären, kietoutuu käärinliinaan ja ryhtyy odottamaan kuolemaa. 21 vuoden päästä hän nousee haudastaan ja kohtaa entistäkin armottomamman maailman. Mutta Dewi Ayun elämänvoimaa ei voi enää nujertaa.
Gummerus

Anssi Ilmari Heino on poliisi, joka päätyy rikkomaan luottamuksen, jonka varassa ihmiset elävät. Laura on vasta 14-vuotias, kun hänen äitinsä ottaa itseltään hengen. Sosiaaliviranomaiset vievät Lauran isälleen, sillä lapsi tarvitsee huoltajan. Heino säälii Lauraa ja haluaa auttaa tyttöä parhaansa mukaan. Laura päätyy oman ratkaisuunsa, sillä hänen on päästävä pois vankilastaan – isänsä lintutarhasta.
Gummerus



Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon – perheen, kaksi omaa jazzklubia – ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, sielunkumppaniaan. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla.
Tammi

Jeffrey Lockhartin isä Ross on yli kuusikymppinen miljonääri, jolla on nuorempi vaimo, vakavasti sairas Artis. Ross on sijoittanut ison summan rahaa kaukaiseen, salaiseen tutkimuslaitokseen, johon tullaan kuolemaan kontrolloidusti. Ruumiit säilötään tulevaisuutta varten, jotta ne voidaan kehittyneen teknologian avulla parantaa ja herättää eloon. Jeff matkustaa Rossin ja Artisin luo hyvästelläkseen äitipuolensa. Tuossa syrjäisessä aavikkolinnoituksessa hän joutuu samalla määrittelemään oman suhteensa elämään ja kuolemaan. Jäljittelemättömällä taituruudellaan DeLillo asettaa vastakkain maailman pimeyden – terrorismin, tulvat ja nälänhädän – sekä ihmiselämän arkisen kauneuden.
Tammi

SYYS

Talvi koettelee Aanaarin saamelaisperheitä, joista jokaisesta on tapettu isä, veli tai aviomies. Pirkkalaisten verilöylyn jälkeen kyläläiset ovat hajaantuneet, ja Soruia kantaa siitä syyllisyyttä. Hänen näkijänkykynsä voimistuvat, ja hän perii isältään tietäjän osan. Avuntarvitsijoita saapuu kaukaa, kun Soruian nimi kiirii ja alkaa herättää kunnioitusta, pelkoa sekä kateutta. Mutta Soruia ei saa rauhaa, sillä kuolleen Kaukomielen avoimiksi jääneet silmät vainoavat ja hän pelkää miehen palaavan tuonpuoleisesta. Gummerus
Edevanen perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut. Kesäkuu 2003. Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow lähetetään pakkolomalle pahasti pieleen menneen rikostutkimuksen takia. Sadie vetäytyy rakkaan isoisänsä luo Cornwalliin, mutta löytää pian itsensä tuuliajolla, toimettomana. Kunnes eräänä päivänä hän löytää umpeenkasvaneen puutahran keskellä olevan hylätyn talon.
Bazar


Murha joka ei koskaan selvinnyt. Kirja jota ei koskaan kirjoitettu loppuun. Arvoitus joka edelleen odottaa ratkeamistaan. Kirjallisuusagentti Peter Katz saa käsikirjoituksen, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha vuosien takaa. Tarina kuitenkin päättyy juuri ennen murhaajan paljastumista.
Otava


LOKA


Ilkka Taipaleen muistelukset kertovat 57 vuoden ajanjaksosta keskittyen mielisairaalakokemuksiin. Hän on viettänyt 14 vuotta elämästään mielisairaalassa ja 11 vuotta eduskunnassa. Siinä ei ole paljon eroa, hän tokaisi potilailleen. Taipaleen toiminta-aikana Kellokosken sairaalasta tuli Itämeren alueen tunnetuin mielisairaala ja Kellokosken kylästä maamme kuuluisimpia kyliä.
INTO


Ihan vain muutaman mainitakseni.

Haruki Murakami: Sputnik, rakastettuni (1999)

Olipa menetys kuinka kipeä ja lopullinen tahansa, meiltä riistetty asia kuinka tärkeä hyvänsä, ja vaikka olisimme sen jälkeen muuttuneet niin täysin ettei jäljelle ole jäänyt kuin ulkokuori, me vain näyttelemme vastaan panematta elämäämme loppuun saakka.
Haruki Murakami. Jos tähän nyt pitäisi keksiä kolme adjektiivia takakansitekstiksi, niin lottoan sanoilla yllättävä, hymyilyttävä ja pohdiskeleva. Minulla ei ollut mitään etukäteiskäsitystä siitä, millaisia kirjoja Murakami kirjoittaa, mutta jälleen blogikehujan siivittämänä ja tietysti uteliaisuuttani halusin aloittaa jostain, ja valitsin sitten aika lyhyen Murakamin. Ainakin jos niihin supersuuriin 1Q84-teoksiin vertaa. Nyt tosin tuntuu, että voisin lukea nekin. Niin, Murakami olisi voinut jatkaa tätäkin tarinaa loputtomasti, ja olisin lukenut.

