sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tiina Raevaara: Veri joka suonissani virtaa (2017)

"Teo?", kysyn taas.
"Mmmm", hän vastaa. "Täällä on pimeää."
"Missä?"
"Täällä mummolassa."
"Sytytä lisää valoja", sanon. "Tai käske äitiä sytyttämään."
"Äiti haluaa olla pimeässä", hän vastaa.
"Miksi?", kysyn ällistyneenä.
"Se ei halua että kukaan näkee."
"Mitä? Mitä se ei halua kenenkään näkevän?"


Veri joka suonissani virtaa, alkaa lupaavasti kun romanialainen nuorukainen ilmestyy henkihieverissä Johanneksen kelloliikkeeseen. Pian selviää, että nuorimies on Constantin ja Johanneksen ystävän, kelloliikkeen entisen omistajan Teodorin veljen pojanpoika. Constantin hourii olleensa laitoksessa, jossa hän on luovuttanut paljon verta.

Tapahtuma sysää Johanneksen pysähtyneen elämän rullaamaan väistämättömästi ja nopeasti eteenpäin. Kotona on ollut hiljaista, Hanna on kääntynyt surussa itseensä, ja niin Johanneskin. Perheen esikoisen, Aaron, kuolemasta on vierähtänyt aikaa, ja asiasta on kasvanut muuri parin välille. Siinä välimaastossa elintilastaan kamppailee muutaman vuoden ikänen Teo. Johanneksen selvitettäväksi kasvaa mysteeri niin kotisuomessa, omassa perheessä kuin mantereiden takana Romaniassa.

Raevaara tuo jotain virkistävän erilaista genreen. Kahden eri maan välillä matkustelu lisää kiinnostavuutta. Ketäpä ei myös kiinnostaisi salaperäiset ihmiskokeet syrjäisessä munkkiluostarissa? Samalla Raevaara leikittelee elämällä ja kuolemalla. Entä jos olisi mahdollista elää ikuisesti? Mitä hyvää tai huonoa se toisi?

Keikuin kahden vaiheilla. Luin kiinnostuneena mutta väliin ärsyyntyneenä. Jo melko pian sain harmaita hiuksia Johanneksen vuoksi: "Hanna on onnistunut elämään suojassa. Ehkä Aaron kohtalo on siksi ollut suurempi järkytys hänelle. Minulle maailma on ollut jo valmiiksi julma ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla." Onhan aivan kohtuutonta ajatella, että toiselle oman lapsen kuolema aiheuttaa suurempaa surua, kuin toiselle? Eihän suruun totu? Eihän mikään koettu kauhuus voi valmistaa ketään lapsen kuolemaan?

Koin myös, että Teo-poikaa kasvatettiin välinpitämättömästi, väsyneesti ja ilottomasti, ettei Hannalla ja Johanneksella ollut valmiuksia vanhemmuuteen surunsa vuoksi. Teon kohtalo on olla jatkuvasti verrokkina kuolleelle veljelleen - ja onpa siinä melkoinen lähtökohta.

Pidin kuitenkin siitä, miten tarina alkaa vähitellen muistuttaa hollywood-elokuvaa, Hannan ja Johanneksen kääntyessä toisiaan vastaan, lapsen ollessa herkkä aistimaan kuollut veljensä. Asetelma on ilmiömäinen! Parasta olikin se, että tässä mentiin todellisuuden ja yliluonnollisen rajalla, matkustaen siinä yhtä suvereenisti kuin maasta toiseen.

Raevaaran kirjoittamistyyliin totuttelussa meni hetkonen, sillä lauseet ovat todella lyhyitä. Se teki lukemisesta hitaampaa. Koin, että osa hahmoista ei antanut tarinaan paljon lisää. Tätä Aalo-hommaa en ihan ymmärtänyt. Että mikä siinä naisessa niin viehätti?

Arvio: ★★½

Sivuja: 304
Kustantaja: Like
 

4 kommenttia:

  1. Veri joka suonissani virtaa on koukuttavan trilogian viimeinen osa ja jos tahdot päästä enemmän jyvälle esim. Aalosta, niin kannattaa lukea edelliset osat (Yö ei saa tulla ja Korppinaiset).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa! Näin mun täytyykin tehdä! Voi olla että nyt jäi monta asiaa ymmärtämättä.

      Poista
  2. Kiitos esittelystä Marika. En ole Raevaaraa lukenut, mutta kiinnostavalta vaikuttaa. Kiva kun tulit blogini seuraajaksi. Mukava saada uusia blogikavereita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Anneli! Oon miettinyt viime aikoina Raevaaraa paljon, että pitäis lukea lisää :)

      Poista