sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja (2017)

Onko nyt turvallista olla elossa? hän kuiskasi.
Kirosin häntä, kun hän nosti päänsä lumesta. Mitä jos joku katsoi taakseen ja näki?
Kukaan ei katso taakseen. Hän naurahti katkerasti.
Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut.

Elävien kirja kertoo 12-vuotiaiden puolanjuutalaisten kaksosten elämästä toisen maailmansodan aikaan Puolassa, Auschwitzissä, kuolemanenkeli Josef Mengelen koekaniineina. Moni kirjan tapahtuma pohjaa keskitysleiriltä selvinneiden henkilöiden muistelmiin (selviää kiitosten ohesta). Identtiset kaksoset Pearl ja Stasha kiidätetään junalla keskitysleirille äitinsä ja isoisänsä kanssa, ja päätepisteessä heidän erotetaan toisistaan. Kaksostytöt "pääsevät" samaan aitaukseen. Kirja valottaa kaksosten välistä ymmärrystä, sitä miten toinen on puolet toisesta. Elävien kirja kuvaa säästelemättä keskitysleirillä tehtyjä kokeita ja vallinneita oloja.

Kirjan raskaus yllätti, vaikka tiesinkin mistä on kyse. Siitä on aikaa, kun jokin on oikeasti järkyttänyt. Johtuen varmaan siitä, että nykyään on liikaa mistä voisi järkyttyä. Luin kirjaa kuivin silmin loppuun asti, mutta kirjan sulkeuduttua en pystynyt enää pidättämään, tuntui että olin rohmunut kipua itseeni, lukenut kirjaa kuin unta. Pystyin melkein kuvittelemaan, millaista on, kun on rikottu niin ettei tulevaisuutta voi kuvitella. Minulle tämän kirjan kiinnostavimmaksi aiheeksi nousi se, kuinka pitää kiinni ihmisenä olemisesta, inhimillisyydestä, tunteista, ja se kuinka jälleenrakentaa elämää keskitysleirin jälkeen. Sen voi kuvitella olevan mahdotonta. Tietysti pohdin, kuinka niin iso joukko ihmisiä saatiin mukaan kansanmurhaan - mutta sen pohtiminen on turhaa. Meiltä ihmisiltä voi odottaa mitä vain. En erityisemmin pidä arvossa lukiouudistusta, joka voi vähentää historian kurssien määrää. Jokaisen on hyvä lukea historiaa.

Olin aluksi skeptinen, en halunnut lukea arvailuja tai väritettyä, paisuteltua kirjaa todellisesta aiheesta. Rauhoituin, kun aloin lukemaan, sillä Affinity Konar on ottanut faktoista selvää. Konar teki kirjaa varten vuosien taustatyön Auschwitzin kuoleman enkelinä tunnetun Josef Mengelen pseudolääketieteellisistä kokeista, joiden keskiössä olivat identtiset kaksoset, kertoo kansiteksti. Konar ei ole valinnut aihetta helpoimmasta päästä ja uskonpa että kirjoittajalle itselleenkin on ollut raskasta tämän prosessointi.

Kirjan alkuperäinen nimi on Mischling. Wikipedian mukaan: Mischling was the German legal term used in Nazi Germany to denote persons deemed to have both "Aryan" and Jewish ancestry.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Luca D'Andrea: Rotko (2017)

Silloin minä näin. Kun olin jäänyt yksin, näin ajan ja paikan tuolle puolen.
Näin pimeän.
Syvimmän pimeyden. Mutta en ollut kuollut. Ehei, Peto vain leikki kustannuksellani. Se jätti minut henkiin. Peto, joka oli alkanut kuiskia: "Jäät luokseni ikuisiksi ajoiksi, ikuisiksi ajoiksi..."
Eikä se valehdellut.

Italialaisen Etelä-Tirolin eksyttävät luolastot ja petolliset vuoristot antavat maaperän Rotkolle, jonka nimi todella on enne. Fiktiivinen esikoistrilleri kuvaa dokumentaristi Jeremiahin silmin varsin uskottavasti elämää Tirolin pienessä, sisäänpäin kääntyneessä matkailukylässä ja rakentaa myös kiinnostavan murhanratkomiskuvion.