En heti suunapäänä yllättynyt. Sputnik - rakastettuni lähti liikkeelle, kuten olin voinut kuvitellakin sen lähtevän. Se maalasi kuvan 22-vuotiaasta Sumiresta toivottomana romantikkona, joka tuntee suurta paloa kirjoittamiseen, ja tuntee vain ja ainoastaan päämääräkseen tulla kirjailijaksi. Hän, luovien ja lahjakkaiden tapaan, vihaa koulua, joka opettaa ajattelemaan valmiiden kaavojen kautta.

Sumirella on kuitenkin editointiongelma. Hän ei pysty hahmottamaan teksteissään mikä on oleellista. Niinpä hänellä on suuri kasa aloituksia ja lopetuksia, mutta ei yhtään kokonaista tarinaa.

Tarinan läpi mennään kertojan silmin. Sumiresta kertoo hänen korkeakouluystävänsä, suunnilleen samanikäinen poika. Kertoja laskee kaiken ylle rauhallisen viisautensa ja pohdintansa. Hän tekee tarkkoja huomioita Sumiresta. Hän tuntee ihmiset.

Hetken voisi kuvitella että tarina kertoo Sumiresta, ja kertookin, mutta ei pelkästään. Taustalla oleva kertoja tuo hiljalleen esiin asioita itsestään, ja kolmantena henkilönä tarinassa on Miu, varttuneempi nainen, johon Sumire rakastuu.
Suurinpiirtein puolessa välissä tarinankuva muuttuu salaperäiseksi. Kirja ei missään vaiheessa ole ennalta arvattava, mutta tuossa main voi kuvitella melkein mitä vain tapahtuvaksi. Se tuntuu hetken oudolta, kun alussa kirja on ollut pohdiskeleva, muttei sentään todellisuuttahajottava.

Eipä ole helppo tehtävä tiivistää, mistä kirja kertoo. Rakkaudesta joka ei saa vastakaikua? Se tuntuu liian tavalliselta tavalta kuvata tätä kahden hyvin eri-ikäisen naisen suhdetta. Jotain jokaisella kolmella jää saavuttamatta. Rakkautta kuitenkin on, se vain on ystävyyden tai muun määrittelemättömän kiintymyksen muodossa.

Ihmettelen sitä, kuinka kummallisista asioista Murakami onnistuu tekemään kiinnostavia. Voima on tapahtumien kuvailussa. Ehkä Sputnik - rakastettuni on filosofinen kuten takakansi väittää, minulle se oli kuitenkin enemmän psykologinen tutkielma näistä kolmesta. Välillä Murakami heittäytyy lapsellisen hauskaksi, ja siitä sulavasti vakavaksi ja yllättää viisaudellaan.


Arvio: ★★★½

Sivuja: 252
Kustantaja: Tammi

lauantai 27. toukokuuta 2017

BANDI: Syytös - 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (2017)

Jos selviäisi, että propagandatoimiston palveluksessa olevan jidowonin pojalle tuli paha olo Marxin kuvasta, seuraukset voisivat olla dramaattiset koko perheelle, vaikka lapsi olikin vasta kaksivuotias.

Kirjablogeissa törmäsin hiljattain salanimellä kirjoitettuihin kertomuksiin Pohjois-Koreasta ja kiinnostuin siltä istumalta. Kirjan houkuttelevuutta vain lisäsi, kun tiesin sen olevan ensimmäinen pohjoiskorealainen teos, jonka kirjoittaja yhä asuu maassa. Kirjailija käyttää salanimeä BANDI, Tulikärpänen, kiinnijäämisen pelossa.

Seitsemää kertomusta yhdistää se, että jokaisessa ihmiset saavat kokea Pohjois-Korean järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden. Ihmiset elävät virheiden tekemisen pelossa, ja on aina parempi, jos ei kyseenalaista - silloin on itsekin helpompi elää. Osassa tarinoista tuntui, kuin olisi pikemmin lukenut dystopiaa, kuin tosikertomuksia. Tämä tunne tulee jo ensimmäisessä kertomuksessa, kun korttelivastaava ottaa Kyon-huin puhutteluun, koska hänellä on erilaiset ikkunaverhot kuin muilla korttelissa.

Syytöstä ymmärtää paremmin, jos on kartalla Pohjois-Korean historiasta, mutta vaikeaselkoinen se ei ollut minullekaan, joka keräsin tietoa vasta myöhemmin. Suomentaja on myös ystävällisesti tarkentanut alaviitteissä joitain kulttuuriseikkoja, jotta lukeminen olisi sujuvampaa.

