lauantai 18. marraskuuta 2017

Diane Guest: Kauhujen talo (1993)

"Minä hyppään". Ajatus tuli mieleen niin selkeäni aivan kuin joku olisi lausunut sen ääneen. "Olen menettänyt järkeni ja tapan itseni.".
Vähän aikaa hän seisoii lamaantuneena ja kuuli vain sydämensä sykkeen ja maininkien pauhun alhaalta. 
- Mutta miksi? hän kuiskasi. - Miksi?
Barbadoksen saarella on kauhujen talo. Mahtipontinen ja kylmänkalsea kartano Cristobel. Siellä asuvat pariskunta Marcus ja Justine, Marcuksen entisen avioliiton pojat 10-vuotias Jean-Claude ja 12-vuotias August sekä poikien kotiopettaja Amalie.

Perheidylliä ei nähdä. Marcus on aina ollut isoveljensä Stefanin vastakohta, yhtä kylmä kuin linnassa vallitseva tunnelma. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä ja nyt onkin jo menossa kolmas vuorossaan. Justineen Marcus tuntuu olevan aidosti rakastunut. Kun Justinea alkavat riivaamaan elävän tuntuiset painajaiset, joissa ilmestyy valkohameinen nainen, joutuu Marcus nielemään hetkeksi ylpeytensä ja soittamaan terapeuttina työskentelevälle veljelleen Stefanille.

Jalomielinen mies kun on, Stefan kiiruhtaa veljensä avuksi ja yrittää parhaansa mukaan selvittää Justinen kuulo- ja näköharhojen mysteeriä. Onko Justine tulossa hulluksi, vai liittyykö harhat taloon?

Augustille ja J.C.:lle haitilainen opettaja-kotihoitaja Amelie on läheisin ihmiskontakti, ellei jopa ainoa. Justine on vasta tullut taloon ja Marcus ei välitä pojista tuon taivaallista. Kuninkaallisesti käyttäytyvästä Ameliesta kulkee juttuja, että hän pystyisi taikomaan miehet sammakoiksi niin halutessaan, hän kun tuntee ikiaikaisen haitilaisen voodoon taiat.

Amelie on tietysti kirjan kiinnostavin henkilö. Jostain syystä minua kuitenkin huvitti ajatus talonväestä joka yrittää ratkoa naishaamun mysteeriä, kun samaan aikaan pikkupojat tepasteli Amelie-noidan vanavedessä ympäri kartanoa kuin kanalauma, ja keskittyivät voodootaikoihin.

Kun lukee kauhukirjaa nimeltä Kauhujen talo, odottaa tietysti veretseisauttavaa kauhua, ja pettymys on melkoinen kun sitä ei tule. Kauhukirjaan oli kyllä oikeat ainekset, mutta tunnelma lässähti. Minulle jäi epäselväksi, mihin aikaan kirja sijoittuu. Se on ilmestynyt 1993, mutta kirjan henki tuntuu vanhemmalta, käytöstapoineen ja repliikkeineen. Sekään ei pelastanut kirjan tunnelmaa. Tekstiä vaivaa myös mielikuvituksen puute, se on liikaa toisinto niin monista kummituskartano-tarinoista.

Kirjan nimeä ei olisi minun mielestäni tarvinnut lainkaan suomentaa, ja nykyisin se ehkä jätettäisiinkin Cristobeliksi. Kauhujen talo kuulostaa B-elokuvan nimeltä, anteeksi. Harmillista kirjassa oli myös kirjoitusvirheet ja jopa tönköiksi jätetyt lauseet. Pisteiden puuttuminen ja repliikkien ja kerronnan epäselvä erottelu söivät lukunnautinnosta palan pois.

Kirja on hyvää junalukemista eikä minulla ollut ongelmaa päästä loppuun asti. Tarinan mielenkiinto pysyi yllä. Kuiskailevan naishaamun arvoitus säilyi, ainakaan minä en sitä arvannut kuin lopussa.

Arvio: ★★½

Sivuja: 259
Kustantaja: Book Studio, Gummerus

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Dean Koontz: Ilman pelkoa (1999) Moonlight Bay#1

Jokainen päivä, jonka saan elää nykyisessä kunnossani, on arvokas lahja, ja uskon, että käytän aikani niin hyvin ja niin täysin kuin sen voi käyttää. Saan iloa sellaisesta, kuin kuka tahansa voi odottaa saavansa - mutta myös sieltä mistä vain harvat arvaisivat etsiä.