Jeremiah on kunnianhimoinen, aiemmilla filmiprojekteillaan nimeä saanut dokumentaristi. Hän on kuvannut ystävänsä Miken kanssa rock-konserttien taustajoukkoja, roudareita. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Yhtäkkiä rock on kuollut ja Jeremiah ei enää tunne paloa tehdä roudareita. Idea on väsynyt. Myös mies itse tuntee halua asettua aloilleen puolison, Annelisen, ja perheen muutaman vuoden ikäisen tyttären kanssa. Niinpä tuntuu olevan hyvä idea lähteä yhdessä vähäksi aikaa kauas, Annelisen synnyinkotipaikkakunnalle, Etelä-Tiroliin, jossa Annelisen isä edelleen asuu.

Jeremiah, utelias luonne kun on, ei meinaa malttaa pysyä pois filmiprokkisten suunnittelemisesta. Annelise tietenkin toivoo miehensä nostavan etusijalle hänet, perheen, ja näin mies on kunnianhimon ja perhe-elämän tuulitunnelissa. Itse ehkä koin, että Annelise oli vähän itsekäs. Saahan miehellä olla työnsä? Joillekin se on tapa pitää pää selvänä. Kuitenkin. Kirja etenee syventäen parin suhdetta, keskittyen paljolti siihen, millainen isä Jeremiah on mutta pohtimatta, millainen äiti Annelise on. Tuntuu monikin asia olevan vain miehen syytä.

Ehkä aihetta kritiikkiin kuitenkin on, sillä Jeremiah ottaa paikkakunnan vanhat tarinat pakkomielteenomaisesti selvitettäväkseen. Ja ratkottavaa riittää. Lisää pökköä pesään heittää Annelisen isä, Werner, vanhoilla muisteluillaan. Itse en ollut niinkään kiinnostunut parin suhteesta ja heidän riitojensa selvittely vei (mielestäni) turhia rivejä kirjasta, mutta ymmärränhän, että näin henkilöistä tuli tutut kuin vanhoista villasukista. Parastahan oli - ja juuri tätähän lähdin hakemaan - jännitys, hiljalleen asioiden selvittely. Alun epäolennaisuuksien setvittelyn (niin pitkä alustus roudareista ja Jeremiahin muista entisistä puuhista) jälkeeen tästä kasvoi kelpo trilleri, jonka luki loppuun mielellään. Olisin tahtonut enemmän jännitystä, mutta sehän on aivan makuasia. Vielä mainittava, että vaikka sivumäärä on ihan kunniakas (536) kirjan luki oikeasti hujauksessa.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (2017)

Nel Abbot oli itse ryhtynyt leikkimään tulella  - kiinnostunut pakkomieleenomaisesti joesta ja sen salaisuuksista, eivätkä sellaiset leikit koskaan päättyneet hyvin. Nickie ei missään vaiheessa ollut usuttanut Neliä kerjäämään hankaluuksia, hän oli vain osoittanut tälle suunnan, josta niitä löytyisi.


Tummiin vesiin on voimakas, henkilöihin painottuva trilleri. Se kertoo tapahtumaketjusta pienessä joenvarsikaupungissa. Ketjusta, jolla on alku ja loppu, mutta joka keriytyy auki vähä vähältä ja ripotellen aina väliin uusia solmuja tielle. Lukija lähtee matkaan Julesin kanssa - naisen sisko, Nel, on kuollut pudotessaan jyrkänteeltä. Tapahtumaa pidetään kummastelematta itsemurhana. Nelillä kun on ollut pakkomielle hukkuneiden mutkasta, suositusta itsemurhapaikasta. Jules joutuu, paino sanalla joutuu, palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa, jonka nuoruudessa koetut traumaattiset tapahtuma hän jättäisi mielellään uudelleen läpikäymättä. Nuo tapahtumat kuitenkin hyökyvät Julesin niskaan, ja hänen on samalla yritettävä olla aikuinen teini-ikäiselle siskontytölle, omatoimiselle Lenalle, ja käsiteltävä oma nuoruuden kipuilunsa. Jules ja Lena eivät kuitenkaan ole ainoat kipuilijat, vaan surunsa on jokaisella. Tuntuu, että jokainen henkilö jotenkin yhteydessä kuolleiden mutkaan - onhan se vienyt kylästä jo useamman tytön tai naisen. Onko nämä naiset kävelleet mutkaan itsemurhatarkoituksissa vai onko heidät sysätty alas?