Syytös sijoittuu 1990-luvun yhteiskuntaan, eli Kim Jong-ilin aikakauteen. Pohjois-Korea on kuitenkin maa, johon huolestuneet katseet edelleen suuntaavat. Mitättömistä rikoksista, kuten vaikkapa riisin kuivahtamisesta parvekkeelle ei kärsi pelkästään henkilö itse, vaan hänen koko sukunsa.

Kertomusten ihmiset olivat auttavaisia, jopa uhrautuvaisia toisiaan kohtaan. Moni, totta kai, salasi todelliset tunteensa. Sukunsa ja perheensä eteen ollaan valmiita tekemään mitä vain. Kertomuksista lempparikseni nousi Pako, jossa kuolemankin uhalla lähdetään tukahduttavaa ja pelottavaa yhteiskuntaa pakoon. Jonnekin paikkaan, jossa rakkaudelle ja "tavalliselle" perhe-elämälle ei olisi esteitä.

Kerrassaan luettava kirja. Kertomukset olivat tarpeeksi pitkiä, jotta henkilöitten elämään pääsi oikeasti sukeltamaan.

Arvio: ★★★½

Sivuja: 189
Kustantaja: Schildts & Söderström

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tiina Raevaara: Veri joka suonissani virtaa (2017)

"Teo?", kysyn taas.
"Mmmm", hän vastaa. "Täällä on pimeää."
"Missä?"
"Täällä mummolassa."
"Sytytä lisää valoja", sanon. "Tai käske äitiä sytyttämään."
"Äiti haluaa olla pimeässä", hän vastaa.
"Miksi?", kysyn ällistyneenä.
"Se ei halua että kukaan näkee."
"Mitä? Mitä se ei halua kenenkään näkevän?"


Veri joka suonissani virtaa, alkaa lupaavasti kun romanialainen nuorukainen ilmestyy henkihieverissä Johanneksen kelloliikkeeseen. Pian selviää, että nuorimies on Constantin ja Johanneksen ystävän, kelloliikkeen entisen omistajan Teodorin veljen pojanpoika. Constantin hourii olleensa laitoksessa, jossa hän on luovuttanut paljon verta.

Tapahtuma sysää Johanneksen pysähtyneen elämän rullaamaan väistämättömästi ja nopeasti eteenpäin. Kotona on ollut hiljaista, Hanna on kääntynyt surussa itseensä, ja niin Johanneskin. Perheen esikoisen, Aaron, kuolemasta on vierähtänyt aikaa, ja asiasta on kasvanut muuri parin välille. Siinä välimaastossa elintilastaan kamppailee muutaman vuoden ikänen Teo. Johanneksen selvitettäväksi kasvaa mysteeri niin kotisuomessa, omassa perheessä kuin mantereiden takana Romaniassa.

Raevaara tuo jotain virkistävän erilaista genreen. Kahden eri maan välillä matkustelu lisää kiinnostavuutta. Ketäpä ei myös kiinnostaisi salaperäiset ihmiskokeet syrjäisessä munkkiluostarissa? Samalla Raevaara leikittelee elämällä ja kuolemalla. Entä jos olisi mahdollista elää ikuisesti? Mitä hyvää tai huonoa se toisi?

Keikuin kahden vaiheilla. Luin kiinnostuneena mutta väliin ärsyyntyneenä. Jo melko pian sain harmaita hiuksia Johanneksen vuoksi: "Hanna on onnistunut elämään suojassa. Ehkä Aaron kohtalo on siksi ollut suurempi järkytys hänelle. Minulle maailma on ollut jo valmiiksi julma ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla." Onhan aivan kohtuutonta ajatella, että toiselle oman lapsen kuolema aiheuttaa suurempaa surua, kuin toiselle? Eihän suruun totu? Eihän mikään koettu kauhuus voi valmistaa ketään lapsen kuolemaan?

Koin myös, että Teo-poikaa kasvatettiin välinpitämättömästi, väsyneesti ja ilottomasti, ettei Hannalla ja Johanneksella ollut valmiuksia vanhemmuuteen surunsa vuoksi. Teon kohtalo on olla jatkuvasti verrokkina kuolleelle veljelleen - ja onpa siinä melkoinen lähtökohta.

Pidin kuitenkin siitä, miten tarina alkaa vähitellen muistuttaa hollywood-elokuvaa, Hannan ja Johanneksen kääntyessä toisiaan vastaan, lapsen ollessa herkkä aistimaan kuollut veljensä. Asetelma on ilmiömäinen! Parasta olikin se, että tässä mentiin todellisuuden ja yliluonnollisen rajalla, matkustaen siinä yhtä suvereenisti kuin maasta toiseen.

Raevaaran kirjoittamistyyliin totuttelussa meni hetkonen, sillä lauseet ovat todella lyhyitä. Se teki lukemisesta hitaampaa. Koin, että osa hahmoista ei antanut tarinaan paljon lisää. Tätä Aalo-hommaa en ihan ymmärtänyt. Että mikä siinä naisessa niin viehätti?

