perjantai 21. heinäkuuta 2017

Stephen King: Jälkeen keskiyön (1999)

"Sumussa on jotan, joka vei John Leen ja minä kuulin kun hän huusi!"
Koska halusin lukea vanhaa kunnon Stephen Kingiä, lainasin Jälkeen keskiyön. Lähdin lukemaan korkein odotuksin. Tai ainakin tahdoin sellaista mielikuvituksekasta ja yliluonnollista jännitystä, jonka King osaa. Alkutekstien varoitussanat kuitenkin hieman laskevat odotuksia, sillä King epäilee itsekin, ettei lukijat pidä hänen novelleistaan kuten romaaneistaan. Pitkän, hyvän romaanin lukeminen on paljolti kuin pitkä, tyydyttävä suhde. Novelli on aivan eri asia - novellit on kuin suukko tuntemattomalta pimeässä.

Kokoelma sisältää novellit Usva, Täällä tiikereitä on, Apina, Kain karkasi kimppuun, Rouva Toddin oikotie, Jauntti, Hääkeikka, Vainoharhainen: Loitsu ja Lautta - eli melkoisen määrän. Kaikki novellit sijoittuvat aikavälille 1980-1986. Suomennettu kokoelma sisältää ensimmäisen kolmasosan englanninkielisestä alkuperäislaitoksesta, Skeleton Crew'sta. Novellikokoelma lähtee Usvalla lupaavasti käyntiin. (Alkuperäisnimeltään The Mist eli juuri se sama josta Frank Darabontin ohjaama elokuvasovituskin on olemassa) Tarina punoo heti alkuun hienosti pimeän myrsky-yön tunnelman. Pituuttakin on 150 sivua - eli samalla se on novellikokoelman pisin. Tarinalla on siis aikaa kasvaa.

Usva on novellikokoelman aina kirjamittainen tarina, loppujen ollessa parista sivusta pariin-kolmeenkymmeneen sivuun maksimissaan. Luin Usvan ristiriitaisella mielellä. Tarina usvasta tulevista, alien-tyyppisistä eliöistä on minulle tuttu elokuvasovituksesta ja tunnelma novellissa jäljittelee elokuvan harmaita maisemia. Hiljalleen kasvava usva, kauppakeskuksen ylle laskeutuva pimeys ja räjähtävä paniikki ovat inhimillisen uskottavasti, kuitenkin periamerikkamaisesti toteututettu. Novelli on ehkä nopeammin etenevä elokuvaan verraten, sillä muistan kun elokuvaa katsoessa meinasi pitkästyä. Usvan loppuratkaisu - varmaankin yksi elokuvahistorian shokeeraavimmista - on edelleen hyvin muistissani. Se herätti koko elokuvan eloon, vaikka kaikki katselijat eivät ratkaisusta ole olleet mielissään. Usvahan on tietysti jotain, joka jokaisen Kingistä pitävän on luettava. Se on legenda, mutta ei omassa mielessäni parasta tai ominta Kingiä.

Usva juonipainotteisena tarinana on kuitenkin ei-nyt-tylsää mutta ennalta arvattavaa, kun tarina on tuttu. Kahlasin malttamattomasti eteenpäin, sillä tahdoin tietää kuinka loppuratkaisu oli kerrottu - ja toisaalta olin varovaisen utelias lukemaan lyhytkertomukset, kun King ei ole minulle lainkaan tuttu muuten kuin täysmittaisista kirjoistaan. Hämmennys oli suuri, kun Usva päättyi aivan eri tapaan kuin elokuva, vaikka se oli siihen asti jäljitellyt juonenkulkua. Tarina tuntuu nyt jäävän ihan kesken.

Hahmoissa on usein pieniä poikia ja isiä, ja yliluonnollinen uhka. Ehkä jonkinsortin pelko, että ihminen keksii jotain älyttömän typerää, joka kääntyy ihmisiä vastaan. Scifitarinat eivät niinkään ole juttuni (kuten tulevaisuuteen sijoittuva novelli Jauntti) vaan enemmänkin puhdas kauhu, vaikka se olisi yksinkertaistakin (kuten Täällä tiikereitä on). Koin tekstit aika vaikeaselkoisiksi ja hankaliksi luettaviksi, ja monet lauseet luin kahteen-kolmeenkin kertaan. Enkä aina pysynyt henkilöissä kartalla.