Henkilöitä vaan on hirveä määrä. Jules, Nel, Lena, Robbie, Nickie, Jean, Erin, Sean, Helen, Patrick, Louise, Alec, Josh, Mark ja Katie. Jouduin tekemään mindmapin jotta pysyin henkilöhahmoissa kärryillä. Kartan tehtyäni aloin kuitenkin päästä jyvälle. Ja onhan pieni muistiharjoitus silloin tällöin hyvästä? Melkein aloin kirjoittamaan ylös vihjeitä kustakin henkilöstä. Jos olisin tehnyt niin, ehkä olisin silloin arvannut loppuratkaisunkin? Ehkä oli kuitenkin tarpeellista, että hahmoja oli näinkin monta - saatiin nimittäin punottua mutkikas juoni, iso kasa mysteerejä - eikä vain yhtä. Sattumoisin pidin näistä hahmoista, lopulta jokaisesta jollain tavoin - eniten kuitenkin rääväsuisesta ja älykkäästä teinityttö Lenasta, kuin myös epäsovinnaisesta Markista, salailevasta Seanista ja - jopa - Julesista, jonka lähelle pääsin Robbien hahmon kautta.

Niin ikään pidin siitä, miten Hawkins kuvasi tapahtumat. Lukija on päästä pyörällään ja jatkuvasti varuillaan. Ollaanko nyt yhtäkkiä murhaajan kanssa naamatuksin? Erityisen hyvin mieleen jäi Markin pohdinta: kun yrittää ottaa jostain kiinni ja se paljastuukin niljakkaaksi vesiheinäksi, joka ei kannattele. Niin etenee tämän kirjan tapahtumat, mihinkään ei voi luottaa. Aivan kaikkea ei ehkä saatu irti vesi-teemasta. Se ei upottanut minua, ei tullut ikkunoista asuntooni. Parhainta tässä olivat henkilöt itse, tapahtumien kulku, menneisyys ja nykyisyys vastakkain ja ne mysteerit, jotka vähitellen aukeavat. Lukukokemuksena viihdyttävä, viimeisen päälle ajateltu trilleri, jossa sivut kääntyi vauhdilla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (2007)

Harva mäntymetsä oli katkeillut ja savusi. Maassa ammotti valtavia kuoppia. Maailmanloppu oli varmaankin kulkenut tästä eilen. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Veri kohosi punaisena höyrynä harmaalle taivaalle, joka alkoi idässä lopulta värittyä karmiininpunaiseksi.
Alku ja muut ajat on hankala, kiinnostava, kaunis ja etäinen. Se avaa kuvitteellisen puolalaisen kylän tapahtumia sen päätyessä sodan reitille toisen maailmansodan aikana. Kylään astuvat omistavin elkein saksalaiset ja venäläiset yhtä aikaa. Sillä mitä kylän puolalaiset asukkaat ajattelevat, mitä he ovat sukupolvien ajan rakentaneet ja rakastaneet ei ole mitään merkitystä kun sota astuu kylään, ja maata aletaan käyttää pelikenttänä. Alku ja muut ajat ei kuitenkaan katso asiaa "tavallisin" silmin, vaan ihmiselämän pienuuden hyväksyen. Oikeastaan Alku ei kerro sodasta, vaan elämästä kylän asukkaiden silmien kautta. Sodalla on myös aika vähän merkitystä, loppujen lopuksi, varsinkaan kasveille.
Minulle mieleen tuli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Tässä kirjassa on samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua - siis aivan todella, tässä kasvit ja ihmiset ovat jopa sukupuoliyhteydessä. Kaikesta mielettömyydestään huolimatta Alussa oli selittämätöntä kiehtovuutta. Se oli niin sen pohdiskelevassa ideassa kuin myös tavallisesta poikkeavassa kirjoittamisessa ja tavassa nähdä asiat. Ensihätään olin varma ettei tämä ole "minulle", ja etten saa tästä mitään irti - etten ymmärrä! Ja ehken ymmärtänytkään kaikkea. Aivan kaikkeen Alku ei antanutkaan vastausta. Sellaista on ihmisenä oleminen - ei saa tietää kaikkea, ainakaan ennen kuolemaa.
Kylässä nimeltä Alku asuvat huoraksi päätyvä Tähkä, hulluuteen taipuva Linnanherra Popielski, Genowefa ja Pawel, myöhemmin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ja naapurinsa. Siellä asuvat myös Paha mies, Sienirihmasto, Hedelmätarha, Omenapuu, Kahvipannu ja haamut - aivan yhtä elossa. Tässä kirjassa jokaiselle on aikansa, eikä vain ihmisille. Kirjassa on muutamia tähtihetkiä, joiden aikana tajusin että lukeminen ei mennyt hukkaan. Olen kuin puulla päähän lyöty. Tokarczuk on viisas. Hän lyö ilmoille ajatuksia ihmisenä olosta, luontosuhteesta, ajasta ja jumalasta, jotka jäävät pesimään mieleen. Ihmiselämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus yhtä aikaa ja se kuinka nostamme itsemme luonnon yläpuolelle tuli viehättävästi esiin rivien välistä. Meillä ihmisillä on pahoja vaikeuksia hyväksyä asioita kuten ne ovat. Ja elää sopusoinnussa tai edes rauhaa tavoitellen. Tulen prosessoimaan tätä vielä, kunhan ensihämmennys laskeutuu.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Agatha Christie: Kaikki päättyy kuolemaan (2017, alkup. teos 1944)