Arvio: ★★½

Sivuja: 304
Kustantaja: Like
 

lauantai 13. toukokuuta 2017

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901)

Mutta kolmen uhmapäisen juomarin hiuksia ei nostanut pystyyn hänen ruumiinsa näkeminen eikä edes Hugo Baskervillen ruumis, joka makasi hänen vieressänsä, vaan se, miten Hugon yllä ja hänen kurkkuansa hamuten seisoi hirmuinen otus, suuri musta peto, koiran muotoinen mutta suurempi kuin yksikään koira, jonka kuolevaisen silmät ovat koskaan saaneet nähdäksensä.

Iäkäs, rahakas, sydänvaivoista kärsinyt linnanherra Sir Charles Baskerville on heittänyt henkensä syksyisenä yönä pihansa läheiselle marjakuusikujalle, ja ruumiin viereltä löytyy ison koiran jalanjälkiä. Kerrotaan, että hurja Baskervillen koira viilettää nummilla ja vainoaa erityisesti Baskervillen sukua sen tekemän rikoksen vuoksi. Ja niin näyttää, että jo useita Baskervilleja on menettänyt vuorollaan henkensä epämääräisissä olosuhteissa.

Salapoliisiromaanien isä yllätti viihdyttävyydellään. Nokkela Holmes, analyyttinen tohtori Watson, sumuinen nummimaisema (minulle voi myydä mitä vain jos se tapahtuu nummilla <3), sukupolvia riivaava kostonhenki, herrasmiesmäisyys, mahtipontinen kieli, aina askeleen edellä käyvä juoni: tästä kaikesta on tehty Baskervillen koira. Vaikka luin Doylea ensimmäistä kertaa, miehen teoksessa on paljon tuttua. Yhtymäkohtia Draculaan on vaikka millä mitalla (lähes eristyksissä seisova linna, herrasmiesmäiset tavat ja puheet, mysteerin selvittäminen) mutta Draculassa kiehtonut piinallinen suljetun paikan tuntu, pimeys ja tapahtumies raskaus tekivät siitä piirun verran kiehtovamman, kun sen sijaan Doylen teksti on kevyttä ja väliin ärsyttävänkin viisastelevaa Holmesin kommenteissa. Ehkä oli jopa hyvä, että Holmes antoi päänäyttömän tässä kirjassa avustajalleen tohtori Watsonille. Tekstin sujuvuus on verrattavissa enemmänkin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaan, kuin Stokeriin, Bradleyn silti ollessa Holmeasiakin nokkelampi.

Omat mittapuuni olivat kai ehtineet kasvaa liian korkealle, sillä vaikutuin yllättävän vähän Holmesista, ja pidin Watsoniakin laimeana hahmona, joka ei laittanut Holmesille yhtään kampoihin. Kuitenkin juoni onnistui pyörittämään minua karusellissaan ja loppu oli yllättävä. Se sai minut sättimään itseäni: miten en ollut osannut laskea yksiplusyksi ja huomannut aivan päivänselviä asioita!

Jos etsit kiinnostavaa, viihteellistä ja mukaansatempaavaa luettavaa ajankuluksesi, niin  salapoliisiromaani Baskervillen koira on vahva valinta. Odotin vaikealukuista historiallista teosta ja sainkin helpon, nopealukuisen ja virkistävän, melkein hyvänmielen teoksen.

Toivottavasti Doylea luetaan vielä tälläkin vuosisadalla, koska en näe yhtää syytä miksei. Itse taidan lukea koko sarjan, Lukemani teos on vuoden 2008 uusintakäännös, joten en osaa sanoa, onko vanhempaan käännökseen tehty paljon muutosta, esimerkiksi tehty kielestä nykypäiväisempää.

Arvio: ★★★★½

Sivuja: 230
Kustantaja: General Books

tiistai 9. toukokuuta 2017

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)

Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut siihen viimeiseen paikkaan jonka luulen turvalliseksi nyt. Ainoa asia joka sinun täytyy minusta tietää, on, että olet rakas, lahja hirveyksien äärellä. Teen niin kuin jokainen äiti tekisi tässä tilanteessa.

Yöperhonen ehti aikailla hyllyssäni lähes vuoden ennen kuin se laskeutui käsiini. Kettun kekseliäs kielenkäyttö ihastutti minut Surujenkerääjässä, enkä ymmärrä miksi meni näin pitkään lukea lisää Kettua - tai ymmärrän - lukukokemus oli nimittäin niin näännyttävä (hyvällä tavalla) etten nytkään Kettua pystyisi lukemaan heti peräjälkeen. Siihen pystyvät vain minua paksunahkaisemmat.