Ei parhaimpia King-kokemuksia.
 Arvio: ★★

Sivuja: 314
Kustantaja: Book Studio

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Jostein Gaarder: Appelsiinityttö (2004)

Isäni kuoli yksitoista vuotta sitten. Olin silloin vasta nelivuotias. En uskonut kuulevani hänestä sen enempää, mutta nyt me kirjoitamme yhdessä kirjaa.
Georg on viisitoistavuotias oslolaispoika, jolle tapahtuu jotain hyvin odottamatonta: eräänä päivänä löytyy pitkä kirje, jonka hänen isänsä Jan Olav on kirjoittanut pojalleen ennen varhaista kuolemaansa. Georgin äiti, isäpuoli ja isovanhemmat ojentavat kirjeen hänelle malttamattomina. Jokainen mielessään miettii, mitä Jan Olav on mahtanut kirjeeseen kirjoittaa. Entä saavatko he lukea kirjeen? Georg sulkee huoneensa oven ja avaa kirjeen, tunnekuohun vallassa hän yrittää muistaa isänsä jonka hän on nähnyt viimeksi nelivuotiaana. Muistot eivät tule helposti. Isä kertoo kirjeessä hänelle sadun, jossa on rakkaustarina, ihmeitä ja suuri kysymys. Kirja on isän ja pojan vuoropuhelua - sitä ei estä se, että toinen on kuolleena. Kirja sisältää kokonaan Jan Olavin kirjeen ja välillä Georgin huomautuksia: kommentteja ja muistoja isästä.

Norjalaisen Jostein Gaarderin 167-sivuinen nuortenkirja Appelsiinityttö tuntui niin sopivan lyhyeltä, että sen voisi napata illalliseksi, ja niin teinkin. Suuresta, lähes mullistavasta elämän ja kuoleman aiheesta huolimatta se ei mennyt ollenkaan ihon alle. Tämä on harmi, koska olen pitkään aikonut lukea Gaarderin Sofian maailman ja näillä eväillä sen lukeminen ei nosta sijaansa lukulistallani. Tunsin, että Georgin ajattelu oli puolessavälin kirjaa kehittymätöntä 15-vuotiaaksi pojaksi. Hahmot eivät tuntuneet aidoilta ihmisiltä vaan jonkun tekemiltä, ideoilta ihmisistä. Kuin joku ulottuvuus puuttuisi. Tärkeintä Gaardeirille varmasti onkin ollut filosofisen sanoman esille tuominen. Henkilönä pidin  eniten viattoman oloisesta Jan Olavista enkä tietenkään voinut olla miettimättä mielessäni, kuinka epäoikeudenmukaista oli, ettei hän saanut jatkaa elämää ja nähdä poikansa varttuvan.

Kiinnostavan kirjasta loppupuolella tekee elämän ja kuoleman kysymykset. Jan Olav kysyy ison kysymyksen Georgilta, mutta tätä pohtii totta kai myös lukija. En voinut olla miettimättä, että tätäkö paukkua tosiaan koko kirjan ajan oltiin odotettu... Kirja tuntui liian yksinkertaiselta, tai sitten jotain jäi huomaamatta. Parhaimmillaan kirja saa rakastumaan elämään uusin silmin ja huomaamaan pienet yksityiskohdat. Luonnon ihmeet, tuntemattoman avaruuden, ihmiselämän pienuuden ja henkilökohtaisen suuruuden samaan aikaan. Rakastumisen ihmeen, ja sen miten pienet asiat johtavat ihmisten kohtaamiseen, vaikkapa appelsiinien ostaminen torilta.
 Arvio: ★★½

Sivuja: 180
Kustantaja: Tammi

torstai 13. heinäkuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (2013)

That morning, in English, Park noticed that Eleanor's hair came to a soft red point on the back of her neck.
En ihmettele, että Eleanor & Park on listattu ilmestymisvuonnaan parhaimpien kirjojen kastiin. Tässä - sinänsä perin tavallisessa - kahden 15-vuotiaan nuoren rakkaustarinassa on jotain todella uniikkia, oman aikansa romeota ja juuliaa. Tein kuperkeikkaa jatkuvasti seuratessani näiden kahden nuoren viatonta rakastumista. Rakastuin näihin nuoriin itsekin. Yllätyin siitä toden teolla, koska kirja ei kansineen vetänyt kirjastossa heti puoleensa. Tahdoin vain lukea jotain englanniksi, ja koska asuinkuntani kirjastossa on aika pieni valikoima, otin-vain-jonkun, ja satuin ottamaan tämän, koska kirja vaikutti suhteellisen helppolukuiselta. En nimittäin aiemmin ole pahemmin lukenut englanniksi. Ehkä jos muunkielisiä kirjoja olisi enemmän saatavilla (kirjastossa), lukisin ulkomaaksi enemmän.

Kuinkahan paljon uskallan kertoa juonesta? Syvällä Yhdysvaltojen keskilännessä, Omahassa, Nebraskan osavaltiossa, elokuussa 1986 Eleanor aloittaa uudessa koulussa. Eleanor on misfit, sopeutumaton, huomiota herättävä erilaisen pukeutumisensa, laittamattomuutensa ja painonsa kanssa, aivan siinä missä sarjakuvista ja punk-musiikista innostuva, puoliksi korealainen Park. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tästä kombinaatiosta syntyy vuosisadan romanssi. Rainbow Rowellilla on taito huomata pienet yksityiskohdat, jotka kertovat lukijalle paljon. Rowell pukee sanoiksi sosiaalisten tilanteiden hämmentävyyden, ujouden, halun olla lähellä toista ja pelon toisen menettämisestä tai satuttamisesta. Aloitteen teon hankaluudesta, sillä entä jos toinen ei tunnekaan samoin? Park yrittää olla Eleanorin sankari niissä rajoissa, joilla 15-vuotias poika elää. Hän ei voi tehdä ihmeitä (vai toisaalta voiko). Jos jotain täytyy moittia, niin sitä, että Park on hieman liian täydellinen, mutta annettakoon anteeksi.