Ulkoapäin tulee pahuutta joka hyökkää niin että koko maailma voi sen nähdä, mutta on toisenlaistakin turmelusta joka saa alkunsa sisältäpäin - josta ei näy mitään ulkoisia merkkejä. Se kasvaa hitaasti, päivä päivältä, kunnes koko hedelmä on lopulta mätä - taudin syömä.

Agatha Christien alkuperäisteos Death Comes as the End ilmestyi 1944, ja lukemani Kaikki päättyy kuolemaan on 2017 alkuvuonna julkaistu BON-pokkari. Egyptissä 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Niilin varrella Thebassa asuu Ka-pappi Imhotep kolmen poikansa, heidän  vaimojensa, äitinsä ja palvelusväen kanssa. Impotepin tytär Renisenb palaa lapsuudenkotiinsa kahdeksan vuoden jälkeen miehensä Khan kuoltua. Kaikki on niin kuin ennen, Renisenb huoahtaa tyytyväisenä, ja tuntee hetkeksi surun helpottavan. Naisväki kinastelee ja tekee kotitöitä, miesväki jahkaa viljestysten ja muun liiketoiminnan parissa. Kaikki kuitenkin mullistuu, kun Imhotep tuo taloon kauniin ja viekkaan jalkavaimon Nofretin, joka tuntuu kylvävän eripuraa aina sinne missä liikkuu. Talon väki alkaa asettua toisiaan vastaan ja lähes jokaista epäillään vuoronperään.

Jotkut ovat hyviä siinä, että arvaavat syyllisen jo pienistä vihjeistä kirjan alkupuoliskolla, ja minä en kuulu niihin. Sain todella kääntää sivuja ihan viimeiseen asti ennen kuin totuus valkeni. Juoni tuntuu hyvin yksinkertaiselta, hämäävän yksinkertaiselta, ja sain hyvää aivopähkinää, kun yritin pohdiskella, mitä oikein en tajua. Täytyyhän tässä olla jotain salaisia viestejä rivien välissä? Muka-yksinkertaisuus vähenee loppua kohden ja viimeiset sata sivua ovat sellaista pyöritystä, että kirjaa ei malta laskea alas. Siinä sai koira vartoa vieressä ja odottaa tovin aamulenkkiä - hyvä jos maltoin kahvia käydä kuppiini lisäämässä, niin tiiviisti pidin silmät näillä sivuilla.

Olen tavallaan harmissani, että päädyin lukemaan aivan erilaista Christietä, kun olen jo pitkään halunnut perehtyä tähän klassikkokirjoittajaan - siihen Agathaan, joka paremmin tunnetaan Hercule Poirotistaan ja muista "nykyaikaisemmista" etsivätarinoistaan. Takakannen mukaan "tämä poikkeaa täysin Christien muista teoksista". Mutta millä tavoin, se jäi minulle arvoitukseksi. Agathan hulppeassa tuotannossa on mistä valita kun mietin seuraavaa teosta luettavakseni. Kesäpokkarina tämä oli hyvä, mutta olisin valmis vielä pyörteisempään juoneen jossa lukijaa ei säästellä.

Iso plusmerkki sijoittumisesta Thebaan. Kun tahtoo lukea jotain varmasti erilaista niin tässä avot.  Voisin kuvitella että lukujumista kärsiessä tässä olisi hyvä kirja josta aloittaa.
PS. Oli muuten hankala lukea ISIS-jumalasta ja olla samalla pohtimatta nykyistä maailmantilaa...