Jouduin ihan toppuuttelemaan itseäni Ilman pelkoa lukiessani, kun tarina vei aivan mennessään. 28-vuotias Christopher Snow poikkeaa Moonlight Bayn muista asukkaista, hänellä on erittäin harvinainen sairaus, Xeroderma pigmentosum (XP), joka estää häntä olemasta auringonvalossa nopean palamisen ja ihosyövän puhkeamisen uhalla. Näin ollen Christopher elää öisin, valoa vältellen. Hän kiertelee kotikaupunkinsa kujia, jotka on oppinut tuntemaan läpikotaisin. Elämää leimaa se, että Christopher tietää kuolevansa nuorena.

Äitinsä Christopher on menettänyt muutaman vuoden aiemmin, nyt menehtymässä on isä. Illan hämärässä Christopher pyytää kyydin sairaalaan tyttöystävältään, radioasemalla yövuoroa tekevältä Sashalta. Syövän riivaama isäukko kuiskaa pojan korvaan lähdön hetkellä, että elä ilman pelkoa, mutta Christopher ei vielä tuolloin tiedä, mitä isä tarkoittaa. Toisaalta hän ei pidä lausetta kummallisena, onhan se viimeisiksi sanoiksi sopivan kohtalokas, ja ihan hyvä ohjenuora elämälle.

Vaan kun Christopher lähtee kiikuttamaan äitinsä valokuvaa isän mukana krematorioon tuhkattavaksi, ajautuu hän tahtomattaan todistamaan rikosta. Eikä poika malta pitää näppejään erossa mysteeristä, vaikka sormia polttelee. Koontzilta siis sulavaa, oppikirjamaisen trillerimäistä kertomusta tähän asti.

Dean Koontzin tiedän mielikuvituksekkaaksi tarinankertojaksi ja juonensa raikkaan erilaisiksi. Olen lukenut 2002 ilmestyneen paksukaisen Taivaan porteilla, joka oli huomattavasti psykologisempi ja vaativampi kirja kuin viihteellisempi Ilman pelkoa. Outoa viehätystä oli siinäkin, ja vaikka lukemisesta on vuosia, muistan vieläkin kirjan uhkaavan, sekopäisen tunnelman. Dean Koontzilla tuntuu olevan pimeä puolensa, ja sen toivoisin ihan kunnolla iloittelevan miehen kirjoissa. Kirjoittamallahan päästää itsensä vapaaksi.

Kauhuscifitrillerit (ja-mitä-näitä-on) ovat jääneet minulta pariin otteeseen tänä vuonna bloggaamatta, koska vaikka ne olisivat hyvää viihdettä, niin syvällistä sanomaa niistä saa kaivaa kuin tikulla asiaa. Tämä on kuitenkin lajissaan oivallinen, ja se ei johdu edes juonesta (joka kaikessa kekseliäisyydessään on silti tavanomainen scifitrillerijuoni) vaan kantavasta päähahmosta, Christopherista ja hänen riemukkaasta, nasevan sarkastisesta dialogista ystävänsä Bobbyn kanssa. Eikä jää poika isänsä kuolemaa ruikuttamaan vaan lähtee heti samana yönä pelastamaan maailman. Ja kaiken kukkurana en pitänyt kirjaa erityisen epäuskottavana, vaikka sekin yleensä vaivaa scifikokemuksia. En ainakaan siihen asti kunnes reesusapinat, kissat ja koirat alkavat keskustella.

Kirjan heikkous on siinä, että se väliin äityy paatokselliseksi selittelyksi. Christopherin kertoessa rakastamistaan henkilöistä tai koirista, ne ovat täydellisiä. Isässä ja äidissä ei tunnu olevan moitteen sijaa tai mitään huonoja puolia. Ystävyys Bobbyn kanssa on kaikenkestävää, silkkaa syvää ymmärrystä aivan vastakkaisten miesten kesken. Ja kun ei. Ihmissuhteet säröilee aina. Toinen heikkous on tyttöystävä Sasha, joka jää vaille persoonallisuutta. Turha hahmo, jota ilman kirja olisi toiminut paremmin.

Ilman pelkoa on Koontzin Moonlight Bay -trilogian avausosa, ja sarjaa jatkaa jo seuraavana vuonna ilmestynyt Pimeyden vanki. Trilogian päättää ilmestymätön Ride the Storm. Johan on Koontzilla ollut kohta kymmenen vuotta päättää kirjasarja. Ilmestyyköhän Ride the Storm koskaan? Aika harmillista, että sarja on kesken, kun kerrankin olisin tahtonut lukea loppuun saakka.