Juoni oli minulle suuri yllätys. Johan jo Surujenkerääjässä oltiin Suomen historian tunnelmissa, mutta nyt Kettu ottaa maailmanluokan tapahtumat taiteilijan vapaudella omiin käsiin. Se onnistuu, ja lukijana tuntuu, kuin pääsisi kärpäseksi kattoon Neuvostoliiton hämäriin salaliittopöytiin, Stalinin ja Leninin vehkeilyihin.

Yöperhonen kertoo toimittaja-Vernasta, jonka isä on kuollut Venäjällä. Verna lähtee Venäjälle selvittämään käytännön asioita, kuten kuinka isän ruumiin saa kuljetettua Venäjältä Suomeen. Hän majoittuu Lavran kylässä Elna-nimisen kylmäkiskoisen vanhan naisen hoteissa, sekä tämän huonomuistisen puolison.

Vernan aikeissa ei ole jäädä pitemmäksi aikaa anti-vieraanvaraiseen kylään. Varsinkaan kun tuntuu, ettei Verna ole laisinkaan tervetullut. Ihmiset eivät tahdo vastata ihmettelyyn - ketä ovat esimerkiksi miehet, jotka pitävät kylää silmällä, ja miksi heitä pelätään?
Vernan isä on ollut Venäjällä selvittämässä sukunsa tarinaa, mukanaan vain isoäitinsä säilyttämä synnyintoditus poikalapsesta. Verna ei ole aiemmin loksauttanut juuri korvaansa isänsä sukuselvityksen suhteen, mutta nyt häntä alkaa kiinnostaa, millaisia mysteerejä isä on saanut ratkotuksi. Oliko isän kuolemakaan lopulta onnettomuus, vai murha?

Toisessa aikatasossa kerrotaan Vernan sukuhistorian tapahtumia. Niiden väkivaltaisuus ja koetut kärsimykset tuntuivat fyysisesti pahalta myös täällä kirjan toisella puolella. Vernan isoäiti oli kuin olikin suomalainen, joka oli joutunut Neuvostoliittoon Vorkutan vankileirille.

Kirja kutoo pehmeästi melkoisen mytyn kysymyksiä, mutta lopussa kaikki kerätään auki. Kaiken kärsimisen jälkeen olin iloinen kohtuu-onnellisesta lopusta.

Surujenkerääjään verraten, tämä on historiankulussaan yksityiskohtaisempi, mutta se sopii. Minulle, joka jostain kummasta syystä rakastan venäläisiä nimiä, sen kielen soimista, salaisuuksia ja suljettuja kyliä, tämä oli lumoavaa luettavaa. Rakastuin myös suorasukaisiin venäläishahmoihin. Tätä kirjaa tuntui verhovan jokin selittämätön vetovoima. Aionpa vain lukea lukemattomatkin Ketut, Piippuhyllyn ja Kätilön nyt ainakin.

Arvio: ★★★★½

Sivuja: 334
Kustantaja: WSOY

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (2017)

Poikani, tiedän nyt, että pahuus synnyttää pahuutta. Se lisääntyy. Se muuttaa muotoaan, joten toisinaan on mahdotonta nähdä, että maailman pahuus oli alkujaan omaan kotiin pesiytynyttä pahuutta. Olen pahoillani kärsimyksistäsi. Pahoillani siitä, että ne varjostavat elämääsi, varjostavat naista, jota et vielä ole ottanut vaimoksesi, ja lapsia, joita et ole vielä saanut.

Kirjalla on ovela juoni: Sisarpuolet Effie ja Esi päätyvät toisistaan tietämättä brittilinnoitukseen 1700-luvun Afrikassa, toinen vaimoksi ja toinen orjaksi. Effie jää valkoisen kuvernöörin jalkavaimoksi Ghanaan samalla kun Esi lastataan orjalaivaan nokka kohti Yhdysvaltoja. Romaani kertoo sisarusten elämästä ja heidän lapsiensa elämästä, monessa polvessa eteenpäin. Lopussa päädytään nykyhetkeen samalle paikalle - jossa satojen vuosien jälkeen toisiaankin vastaan sotineet sukulaiset kohtaavat ja ympyrä sulkeutuu. Kirjasta muodostuu suuri, kun lukija tietää lopulta hahmoistaan enemmän kuin hahmot tietävät itsestään.

Yaa Gyasi on ottanut esikoiskirjaansa valtavan aiheen, rotusorron ja -erottelun. Muistan alkaneeni lukemaan tätä ajatuksella voiko tästä aiheesta saada enää mitään uutta irti, ja nyt päädyn samaan ajatukseen kuin kauneuslehti Vogue kirjan taitteessa - yksikään romaani ei ole kuvannut paremmin sitä, miten rasismi juurtui Yhdysvaltoihin. Kirjan aikajänne on tavattoman pitkä näin harvasivuiseen kirjaan, eikä siis yhteen ajankohtaan jäädä sivutolkulla kuppaamaan - silti kirja on yllättävän juureva, painava ja virkistävä.