Rowellilla on myös kyky tehdä ihmiset eläviksi, myös taustalla olevat, vaikka he eivät paljon esiintyisi kirjassa, esimerkiksi sivuroolissa olevat Parkin vanhemmat, sotaveteraani ja hänen Korean sodassa tapaaamansa vaimo. Myös jokainen sivuroolissa oleva elää omaa elämäänsä samaan aikaan, ja usko tai älä - heilläkin on tunteensa ja Rowell muistaa sen. Tarinat itse-tarinan takana olivat myös niin tosielämämäisen erilaisia (esim juuri Parkin vanhempien tarina), että niistä tuli aidompia. Eleanorin perhesuhteet, redneck-isäpuoli ja masentunut äiti, yllätti pohjattomalla surullisuudellaan. 
Arvio: ★★★★★

Sivuja: 328
Kustantaja: St. Martin's Press

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset (2007)

Hän ottaa minun käden ja iskee sen niin lujaa vihollisen päähän että tuntuu kuin sähkö menee ihan koko minun ruumiin läpi. Mies huutaa: AEIII kovempaa kuin luodin ujellus ja nostaa sitten käden päähän mutta eihän se auta kun pää halkeaa ja verta roiskuu kuin maitoa kookospähkinästä. Minä kuulen miten minun ympärillä nauretaan kun minä katson kun se mies yrittää pitää päätä kasassa. Hän alkaa käydä minun hermolle ja minä heilautan viidakkoveitsen ylös ja alas ja ylös ja alas ja kuulen joka kerta TUNKS TUNKS ja näkyy vain vaaleanpunaista ja kuuluu nauru KIÄH KIÄH KIÄH minun joka puolelta.

Nigerialainen lapsi, Agu, pakenee kotikylästään. Sisällissota on syttynyt. Isä on vangittu, hän on käskenyt Agun juosta pois ja piiloutua. Äiti on viety pois, ehkä turvaan? Sissit löytävät myöhemmin Agun tajuttomana, hänet virvoitetaan ja värvätään mukaan lapsiarmeijaan. Vaihtoehtoja Agulla ei ole, vain henkiinjäämistä. Joko tappaa, tai kuolee itse. Agu oppii elämään näillä ehdoilla, tekemään mitä pitää. Yrittää vakuuttaa itselleen, että minä en ole paha poika, minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa.

Ei kenenkään lapset vie pimeään paikkaan, yhteen pimeimmistä joissa olen käynyt. Kirja on ollut 24-vuotiaan Uzodinman lopputyö Harwardin yliopistossa. Hän on haastatellut Nigerian 1960-luvulla käydyn sisällissodan veteraaneja, ja saanut siitä kimmokkeen kirjaan. Ei kenenkään lapset on hankala kirja arvosteltavaksi, kun ei sitä halua arvostella alkuunkaan. Eihän tämä lukukokemuksena nautinto ole, tunsin kuitenkin että tämä on tiedettävä, meidänkin, täällä kaukana, vaikka lukeminen tuntui väliin niin pahalta, että oksetti, ja olin kiitollinen, kun kirja viimein loppu, vaikka se oli niin lyhytkin, 150-sivuinen isoilla kirjaimilla.

Kirja on kirjoitettu ajatusmaisesti ja välillä pitää lukea kahteen kertaan että menee perille. Se on ainoa moite, mitä keksin. Kirjan ääni tuntuu lapsen ajatuksilta ja puheelta, kuten on tarkoitus. Väkivaltaa ei ole liiemmin sensuroitu, ja se sopii, nyt pitääkin järkyttyä. Kyse on edelleen ajankohtaisesta aiheesta.

Lapsisotilaita olen kuullut olevan kymmeniä, ehkä satoja tuhansia, ja siinä on tuntemukseni asiasta. En varautunut lukemista aloittaessa tämmöiseen tunnemyrskyyn. Se miten Agu opetettiin ja pakotettiin tappamaan, raiskaamaan ja riistämään, meni ihon alle. Onko sen jälkeen enää mahdollista saada elää "normaalia" elämää, tuntea nautintoa, rakastaa, olla iloinen? Onko mahdollista antaa itselleen anteeksi? Jatkaa koulua, kasvaa mieheksi, perustaa perhe. Onnistuuko se, ainakaan ilman että jälkipolvi tuntee sodan painon aina äideissään ja isissään. Lapsisotilaat ei ole menneisyyden murhe ja siksikin koen, että tämä kirja on tärkeä ja antaa länsimaalaiselle globaalissa maailmassa vähän perspektiiviä. On tämäkin maailma, huh.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 159
Kustantaja: Gummerus