Muuten Dean Koontz on ollut ahkera ja kirjoittanut liudan kirjoja, joista yli neljäkymmentä on suomennettu. Löytyykö teiltä jokin lemppari? Vai luenko kaikki. Kuulemani mukaan alkaa kirjat jossain määrin toistaa itseään ja elementtejään, kun niitä aikansa lukeaa. Aina on yliluonnollisia koiria ja tieteen riistäytyminen käsistä. Ainakaan minua ei haittaa koirat kirjoissa, kelpo otuksia ovat.

Arvio:  ★★★½

Sivuja: 389
Kustantaja: Gummerus

tiistai 14. marraskuuta 2017

Johanna Holmström: Sielujen saari (2017)

Lapset nukkuivat jo, kun hän haki heidät ja kantoi rannassa odottavaan ruuheen. Hän laski heidät varovasti veneen pohjalle, jotta he saisivat levätä, vaikka hän itse ei juuri koskaan saanut. Hän oli varonut niin kovasti, ettei vain herättäisi heitä. Hänen käsivartensa olivat vahvat. Ne olivat kantaneet lapsia heidän syntymästään asti eikä hän ollut koskaan ajatellut, että olisi niin helppoa päästää irti.

Jaana Nikula on tehnyt loistotyötä. Sielujen saarta ei ensivilkaisulla kuunaan usko käännökseksi. Suomenruotsalaisen kirjailijan alkuperäisteos Själarnas Ö saatiinkin onneksi jo pian ilmestymisensä jälkeen myös suomeksi luettavaksi.

Sielujen saaren tapahtumat sijoittuvat pääosin naisten mielisairaalaan pitkällä ajanjaksolla. Siellä seurataan kolmen naisen elämää eri vuosikymmenillä. Vuodesta 1891 Kristinaa, joka joutuu saarelle välttäessään kuritushuoneen, murhattuaan väsymyksensä hetkellä kolme lastaan. Lukijaa riepottaa kuvaus lapsenmurhista, ja teon peruuttamattomuus ja naamalle räjähtävä katumus kun Kristina ymmärtää, ja samalla vajoaa hulluuteen ymmärrettyään, tekonsa peruuttamattomuuden.

1930-luvulla Hullujen saarelle tuodaan Elli, oman aikansa nuori tyttö hänkin. Ellissä kummaa on se, että hän ei ole varsinaisesti, 2000-luvun mittapuulla ainakaan tehnyt mitään "hullua". Toki karannut miehen matkaan ja tehnyt erityisesti naiselle sopimattomia, irstaita (!) ja moraalittomia valintoja.

Kauhistuttavinta kirjassa on totta kai se, että se pohjaa todellisiin tapahtumiin. Seilin saari, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat, sijaitsee Nauvossa, Paraisten kaupungissa. Saaristomerellä, Airiston eteläosassa, noin 30 kilometriä Turusta etelään. Saarella on vuosisatojen ajan hoidettu spitaali- ja leprapotilaita. Houruinhuoneeksi saari alkoi muuttua 1600-luvun lopulla. Ilmeisesti saari on kiinnostanut muutakin taidetta, sillä myös Katja Kallio kertaa samaisen saaren elämää kirjassaan Yön kantaja. Vielä en Yön kantajaan ole tutustunut sen saamista kehuista huolimatta, mutta kun tuon faktan sain tietää, kiinnostuspisteet nousi kaakkoon. Tietysti Sielujen saari herättää oitis kiinnostuksen siihenkin, millaisia kirjoja Hölmströmin aiemmat teokset ovat olleet.

Sielujen saarta tituleerataan feministiseksi kirjallisuudeksi, minä sanoisin tätä realistiseksi. Erityisesti mieleen jäi, kun lääkäri ja hoitohenkilökunta laittoi ylös kuukautiskierron alkamisajankohdat ja sitoi potilaita sänkyihin, kun vuoto alkoi. Kirja sisälsi monia kauhistuksia, mutta aikahan oli sitä, kun ei paremmasta tiedetty. Mässäilemään aikansa hullujenhoidolla ei ole lähdetty, vaan keskipiste on naisten mielensisuksissa.

Kirjan päättää saaren pitkäaikaisen hoitajan Sigridin tarina, jossa on tiettyä valoisuutta. Valoa kirjaan tuo ajan kuluminenkin, kun hullujenhoito hieman kehittyy. Lapsenkengissä on kuitenkin oltu. Paikkana Seilin sairaalasaari on klaustrofobinen. Tiedäthän varmaan sen tunteen, kun olet lukittuna jonnekin josta et koskaan tule pääsemään pois?

Monin tavoin upea, kaunis teos, sisältä ja ulkoa. Kirjaa suosittelee lisäkseni  Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 365
Kustantaja: Otava