Juureva, koska jokainen uusi henkilö on aina jonkun sisko, veli, poika, äiti, isä tai tytär - ja siinä kirja fiksusti kiteyttää ajatuksensa. Sodassa saatat kaataa veljesi, joka on lapsuudessaan päätynyt toiselle puolelle rajaa. Raja on niin hiuksenhieno, veteen piirretty, eikä väri paljasta, oletko sukua.

Painava, koska Gyasin esiin nostamat tapahtumat ovat niin valtavia, rotuerottelu, orjalaivojen lastaaminen, raiskaamiset, syrjintä - puolin ja toisin, orjuuden lakkauttamisen päivä.

Virkistävä, koska Gyasi ei jää kylpemään tuskissaan, vaan siirtyy jouhevasti eteenpäin - rikkomatta kirjaa. Gyasi ei yritä provosoida, tai myydä kirjaa rasismi-kortilla vaan pohtia mustien ja valkoisten edelleenkin vaikeaa suhdetta menneisyyden tapahtumien valossa. Kirja on helppolukuinen, ymmärrettävä, lähestulkoon realistinen, mutta hieman tarinamainen. 

Tavallaan erottelusta on syntynyt kierre, josta on hankala hypätä pois.
Kenenkään kädet eivät ole puhtaat, ja vaikka iloitseminen on väärä sana, en löydä parempaakaan, kun tahdon ylistää sitä, miten Gyasi löytää rasismia niin mustista kuin valkoisista - kuin myös empatiaa ja rohkeutta. Kirja jää huokumaan elämänviisautta. Lukijalla kiehahtaa viha sortajia kohtaan ja sitten sammuu - koska jos tällä kirjalla jokin opetus on, niin se, ettei vihaamalla saa aikaan kuin lisää vihaa.

Gyasin kirja on tavattoman tärkeä, sitä olisi syytä luetuttaa kouluissa ja pohtia yhdessä. Menneisyyttä ei saa unohtaa. Omiin juuriinsa kannattaa tutustua. Vaikka kirja hetkittäin masentaa - vääryys ja ihmisten mielettömyys - niin se osoittaa silti valoa päin. 
 Arvio: ★★★★½

Sivuja: 373
Kustantaja: Otava

maanantai 1. toukokuuta 2017

Huhtikuusta ja vähän muusta


Kuukausista vaikein on takana. Mieli on ollut maassa.

Koska kirjoittaminen on parasta terapiaa, jaan nyt teidän kanssanne, mikä erityisesti potuttaa.

  • Nälänhätä maailmalla. Se että suomalaiset jaksaa siihenkin vetää 'turvapaikanhakijat'-kortin ja 'huolehditaan ensin oman maan köyhistä' -kortin. Jos Kirkon ulkomaanavulla yms muilla on vapaaehtoinen keräys - onko se kenenkään pussista pois?

  • Kotimaan ja maailman politiikka. Joka saa mut vetämään facepalmeja toisensa perään. Olen lakannut lukemasta iltalehtiä. Masennun niistä. Haluaisin silti olla kartalla mitä maailmassa tapahtuu.
     
  • Se etten tunnu viihtyvän missään vaikka kuinka laittaisin kotia. Ostin uuden kaapin. Nyt se ei sovi yhteen muun sisustuksen kanssa. Aloin mäkättää puolisolleni. Haluaisin ostaa uuden maton ja osakkeen. Haluaisin ostaa ostaa ja ostaa. Luulen olevani onnellisempi sitten-kun.
  • Sote-uudistus, jossa yhä enemmän vahditaan, kuinka paljon missäkin kunnassa ja maakunnassa sairastellaan. Minkä ihmiset sairastavuudelleen mahtavat, eihän sitä kukaan toivo osalleen? Politiikkaa seuratessa (ja laitoksissa vieraillessa) alkaa vanhuus pelottaa vaikka olen vasta 25. Saanko koskaan edes eläkettä? Huoltosuhde muuttuu niin rajusti. Millä ne meidät elättäis? Näitä juttuja mietin.

  • Homeiset koulut ja päiväkodit, joitten kunto ei ketään kiinnosta, maalia pintaan vaan niin home ei näy, terveys on yks lysti. Nimimerkillä homekoulussa vuosia viettänyt. Sitä itsekin vaan mitään ajattelematta söi kolme antibioottikuuria peräjälkeen miettimättä yhtään miksi tulehdusarvot on aina koholla, eikä siitä laske. Monta opettajaa on nyt kuollut syöpään. Surettaa lapset ja työntekijät.

  • Se että läheiseni on psykoosissa. Kuten joka kevät. Eikä häntä saa hoitoon. Mielenterveystyö on lapsenkengissä ja erityisesti pienillä paikkakunnilla. Töihin otetaan teekoolääkäreitä, jotka eivät tiedä mikä on skitsofrenia. Kuin se olisi flunssa joka paranee buranalla. Tuu uudestaan jos vielä jatkuu.

Oon yrittänyt miettiä mikä auttais: vapaaehtoistyö, kiitollisuuden opettelu, jooga, kierrättäminen, luomuruuan ostaminen, kemikaalien välttely, buddha-patsaat kaappien päällä?
Olen päätynyt popittamaan autolla ympäri kyliä tukka hulmuen ja sidukkaa juoden, roskaten ja tuhlaten - koska aivan sama. Tehden heräteostoksia, keskittymättä mihinkään, haluamatta olla kotona ja tuntenut huonoa omatuntoa kun haaskaan luonnonvaroja ja saastutan maapalloa olemisellani ja elämiselläni. Välillä tekisi mieli rakentaa oma kivamukava kupla ja kuvitella ettei muuta maailmaa ole olemassa.

Kirjoja olen tietenkin lukenut vähän vähemmän, koska kaikki aika on mennyt itsesäälissä vellomiseen.


Luin huhtikuussa kuitenkin seuraavia: Piper Kerman: Orange is the new black, Han Kang: Vegetaristi, Hanya Yanagihara: Pieni elämä ja Ruusuvuori: yksi näistä pienemmistä. Koska kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, käsittelen nämä nyt vain päällisin puolin.




Piper Kerman: Orange is the new black

Juoni on tuttu Netflix-sarjasta. Tositapahtumiin perustavassa kirjassa kolmekymppinen Piper joutuu nuoruuden rikoksestaan, huumerahojen kuljettamisesta, vuodeksi vankilaan.

Katsoin jonkin matkaa sarjaa aikoinaan, mutta kesken se jäi. Vaikka sarjasta on hatarat muistikuvat, osaan silti väittää että kirjassa on ihan eri tunnelma. Sarja oli katsojalle shokeeraavaampi, tapahtumat olivat paisutellumpia. Kirjassa pääsi lähemmäksi Piperin ajatuksia. Itse asiassa, sarja oli mielestäni vähän sekavaa katsottavaa, ja kirjassa pysyin hyvin perillä.

Kirja oli ihan viihdyttävä. Olin elävästi mukana Piperin tuskassa, kun hän aloitti vankilatuomionsa. Siinä meni omakin vatsa mutkalle ja heräsi väistämättä ajatus, tarvitseeko nyt noin vanhaa rikosta edes istua, ja eihän nyt noin hyveellistä valkoista rouvaa voi linnaan laittaa kaikenmaaliman hullujen sekaan (!).

Olin utelias tietämään, millaista vankilassa on, millaisia muut naiset ovat ja pitääkö Piperin olla varuillaan koko ajan. Se tekee psyykeelle jotain, kun intiimiä tilaa ei juuri ole, puolisoaan ei saa tavata kuin aina liian vähän aikaa. Tulipa mieleen, ettei ihme että moni nuori mies flippaa armeijassa.

Tykkäsin tosi paljon kirjan persoonallisista naishahmoista, ja heitä oli paljon. Itse Piper oli tosi vahva nainen, mutta tuntui että hän vähän liikaakin korosti omaa fiksuuttaan ja vahvuuttaan. Siitä jäi huono jälkimaku.

Tositarina ei itkettänyt, mutta väliin nauratti. Kirjaa voisi sanoa kevyeksi kesälukemiseksi, vaikkapa auringonotollisiin hetkiin. (Toisekseen mietin, onko tästä Piperin kirjasta saanut alkunsa se, että nyt on tositelkkari pullollaan sarjoja: naiset vankilassa, raskaana ja vankilassa, 90 päivää vankilassa........ Ja että ketä nämä sarjat kiinnostavat? Onko vankilassa olosta tullut jotenkin vihteellinen juttu?


Han Kang: Vegetaristi
Etelä-Korealaisessa suvussa kuohuu, kun Yeong- hye lakkaa syömästä lihaa. Jo se yksistään on kuin hulluutta suvun silmissä, ja kun Yeong-hyen sairaus etenee, suku kääntää selkänsä.

Vegetaristia lukee kuin katsoisi tummasävyistä, hiljaisesti etenevää, vähäpuheista, taidolla leikattua taide-elokuvaa. Niille on aikansa ja paikkansa ja juuri sellainen kannattaa varata tätä lukiessa. Kirja on nopeasti ohi, ja loppui mielestäni vähän töksähtäen.

Kirjan ihanuus on täysin sen tunnelmassa, joka on yhtä punainen kuin kannetkin. Kaunista oli se kuinka Yeong-hye astelee hiljalleen hulluutensa, antaa sen vapauttaa itsensä. Muut ovat niitä jotka kärsivät. 

Kirjaa viikkoja pohdittuna, en tiedä vieläkään mitä ajattelen. Oliko tämä minulle etäinen? Kyllä. Oliko kirja kaunis? Kyllä. Saiko kirja pohtimaan lihansyönnin lopettamista? Kyllä.
Erityisen hienoja olivat Yeong-hyen verenpunaiset painajaiset, vau.

Kirjaa lukiessa ei tuntunut että sen taustalla olisi motiivi saada ihmiset lakkamaan syömästä lihaa. Se nyt vain on luonnollinen ajatus, joka tulee mieleen lukiessa. Hankala sanoa mikä olisi kirjan motiivi, tuntuu että se on läpileikkaus korelaisesta hulluudesta, uskomuksista ja avioliitoista - jotka varmasti käyvät läpi isoa muutosta uusien sukupolvien kautta.

Suositeltava kirja.


Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

Yksi näistä pienimmistä on kirja, joka antoi minulle vähiten. Sen roolihahmoissa ei tuntunut olevan mitään uutta: kapakoissa istuva pappi ja pääkaupungin hälinään kyllästynyt nuorinainen joka kaipaa hiljaisuutta. Ja totta kai lappalaiset ovat karskeja ja härskejä kyttääjiä, jotka paskan kuskaamisen ohessa vaan ehtivät eukkoja sänkyyn kaajettavaks!
Jopa minulle, joka aina tilaisuuden tullen tahdon arvostella lestadiolaisuutta, tuli mieleen, että eikös lestadiolaisuuden arvostelu ole jo mennyt pois muodista. Siirryttäsiinkö johonkin muodikkaampaan, vaikka helluntaiherätykseen tai jehoviin? Minua kiinnostaisi henkilökohtaisista syistä karismaattinen liike, torontolaisuus, joka villitsi helluntailaisia syntymäni aikoihin 90-luvulla. Siitä on hyvin vähän tietoa.

Ja jos kerran halutaan teemoittaa kirja lestadiolaisuuteen / uskontoon, voisko sitä uskontoa tuoda vähän lähemmäs kirjaa. Miksi kirjan avainasiaa pidettiin jatkuvasti kirjassa etäällä?

Kirjan miljööstä en myöskään löytänyt hirveästi hyvää - tokkopa kirjailijat itsekään tykkäsivät siitä? Tuppukylä, kaukana kaikesta, kaikki ovat kiinnostuneita kaikkien liikkeistä, kaikki puhuvat jotain selän takana kaikista. Ja tässä maaperässä tietysti vanhoillislestadiolaisella liikkeellä on rehevä maaperä johon istuttaa siementään, mihinkä ihmiset sieltä voisivat lähteä pakoonkaan.


Hanya Yanagihara: Pieni elämä 
Tämä oli huhtikuun helmi. Ai että. Pieni elämä tulee olemaan mun muistoissa pitkään. Itkin aivan käsittämättömän paljon tämän kirjan kanssa. Se osui minussa johonkin.

Pieni elämä kertoo neljästä ystävästä, jotka kirjan alussa ovat gollegen päättämisvaiheessa. Komeasta Williamista, joka haluaa näyttelijäksi. Kunnianhimoisesta JB:sta joka tahtoo taidemaalariksi, hiljaisesta Judesta joka valmistuu lakimieheksi - ja ehkä etäisimmäksi jäi Malcolm, josta tuli - en muista enää mitä Malcolmista tuli!

Olen salavihkaa lukenut muitten mielipiteitä ja kirja on kuulemma tiivistämisen tarpeessa ja liian raakaa tekstiä. En allekirjoita. Oli ihanaa, että kirja päästi lukijan niin lähelle. Tämä kirja tutustutti minut neljään ihanaan ihmiseen, joista tuli minulle läheisiä kuin ystävistä. Elin jokaisen matkassa mukana nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen, ja tunnistin omia ajatuksiani jokaisessa.

Tuntuu että kirja on, yrittämättä olla mitään. Se kertoo ystävysten tarinaa ja lukijana nautin siitä, että sain oivaltaa yhdessä henkilöitten kanssa. Nautin siitäkin, että Yanagihara oli luonut henkilönsä viimeistä piirtoa myöten, kertaakaan en huomannut epäjohdonmukaisuutta, vaan pikemminkin ällistyin siitä, miten hyvin kirjoittaja muisti ja tunsi ja loi hahmonsa. Esimerkkinä vaikkapa Williamin etäinen suhde vanhempiin ja sen vaikutukset aikuisuuteen.


Tässä kirjassa on niin paljon, ja se iskee salakavalasti. Rakastin Yanagiharan ajatusvirtamaista tyyliä kirjoittaa. Hän antaa tekstin tulla.

Jos kirjassa jokin teema on, se on vanhemmuus. Sitä käsitellään joka kantista - tuodaan ystävysten erilaiset lapsuudet esille, käydään läpi isäksi tuleminen, pojaksi tuleminen, ja lapsen menettäminen, vanhempien menettäminen. Tässä kirjassa menetetään paljon.
Isoin rooli tuntuu olevan vanhemmilla, jotka puuttuvat. Koska oma lapsuuteni oli juurikin tätä vanhempien puutetta, tuli kirjasta henkilökohtaisesti merkityksellinen.